ONOMATOPOEETTISIA ANEKDOOTTEJA

  Tiusanen havahtuu käen kukuntaan, teerten kukerrukseen. Ei ollut vielä viikkoakaan siitä, kun jäät ryskivät lähtiessään liikkeelle Västäräkissä. Yöllä on sateen ropina, tuulen viuhunta nurkissa herättänyt hänet. Mutta nyt on mitä kaunein kevätaamu.
  Tiusanen pomppaa sängystä, nappaa luodikon, hiippailee pihalle. Siellä ne istuivat, koivujen latvassa, kukertelijat.
  "Pam!" ja "pläts!" Teeri pläjähtää maahan puun juurelle. Tiusanen hihkuu itsekseen, raveltaa linnun luo. "Tästä syntyy hyvä pata, kunhan kynitään ja suolistetaan", olisi kuulija saattanut muminan tulkita.

  Heinäkuinen aamu Västäräkissä. 40 kukkoa kiekuu viideltä tarhassaan. "Prrrrkele!", älähtää Tiusanen minulle. Raaps, raaps, hän kynsii kupeitaan. "Tänään teurastetaan pari kukkoa, vietetään kestit!" Aamusaikat lutkutellaan, MUD-4 Mikkeliin ja Alkoon ajellaan. Punaviiniä (Egri Bikaver) jokusia pulloja hankitaan.
  Iltapäivällä Tiusanen sanoo minulle (parin viinilekkerin jälkeen): "Käyppä lahtaamassa kaksi kukkoa!" Minä menen, valitettavasti olin tullut uhonneeksi. Kops ja kops! Pää pölkylle ja poikki. Vielä höyhennys, suolistus ja rantaan, missä Tiusanen sytyttelee nuotiota. Eipä aikaakaa, kun leikit räiskähtelevät, kukonpoikien ruhot tirisevät tikun nenässä. Ne olivat ensimmäiset, ja takuun voin antaa, myös viimeiset, suorittamani teurastukset.

  Kesäkuun loppupuolen lauantai-iltapäivä Västäräkissä. Tiusanen sanoo minulle: "Eiköhän sörnäytetä Ristiinaan!" Minä siihen: "Mikä ettei!"
  Pruum, pruum, Tiusasen kakskymppinen supattamaan, ja taipaleelle. Matkalla myös Varkaantaipale ja Kirkkotaipale. Tyyni ilma, vesi solisee keulassa. Alkuillasta Ristiinan satamassa ollaan. Meillä ei oo rahaa, kun kahteen keskariin Martan baarissa, kahteen lihikseen nakkarilla. Aikamme toljaillaan, alkaa tulla yö, vilu hiipiä. "Eiköhä lähetä", sanoo Tiusanen. "Joo", vastaan. Hytisyttää, farkut, t-paita ja ohut pusero eivät paljoa lämmitä. Tiusanen lipuu satamassa olevan pienen matkustajalaivan kylkeen. Kokeilee hyttien pyöreitä ikkunoita. Naps! Yksi raottuu. Tiusanen nousee penkille, työntää kätensä sisään, hamuilee, vetää ulos kaksi vilttiä. Yippee! Pojat eivät kalistele hampaitaan ihan irti paluumatkalla.

  Seitkytluvun alkupuoli, ollaan Hilpan kanssa Avokkaassa. On elokuu, illat alkavat jo pimetä. Tiusanen tulee hämärissä silloisen tyttöystävänsä Ritun kanssa hakemaan meitä Rantaharjuun kaljalle. Minä ihmettelen, kun Tiusanen huristaa Harjun rannan ohi. "Mihin siä meet?", kysyn. "Kohta näät!", vastaa Tiusanen.
  Hän kaartaa pian vasemmalle, liplattelee hiljalleen pitkää Limalahtea sen perukoille. Me muut huuli pyöreenä, että mitä? Ollaan jo aika lähellä lahden pohjaa, kun: "Pläs ja loiskis!". Me, että mikä? "Majava!", kuiskaa Tiusanen, kaivaa pistoolin jostain piilostaan. Minä, että et helevetissä ammu! Nyt lähetään äkkiä pois täältä! Hilppa ja Ritu myös toppuuttelemaan. Lopulta Tiusanen tapautuu, kääntää kokan takaisin selkävesille.
  Meinasi Tiusanen tehä majavapaistin. Niistä majavista, mistä professori Osmo Mäkitie sanoi, kun ne olivat kaataneet melkoisen haavikon hänen mailtaan: "Muuten noista majavista tykkään, mutta kun ne tekevät niin terävän kannon, ettei sillä voi istua!"

  Kuuskytluvun loppupuolella on Västäräkissä rapujuhlat. Siellä on sekalaista seurakuntaa, lähinnä Tiusasen kavereita. Minä olen melko noviisi, kai seitentoistavuotias. Votkaa ja valkkaria on tarjolla reilusti, rapuja riittävästi. En muista, vaikka oltais Pettisen Leksan kanssa ne saksiniekat käyty pyytämässä. Siinä syöpöttelyn ohessa kuulen välillä melkosta rouskutusta, kuin kovaa näkkileipää olis joku pureskellu. Syy selviää aamulla; Manninen, Tiusasen melko karski kaveri, rauha hänen sielulleen ja muistolleen, loihe silmiään hieroen kysymään: "Pitiks ne pirut kuoriakin?"

  Taitaa olla juuri Manninen Tiusasen kaverina, kun tehokalastavat Västäräkin matalikolla. Ovat jostain saaneet tulenosotuspommeja??? Niitä sitten keskelle matalaa Västäräkin vesialuetta nakelevat. Eli pioneerinuottaa ovatt poijat vetämässä! On ollu pientä kalaa, jokusia isompiakin, mahat pystyssä vesi sakeanaan. Ja kohta lokkeja! Ja myöhemmin virkavalta. Eihän ne kalat siihen kuolleet, taintuivat hetkeksi. Minkä saattoi jokunen lokin evääksi joutua. Mutta kaverukset saa rapsut lainvastasesta kalastuksesta.

  Tuo episodi poikii toisenkin virkavaltakäynnin. Tiusanen ja Manninen nimittäin myöhemmin samana kesänä käyvät irrottamassa kalastuksesta vihastuneen, poliisit paikalle soittaneen Hyvösen Onskan Fordson Majorista pakoputken. No, Onska arvasi, kuka on ollut asialla, ilmotti taas poliisille. Virkavalta saapuu, menevät pojilta kyselemään. Nämä kieltävät asiasta mitään tietävänsä. Jepet siihen, että saahaanko vähän paikkoja katsella? "Kyllä passaa", Tiusanen lupaa. Niin siinä sitten käy, että pakoputki löytyy Västäräkin maakellarista. Taas tulee sakkoja. Eikä naapurisovut ainakaan korjaannu.

  Yhtenä kesälauantaina, kun ollaan Rantaharjussa, kaljalla, totta kai, biljardia pelaillaan, kuuluu ovelta äkkiä: "Prrrrkele, toine paistetaa, toine savustetaa!" Tiusanen sieltä koheltaa saliin rantakäärme kummassakin kädessään. Huiskis, nakkaa ne veralle. Melkoinen suhina alkaa kuulua, kun kärmeet pujottelevat pallojen väleissä. Plums! Äkkiä on toinen hävinnyt keskipussiin! Sitä en jaksa muistaa, kuinka otus sieltä pois saatiin. Mutta ei kai se sinnekään jäänyt. Kuten jäi kerran piippuni. Hanelin kanssa biljardipöydän vieressä jostain väiteltiin, ja äkisti velj'-poika nappaa käyrän Petersonin suustani, tunkee sen pussiin. Ei sitä pois saatu. Kun joskus syksymmällä menen seuraavan kerran Rantaharjussa käymään, huomaan rakkaan piippuni tuhkakupissa ihan karrelle poltettuna. Selviää, että kun RAY, vai mikä taho se noita kolikkobiljardeja ylläpitikään, on käynyt rahalippaan tyhjentämässä, on piipun samalla sisuksista löytänyt. Ja Korhosen Esko Nyyrikki, halavatun ketkale, on sen ominut. Esko on asunut Saukonsalossa pari viikkoa, jossain työhommassa lie ollut. On kuitenkin piippuni sinne jättänyt, sen tärveltyään!

  Kerran seiskytluvulla ollaan talviviikonloppua Tiusasen kanssa Västäräkissä viettämässä. Ihan poikapäiviä kahdestaan. Minulla on parin verkon jata jään alla kummelisaaren kupeella Avokkaan ja Piekälän välillä. Mennään se kokemaan. Rouskis, rouskis, hyvin puree jääsaha. Jo heti verkon päässä sähköttää; kaksi vajaan kilon painoista siikaa.
  Västäräkissä Tiusanen perkaa siiat, paloittelee ne, kuorii ja paloittelee perunat. Laittaa emmeet pataan, suolaa ja pippuri, sekä runsaasti sipuli sekaan, vielä silavaa kuoreksi. Sitten leivinuuniin muutamaksi tunniksi. En ole elämän päivänä syönyt yhtä herkullista kalalaatikkoa!

  Nämä tapahtumat on kirjoitettu Tiusasen Hanskin kunniaksi, eli ei siis missään tapauksessa "mala fide". Ja kaikessa ainakin toinen puoli totta, oikeastaan kaikki. Jotain olen kirjoittajan oikeudella saattanut "muistaa väärin".
  Hanski oli, on yhä, melko ambivaletti, kaksijakoinen, persoona. Hän on taiteellinen moniosaaja, jonka ajatuksia, myös tekoja, on monesti vaikeaa ymmärtää. Kaikkea hän on ehtinyt elämänsä aikana kokeilla. Vaikka taulut, kuparityöt, tai hieno kalapuntari, artesaanin opit, eivät ole edenneet elämäntyöksi. Hanski on kai liian lyhytjänteinen. Mutta sen olen aina sanonut, että siinä on mies, jonka voi tiputtaa antarktikseen, saharaan tai sademetsään puukko ainoana varusteenaan, niin kohta hän sieltä palaa entistä ehompana. En ole toviin Hanskista mitään kuullut. Jossain Mikkelin liepeillä kai asustelee. Pitää tulevana kesänä tavoitella. Oli meillä hienotkin hetkemme, vaikka elämä ja omat valintamme meidät kauemmaksi ajoivatkin.