KIERRÄTETTY BLOGI

  Paikallinen aviisimme kertoi aamulla artikkelissaan, että vain noin puolet kierrätykseen tarkoitetuista lampuista löytää oikeaan osoitteeseen. Joten suuri määrä energiansäästölamppuja, jotka sisältävät elohopeaa, päätyy sekajätteeseen, siis kaatopaikoille. Ihminen piittaamattomuuksissaan, ei vaivaudu toimimaan oikein, mikäli se hänen mielestään aiheuttaa vähimmässäkään määrin haittaa. Ilmeisesti yli puolet kotitalouksista pitää ongelmallisena kerätä pussiin käytetyt lamput (joita ei vuodessakaan kerry monta), ja viedä ne kauppareisullaan sellaiseen liikkeeseen, missä niitä on myytävänä. Ilmaiseksi, tietysti. Ei tuollainen mikään vaiva ole. Piittaamattomuutta! Ja ajattelemattomuutta. Joissain tapauksissa myös tietämättömyyttä.

  Hieman enemmän vaivaa saattaa aiheutua kartongin, lasin, paperin, peltipurkkien ja kierrätysmuovijätteiden oikea käsittely. Ainakaan pienemmissä taloyhtiöissä, omakotitaloista puhumattakaan, ei ole omaa paikkaansa kaikille jätteille. Autottomalle taloudelle kierrätys on myös hieman hankalampaa. Mutta keräyspisteitä on taajama-alueilla melko tieheässä. Monesti vielä markettien läheisyydessä, joten kierräys on helppo tehdä kauppareissulla.
  Me hankimme n. 5 vuotta sitten IKEA'sta kolmiosaisen systeemin parvekkeele. Sinne laitetaan kartonki, lasi ja metalli. Nyt, kun muovin kierrätys alkoi, täytyy hankkia sillekin oma säilytyspaikka. Tuo kapistus ei ollut arvokas; enemmän se maksoi, kuin 5 €, mutta alle kympin kuitenkin. N. sadan litran vetoinen "säkki" täyttyy meilläkin, kahden hengen taloudessa, tölkeistä ja pakkauskartongeista reilussa viikossa. Vaikka mm. maitoa emme käytä, kuin kahvissa. Aika vähän asunto kolmesta kannetaan taloyhtiön roskakatokseen tavaraa; energiajätettä ja kompostijätettä jonkin verran, kaatopaikkajätettä ei paljonkaan.
  Ilman erityisempiä elvistelyjä paha mieli tulee, kun yhdeksän asunnon talon energiajätelaatikko on täynnä kierrätykseen käypää kartonkia.
  "Meneehän se energiaksi", saattaa joku sanoa. Toki, hyvä niin, ettei kaatopaikalle. Ja pullisteluhaluinen reikä taivaassa tykkää.

  Mikä ihme tekee Suomessa kierrätyksen niin vaikeaksi? Suurin osa Euroopan maista on meitä huomattavasti tehokkaampia noissa asioissa. Kai me olemme niin "junttikansaa", että emme sisäistä uusia tapoja, uusia malleja, emme edes omaa parastamme, jos ne eivät välittömästi jokapäiväisessä elämässämme näy. Ehkä asioista voisi vielä enemmän pitää meteliäkin. Mediassa tietoiskuja, etc. Vaikka kyllä vähänkin ympäristöään seuraavan pitäisi olla näistä tietoisia.

 Summa sumarum: PIITTAAMATTOMUUS!

  Kuten otsikosta voi päätellä, olen näistä asioista ennenkin kirjoittanut. Pakko oli taas, lehden luettuani, asiaan palata. Se, että melkoisella todennäköisyydellä ei kukaan niistä, jotka mahdollisesti tämän lukevat, muuta käytäntöään. Olen vakuuttunut kaveripiirini tietoisuudesta. Mutta se on irrelevanttia. Eivät nämä blogit ole maailmanparannukseksi tarkoitettuja, paremminkin oman mieleni kohennukseksi, aivojeni??? iloksi ja tylsistymisen ehkäisemiseksi. Siis aivojen. Nimittäin tylsistymisen. Aivojen. Pääasiassa.

  Kello on nyt 8:42. Lopetan muutamaksi tunniksi. Lähden kaupunkiin; vien rouvan duuniin, käyn mittaamassa Elinan verenpaineen, käyn hänelle kauppa-asioita toimittamassa, mikäli tarpeen. Ja lähden Vesijärven jäälle lumikenkäilemään. Huomiseksi on nimittäin lupeissa lunta ja räntää, tuulta ja tuiskua. 

  Jatketaan juttua. Lähdin jäälle Jalkarannasta, Myllysaaren kohdalta. Harmaata oli. Muutama hiihtelijä, harva pilkkimies näkyi ulapalla. Se ja sama, oliko jalassa lumikengät, vai talvisaappaat; lunta rehti 10 senttiä. Mutta kun tämän leveysasteen talvet on tavanneet olla vähälumisia, pitää kaikki mahdollisuudet käyttää. Kohtahan se suveaa niin, että lumet alkavat sulamaan. Ainakin jossain päin Suomea, povataan. 

Mutta Myllysaaren paviljonki näytti kuitenkin parhaat puolensa:

Samaten kaupunki

  Tunnin kiepauksen jäällä tein, sitten Lidl'in kautta kotiin. Kirjoittelen tämän loppuun. Kohta on jotakin murkinoitava. Sen jälkeen lukemaan. Minulla on hieman kesken Ursula K. Le Guin'in uunituore suomennos "Haikaran silmä", alun perin vuodelta 1978. Sain siitä mielijohteen kerrata rouvan 1. kotimaiselle käännetyn tuotannon alkaen minulle rakkaista "Pimeyden vasen käsi" ja "Osattomien planeetta". "Maameren tarinat" ja "Läntisen rannan aikakirjat" tietysti kronologisesti, vaikka viimeksi mainitiun sarjan lukemisesta ei kovin kauaa olekaan.  

  Joten keittiöön, sohvalle lukuasentoon, iltapäivällä kirjastoon haalimaan Ursulaa.