Rajoituksia satelee moniin sairaanhoitopiireihin siihen malliin, että Satakunnasta tulee väliaikaisesti Kymmenkunta. Lahdessa kuudessa koulussa on löytynyt koronaan sairastuneita ja karanteeniin on joutunut paljon porukkaa. Kun aamukasilta vein Hilpan Lidliin, menin itse Tokmanniin (ostamaan valkoisia listanauloja), panin merkille, että aamuvirkut asiakkaat eivät kovin ahkerasti näytä maskeja pitävän. Ajattelevatko, että eihän siellä juuri ketään vielä ole. Ja kuljettavat mahdollisesti viruksen mukanaan kauppaan. Jospa ihmiset pikkuhiljaa uskoisivat olemaan leikkimättä tulella.
Vaikka tilanne on vakava, niin aina joku jaksaa valittaa. Rajoitukset vaikeuttavat sitä ja tätä, tuota ja tuota kans, niitä, näitä ja noita. Helvetti, nyt on saatava tuo belsebuubi talttumaan. Nariskaa sitten jälkeen päin, jos sen oikeutetuksi koette. Perkele! Aamulla irrotin tuulikaapin välioven. Pidin etäisyyttä, ennen kaikkea itseeni, että en olisi hermostunut. Ei tosin hermostumisen aihetta juuri ilmaantunut.
Oli tarkoitus lähteä hakemaan uusi ovi, lainata Bauhausista kärry, viedä samalla vanha jäteasemalle. Koska lunta on sadellut yöllä ja pitkin aamua, päätin, että en mene. Asumme melkoisen mäen alla, ja minua alkoi arveluttaa, kuinka pääsen kitkarenkailla kärryn kanssa Okeroistentielle? Risteyksessä joutuu aina pysähtymään, jo senkin takia, ettei aitojen takia näe kevyenliikenteen väylää mahdollisesti paahtavia pyöräilijöitä. Paska jutta, jos siihen jää nalkkiin. Pian on perässä auto tai muutama. Sohlaukseksi menisi. Isot tiet eivät arveluta. Ne ovat varmasti suolattuja ja sulia.
Siis parempi jättää keskiviikkoon. Keskiviikkoon siksi, että Hollolan jäteasema on auki ma., ke., ja pe. Ei tässä hätää ole; ei sota yhtä ovea kaipaa.
Koska oviasennus odotuttaa itseään, kuluu aika kirjojen parissa. Eilen sain loppuun Håkan Nesserin melko uuden, kesällä suomeksi julkaistun teoksen Vasenkätisten seura. Kyllä oli mukava palata lukemaan Van Veterenin pohdintoja. Jotenkin kotoisaa. Viimeinen Van Veteren-sarjan osa Tapaus G - murha menneisyydestä ilmestyi suomeksi 2009, mutta nyt Nesser on jatkanut Vasenkätisten seuran tapahtumien aikana 75 vuotta täyttävän ex-komisarion tarinaa. Mukana on myös toisen, eli Barbadotti-sarjan ruotsalainen Gunnar Barbarotti. Nämä kaksi tapaavat, ruotsalainen poliisi Maardamilaisen eläkeläispoliisin. Eli todellisuus kohtaa kuvitteellisen, sillä Van Veeterenin Maardam on kuvitteellinen kaupunki tarkemmin määrittelemättömässä pohjoiseurooppalisessa valtiossa. No, kuvitteellisiahan henkilöt ovat joka tapauksessa.
Mielestäni Nesser on vertaansa vailla tarinan kuljettajana. Ja Van Veeterenin, monien muidenkin, mietiskelyt ovat herkullista luettavaa.
Juoni kirjassa kulkee kohti ennalta-arvattavissa olevaa loppua, loppua, joka ei ollutkaan ennalta-arvattava. Viisisataa sivua, joiden aikana ei aika käy pitkäksi.
Ensi vuoden alkupuolella Nesseriltä julkaistaan uusi suomennos, Koston jumalatar. Se on jo kirjastoon tilattu, joten varaus on päällä. Olen listalla sijalla kuusi.
Eilen ehdi jo aloittaa Arne Dahlin Sam Berger&Blom-sarjan neljättä kirjaa Vapaus. Jos on puoli vuotta saaressa oma lukunsa, niin on puolensa puolivuotisella kotikaudellakin: Hyvin toimiva Maakuntakirjasto! Toivottavasti eivät joudu tällä kertaa kokonaan kirjastoja sulkemaan. Mutta jos joutuvat, niin mukisematta sen nielen.
Vieläpä loppukaneettina totean, että tarkkailen säätilannetta vielä kuitenkin. Jäteasema on kuuteen asti auki, joten jos kotikadultamme lumi ja jää sulaa iltapäivän aikana, niin saatan oven hakea tänään. Vaikka en siihen itsekkään usko.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti