Vol.3
1970-luvun alussa oltiin Räihän Riston kanssa vuoden verran duunissa Saksassa, Weiblingenissa, lähellä Stuttgardia. Firma oli Gartengestaltung Jacob Simons, ja sen toimenkuvaan kuuluivat puutarha-, piha-, maisemointi, ja kiveystyöt. Tuosta ajasta olen kirjoitellut aiemminkin, mutta yksi tapaus tuli mieleen, kun selailin vanhoja valokuvia
Sattuipa eräällä uudisrakennuksen pihatyömaalla seuraavaa: Seinustojen täyttövaihe ja tiivistys oli meneillään. Se oli kuvan työmaan kaltainen projekti, joskaan ei juuri tämä mesta. Tiedän sen siitä, että mullanlevitysvaiheessa olin sairauslomalla.
Minä näet tuolla kyseisellä työmaalla tiivistin seinävieriä "hyppyheikillä", alla olevan kuvan kaltaisella vempeleellä.
Värkki on polttomoottorikäyttöinen maantiivistäjä. Se täräyttää harvakseltaan laitteen pohjassa olevan lätkän alaspäin. Voimalla, jolloin laite tietysti hyppää ylöspäin. Lätkyttelin vierustaa ikkunan kohdalla. Ikkunoihin oltiin jo asennettu vesipellit. Kuinka ollakkaan, kääntyi tiivistysmasiina ilmassa jonkin verran myötäpäivään. Seurauksena oli, että vasemman käden pikkusormen kohta jäi pomppaavan laitteen ja vesipellin reunan väliin. No, ensin ei tuntunut, kuin täräys. Sitten alkoi hurmetta puskea oikein urakalla läpi työhanskan. Riivin käsineen pois. En nähnyt, kuin punaista. Silpaisin t-paidan yltäni, kieputin sen sormien ympärille. Samalla olivat työkaverit huomanneet tapahtuman. Joku lähti juosten hakemaan talon toisella puolella olevaa pomoa, joku talutti minut firman kleinbussin luo. Silloin, sen muistan, alkoi jaloissa tuntua huteralta. Ei tuska, ei verenhukka, kai lievä sokki. Avasin klaikkarin oven, istuin astilaudalla.
Herr Simons ilmestyi pian paikalle. Muutamalla sanalla selvittelin tilanteen. Sitten autoon, kiireesti kohti ensiapuun.
Tikkejä siihen tuli, käteen. Pikkusormen ja nimettömän sormihangasta ranteeseen päin oli iho halki noin viiden sentin matkalta, niin ylä-, kuin alapuoleltakin. Mutta onneksi ei ollut luita tahi jänteitä vaurioitunut. Arvet, varsinkin kämmenpuolella, ovat yhä näkyvissä.
Saikkua tuli. Viikko ainakin, ehkä hieman enemmän. Minä poika makailin kämpillä, kävin kauppa-asioilla, tein meille ruoat valmiiksi Ruikun töistäpaluuseen mennessä. Taisin kerran ostaa muutaman lekkerin halpaa viiniä. Tuona päivänä ei ateria ollut toverin palattua duunista valmiina. Tai jos oli, sen laadusta en voi mennä takuuseen.
Käytiin eilen katsomassa elokuva "YÖSYÖTTÖ", Kino Iiriksessä, 16:15 näytöksessä. Pettymys oli, minulle, meille molemmille. Huumori ei juuri jaksanut naurattaa, ei sen puoleen tarina itkettääkkään. Ei herättänyt suuria tunteita, eivät lisääntyneet elämyskokemukset.
Enemmän tunteita herätti äiti-Elina. Minä olin hänelle tilannut kampaajan. Aika oli iltapäivällä klo. 14:30. Äidille siitä aamulla kahdeksan korvilla soittaessamma muistutin. Parin tunniin kuluttua soi puhelin:
"Moneltako se kampaaja oli?", kysyy Elina.
Minä kerron, hän kiittää.
Puolen päivän aikaan pirisee taas.
"Minä olen tässä ootellut, kun kun minulle kerrottiin, että joku tulee saattamaan kampaajalle."
"Se aikahan on puoli kolme. Odota rauhassa, me tullaan kahteen mennessä."
Kahdeksi Saimaankadulle mentiin.
Äiti iloitsi: "Nyt pääsee permanenttiin.
Minä siihen,: "Ei, kun pesu, leikkaus ja rullat".
"Kyllä se on permantti!", väitti äiti kivenkovaan.
"Eikä ole, minähän sen tilasin!"
Hetken jamuamisen ja sopivan takin löytymisen jälkeen Hilppa lähti äidin kanssa puolen korttelin päässä olevalle kampaajalle. Minä ryhdyin imuroimaan.
Kohta Hilppa palasi. Kertoi, että äiti oli moneen kertaan jo hississä kysellyt, että missä se auto on, vaikka melko selvästi oltiin kerrottu, että kävelemällä he menevät. Vaki-kampaajalla oli Hilppa udellut, että eihän kyseessä ole parmanentin laitto?
"No ei, ei hänen tukkansa permanenttia kaipaa, kuin joskus ensi vuoden puolella", oli vuosikausia Elinaa palvellut kampaaja vastannut.
"Eihän tämä permanttia vielä tarvitse", oli Elina sanoa nasauttanut itseselvyytenä.
Eli äidin lähimuisti sen kun jatkaa huononemistaan. Huomasin, kun tein imuroinnin jälkeen kauppalappua, että hän oli kirjoittanut lehtiöön "kahden maissa tulevat". En tiedä, milloin oli kirjoittanut. Jos vaikkapa heti aamupuhelun jälkeen, niin eipä ollut muistanut katsoa. Hyvä asia, että oli kuitenkin kirjoittanut. Ja hyvä asia, että muisti sentään tapahtuman, vaikkei sen aikaa. Eikä laatua.
Sattaa olla, että ei kauaa pärjää ilman päivittäistä apua, Elina. Tai saattaa pärjätkin. Aika näyttää.
PS. Aamulla hain lehden klo. 4:48, ei satanut. Klo. 5:03 olin pukenut lenkkivaatteet päälle, nyörittelin kenkiä, kun alkoi peltikatto ropista. Silmäys ulos, toinen sadetutkaan, vaatteet vaihtoon, kirjoittamaan.
YÖSYÖTTÖ
Käytiin eilen katsomassa elokuva "YÖSYÖTTÖ", Kino Iiriksessä, 16:15 näytöksessä. Pettymys oli, minulle, meille molemmille. Huumori ei juuri jaksanut naurattaa, ei sen puoleen tarina itkettääkkään. Ei herättänyt suuria tunteita, eivät lisääntyneet elämyskokemukset.
Enemmän tunteita herätti äiti-Elina. Minä olin hänelle tilannut kampaajan. Aika oli iltapäivällä klo. 14:30. Äidille siitä aamulla kahdeksan korvilla soittaessamma muistutin. Parin tunniin kuluttua soi puhelin:
"Moneltako se kampaaja oli?", kysyy Elina.
Minä kerron, hän kiittää.
Puolen päivän aikaan pirisee taas.
"Minä olen tässä ootellut, kun kun minulle kerrottiin, että joku tulee saattamaan kampaajalle."
"Se aikahan on puoli kolme. Odota rauhassa, me tullaan kahteen mennessä."
Kahdeksi Saimaankadulle mentiin.
Äiti iloitsi: "Nyt pääsee permanenttiin.
Minä siihen,: "Ei, kun pesu, leikkaus ja rullat".
"Kyllä se on permantti!", väitti äiti kivenkovaan.
"Eikä ole, minähän sen tilasin!"
Hetken jamuamisen ja sopivan takin löytymisen jälkeen Hilppa lähti äidin kanssa puolen korttelin päässä olevalle kampaajalle. Minä ryhdyin imuroimaan.
Kohta Hilppa palasi. Kertoi, että äiti oli moneen kertaan jo hississä kysellyt, että missä se auto on, vaikka melko selvästi oltiin kerrottu, että kävelemällä he menevät. Vaki-kampaajalla oli Hilppa udellut, että eihän kyseessä ole parmanentin laitto?
"No ei, ei hänen tukkansa permanenttia kaipaa, kuin joskus ensi vuoden puolella", oli vuosikausia Elinaa palvellut kampaaja vastannut.
"Eihän tämä permanttia vielä tarvitse", oli Elina sanoa nasauttanut itseselvyytenä.
Eli äidin lähimuisti sen kun jatkaa huononemistaan. Huomasin, kun tein imuroinnin jälkeen kauppalappua, että hän oli kirjoittanut lehtiöön "kahden maissa tulevat". En tiedä, milloin oli kirjoittanut. Jos vaikkapa heti aamupuhelun jälkeen, niin eipä ollut muistanut katsoa. Hyvä asia, että oli kuitenkin kirjoittanut. Ja hyvä asia, että muisti sentään tapahtuman, vaikkei sen aikaa. Eikä laatua.
Sattaa olla, että ei kauaa pärjää ilman päivittäistä apua, Elina. Tai saattaa pärjätkin. Aika näyttää.
PS. Aamulla hain lehden klo. 4:48, ei satanut. Klo. 5:03 olin pukenut lenkkivaatteet päälle, nyörittelin kenkiä, kun alkoi peltikatto ropista. Silmäys ulos, toinen sadetutkaan, vaatteet vaihtoon, kirjoittamaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti