MYÖTÄHÄPEÄÄ

  Olenko reliikki, friikki anakoreetti tulevaisuutenaan retriitti, vai ordenary introvertti-Pertti, kun tunnen myötähäpeää katsellessani Emmerdalen katkolla MTV:n omien ohjelmien mainoksia? En voi mitään sille, että ajatuksissani koen surua siitä, mitä hittoa ihmiset on pantu tekemään. Tv:n ja suoratoiston alttarille ei kai voi tehdä liian suuria uhrauksia, vai? Luokkajuhlat, Onnela, Rantabaari, Suomen surkein kuski, mikäs se yksi koulujuttu olikaan? Rehtori? Samakaltaisia tunteita liittyy myös YLE:n Hyvät katsojat-ohjelmaan. Tai siis sen mainoksiin, sillä en ole itse ohjelmaa nähnyt. Jos nuo kaikki yllämainitut ohjelmat katsoisin, niin mikä olisi tunnelma? Musertava myötähäpeä, kaikenkarttava riemastus, vai jotain niitten väliltä? Enpä lähde testaamaan.
  Oma toosantuijotteluun käytetty aikani lienee sama kuin keskimääräisesti eläkeläisillä. Ja omat tuijotteluni ovat omia valintojani, kuten kaikilla, luulen. Onneksi laitteissa on näppylät, tärkeimpänä on/off, seuraavana tulevat valitsimet kanaville sekä suoratoistontuottajille. Tulkoon jokainen autuaaksi ohjelmillaan.

Nöösipoikana olessani ei ollut tv:ta. Radio oli, Siitä kuunneltiin uutiset ja sää, Maamiehen tietolaari, välillä Politiikan arkipäivää, ja Metsäradiota. Joskus, kun ukki-Aleksin silmä ja korva välttivät, Kankkulan kaivoa tai Lauantain toivottuja. Lukemisesta en osaa sanoa. Kyllä meille lapsille iltasatuja luettiin. Ja oli Piskolassa runsaasti kirjoja. Oman lukemiseni, tai katseluni, muistan alkaneen v. 1956, kun Ritvalle tilattiin Aku Ankka. Sellaista en taida kuvassa lehteillä, vaan jotain kuvitettua satukirjaa.

  Varsinainen lukuharrastus virisi 1961, kun muutimme maalikylkille. Kunnankirjastosta käytiin poikein kanssa lainailemassa niteitä. Simo Penttilän Punavyö-sarjaa, Enid Blytonin Viisikkoja, noita muistan lainailleeni ahkerasti. Mieleeni on painunut varmaan ihan ensimmäinen kirjastovierailuni. Mentiin sinne poikaporukassa. En muista, saatiinko joku kortti, vai kirjattiinko meidät muuten vaan käyttäjiksi. Joku numero minulle kuitenkin annettiin. Sitten hyllyjä tutkimaan. Lapset saivat lainata vain lasten- ja nuortenhyllyistä. Pettisen Leksa kuitenkin uhmasi sääntöä, vei virkailijalle Pikkujättiläisen! Mieleeni ei palaudu, kuka oli kirjatotätinä, mutta hätä nauratti, kun hän ilmoitti Leksalle, että katsoo tällä kertaa sormiensa välistä, vaikka teos on aikuisten hyllyltä. Kiitteli vielä Leksan tiedonnälkää. Leksa, jos tämän satut lukemaan, niin mieti, jäikö tuosta opuksesta mitään mieleen? 

  Lukeminen jäi muutaman vuoden kuluttua, kun teini-ikä koitti. Tämä tarkoittaa niin koululuopintoja, kuin kirjoja yleensä. Oikeastaan vasta parikymppisenä ryhdyin taas kirjaston asiakkaaksi. Se suhde on siitä asti toiminut. Joskus tietysti pakon sanelemana hieman löyhempänä, mutta kuitenkin. 

  Jostain sattui silmiini uutinen, missä kerrottiin Ruotsidemokraattien vaativan maahanmuuttajien kirjastonkäyttöoikeuden poistamista. Voi hyvänen aika!

  Suomessa on taitettu peistä kirjaston toiminnan maksulliseksi tekemisestä. Älkää arvon päättäjät menkö sohlaamaan toimivaa systeemiä. Jos, kele, säästää pitää, niin kyllä siihen muita keinoja varmasti löytyy. Sellaisia, jotka eivät suoraan vaikeuta sivistyksen hankkimista, kulttuurin omaksumista. 

  Kohta lähdetään Hilpan kanssa Lahteen. Pitää käydä yksi äidin asunnon kauppaan liittyvä asiakirja allekirjoittassa. Parissa kaupassa käydään. Varsinaiset jouluostokset ovat tekemättä, samoin lähes kaikki jouluvalmistelu odotuttaa itseään. On ollut muuta possakkaa. Pikkuhiljaa päästään ajatukset jouluun kampeamaan. Ei sillä, että valmistelut tai ostokset olisivat mittavia. Jotain kuitenkin täytyy duunailla. Jo Iiriksenkin takia. Minä aloitan, ehkä huomenna, kirjahyllyjen pölynpoistosta.