2,5 %:n VARA KÄYTTÖÖN

  Edellisessä blogissani kerroin, että Anttolaan lähdetään tiistaina, 23. kuluvaa kuuta. 97,5 %:n varmuudella, lisäsin, sillä varaa lipsua pitää aina olla. No, nyt se vara oli tarpeen. Elinan kunto heilahtelee siihen malliin, että katsoin parhaaksi tilata hänelle ajan lääkärille. Kun lopulta pääsin läpi Terveysneuvoon, selitin asian, löytyi aika. Se on perjantaina, 26.1. Eli eihän ole mitään järkeä mennä tiistaina mökkiä lämmittämään, tulla perjantaiaamuna takaisin. Niin kova kuin palo saareen onkin, täytyy asiat priorisoida.
  Nyt näyttää siltä, että vuoden ensimmäinen mökkireissu toteutuu 6. helmikuuta. Muutamat jutut estävät tätä aikaisemman lähdön:
 - olemme ostaneet liput TUOMARI NURMION Helvetin ja taivaan väli-konserttiin Sibeliustalolle 31. 1.
 -Hilpalla on hammastarkastus 2. helmikuuta
 -minulla hammaskiven poisto 5. helmikuuta

  Eli 6. helmikuuta lähdetään. Edellyttäen, että äidin lääkärintarkastus ja oletettavasti sitä seuraavat labrakokeet ja niiden tulokset aiheuta matkaa siirtäviä toimenpiteitä. Varovaisena henkilönä arvioin 6.2. tapahtuvan lähdön todennäköisyydeksi 85 %.

  Silmäilin juuri Anttolan 10 päivän sääennustetta. Sunnuntaista alkaen povataan muutamaksi päiväksi liki 20 asteen yöpakkasia. Hyvää tekee jäille. Kyllä ne vahvovat, vaikka ovat nyt lunta päälleen saaneet, ja lisääkin on lupeissa.

  Vihoitellut selkä on tervehtynyt. Eilen käveltiin Kunnantalolle äänestämään, ihan pystyssä ja kivutta dallasin. Tänä aamuna kävin kevyen pakkaslumityön päälle sauvakävelemässä, eikä tuntunut missään. Eli ei selässä. Muuten tuntui mukavalta. Tänään ei taideta kuitenkaan laduille lähteä; lunta satelee vielä vähin, tuuleskeleekin. Mennään huomenna, kun ovat saaneet ajettua ladut luistaviksi.

  Hammaspaikan kävin korjauttamassa jo tiistina. Soitin piruuttani neljän maissa Akuuttiin. Siellä sanottiin, että tule saman tien hammaspäivystykseen. Minähän menin. Tunnin jonotus, parahultaiseti Seura-lehden koko aukeaman ristikon verran. Nyt on hampi kunnossa, mieli hyvänä.

  Tarkkaavaisimmat ovat varmasti huomanneet, että pari päivää sitten aikatauluttamassani listassa on lähes kaikki mennyt persielleen. Hommat toki tehty, tai tehdään, mutta ei sinä ajankohtana, kuin olin ajatellut. Tuttua touhua, tuo aikataulun pettäminen, tuttua jo työuralta. Mikään kun ei tässä maailmassa tahdo sujua suunnitellusti. Ja jos sujuu, edes silloin tällöin, herää epäilys, että isompi katastrofi on jo oven takana. Se ero työelämään on, että nyt ei ole niinkään väliä, jos häränpyllyä nakkelevat suunnitelmat; ei ole tulossa sanktiota, myöhästymissakkoja, asiakaskatoja, ei edes mielenrauhan järkkymisiä. Eikä yöunien menetyksiä. Jos unet ovat vähissä, syy on muussa, kuin pettäneessä aikataulussa.
  Muistan toki rakennusprojektin luovutuksen joskus aiheuttaneen melko vähäunisisa kausia. Kumma ilmiö, muuten. Olipa työmaa-aikatulu kireä, tai sopiva, tai jopa väljä (mitä en kyllä muista koskaan tapahtuneen), niin aina tuli lopussa kiire. Oppi-isäni ja mentorini rakennusmestarin kurjaa virkaa aloitellessani, Niilo M., R.I.P., sanoi viisaasti, että jokaiseen tehtävään pyrkii kulumaan siihen varattu aika.  Niilo ihmetteli myös sitä, jos ja kun, joku työmaa pyrki myöhästymään suuresti, niin johtoporras tyytyi sättimään mestaria, työntekijöitä ja alaurakoitsijoita, sekä tivaamaan syitä tapahtuneeseen. Niilo sanoi, että jos joku on pulassa, niin silloin pitää etsiä parhaat mahdolliset voimat auttamaan pulasta, ja vasta jälkeen päin aletaan etsiä syitä ja syyllisiä. Helvetin totta! Niilo oli suuri peroona. Muistelen lämmöllä niitä paria työmaata, joilla sain hänen opissaan olla.

  Nyt juttu lipesi entisen työelämän puolelle. Vaikka ei ollut tarkoitus. Mutta kaikille tuli kai selväksi asian pointti. Eli se, että en työelämään kovastikkaan kaipaa.

  Näyttää lopettelevan lumen tuloa. Taidan sonnustautua kolaamaan kuuden jälkeen sataneen muutaman sentin lumen. Etteivät naapurustossa ala ihmettelemään, että onko se himokolaaja Lehkonen sairaana, kun ei ole vielä näkynyt?

Tätä, muutakin tulevaa, odotellen: