Viiveellä kypsyivät mustikat, viiveellä nousivat sienet. Mustikkasato on mukiinmenevä, isoonkiin mukiin piisaa. Sieniä tuntuu ilmaantuvan ainakin normaaliin tahtiin. Kanttarellejä alkaa olla kiintiö pakkasessa. Samoin mustikoita. Tänään suoritin tiedustelumatkan tunnetulle rouskuapajalle, ihan vaan kartoittamaan. Sikäli on rouskujen elämä vuosien saatossa muuttunut, että ennen vanhaan niitä kerättiin elokuun lopulta syyskuun lopuille, niitä kasvoi tasaiseen tahtiin. Viime vuodet ovat opettaneet, että nykyään niitten kanssa pitää olla tarkkana, kuin ketun pesällä. Ne saattavat poksahtaa lukuisina ilmoille, kukoistaa hetken, päätyä madon ruoaksi. Eikä uutta satoa, ainakaan samassa laajudessa, enää ilmaannu.
Kun vanhoille mestoille, kanttarellikierroksen päätteeksi, saavuin, huomasin, että kannattaa alkaa keräämään. Tunnissa haalin kokoon meille herkulliset sienisalaattitarpeet. Ei mene yöunet rouskujen takia! Nyt Hilpalla on puuhaa iltapäiväksi sieniä röypätessä, illemmalla suolatessa. Antaa joulun tulla, sienisalaattia tulee olemaan!
Kanttarellejä tuli parina päivänä poimittua niin, että huomenna, kun lähdetään kotona käymään, voin viedä muutamalle kaverille maistiasia. Eikä asia ole niin, kuin muinoin Jammussa kerrottiin. Jollekin Jammun kaverille, oliskohan ollut Vikki, oli tullut niin paljon omenia, että hän antoi parhaille ystävilleen ämpärillisen. Ja huonommille kaksi. Nämä rellukat ovat nimittäin parasta A1-luokkaa.
Tatteja on ollut jonkin verran. Syömään on päästy, mutta ei säilöttäväksi asti. Tänään sydän itki verta, kun kuusikossa lojui kymmenittäin herkkutatteja, aivan madonsyöminä. Eikä niitten kimppuun kai olisi missään vaiheessa ehtinyt, sillä aivan pienetkin olivat jo piloilla. Harmittavaa!
Tattienkin kohdalla on tilanne muuttunut sellaiseksi, että vasta syyskussa, pari kylmemmän yön jälkeen, saattaa putkahtaa kohtalainen sato. Lähinnä koivutatteja, eli tarkemmin koivunpunikkitatteja. Tarkennus niille pilkunnylkyttäjille, jotka jaksavat taittaa peistä kanttarelli-nimityksestäkin. Ja muutamana syksynä kerätyt tatit ovat olleet sitten lähes madottomia. Vuosi sitten ei, ainakaan näillä maisemilla, tatteja isommassa määrin noussut edes syksymmällä. Toivon mukaan tänä vuonna nousee. Tuon vaivaisen verran sain aamulla mukaani vähintään sadan tatin joukosta. Sen parempia ovat iltaruokana nautittuina.
Mustatorvisieniä eilen bongasin muutamia. Pieniä vielä, mutta niin pitääkin olla, jos ovat saman verran myöhässä, kuin kanttarellit. Luulen, että viikon kuluttua niitä alkaa saada koriin asti.
On muistettava, että kirjoittamani huomiot sienien esiintymistä, esiinymisaikojen vaihtelusta, etc., eivät ole kiveen hakattuja eivätkä yleispäteviä. Minä kerron kokemuksistani. Ja niillä paikolla, joissa olen kolunnut osin jo 1950-luvulta lähtien, tehtyihin havaintoihin pohjautuen.
Hilppa keräsi viime viikolla Avokkaansaaresta pari ämpärillistä mustikoita. Lisää käytiin Markun kanssa Piskolan metsistä perjantaina. Joten pakastettu on tarpeellinen määrä. Vielä voi syötäväksi keräillä.
Puolukkasadosta näyttää tulevan hyvä, runsaskin. Taas pitää olla, kuin ketun pesällä. Etteivät ehdi muut keräämään. Tietysti marjoja löytyy jokaiselle. Jos jostakin on viety, toisesta paikasta löytyy, kun jaksaa kävellä. Mutta mielellään haalii puolukat, kaikki luonnon antimet, tutuilta mestoilta. Alankohan jämähtää paikalleen? Se ei tietysti ole hyvä merkki. En tunnusta, mukavuuden halua se vain on.
Niin, aamulla startataan kohti Hollolaa. Otavassa pieni välipysähdys. Pakolliset askareet kotona suoritetaan. Hilpalla optikko myös huomenna. Torstaina takaisin, kiireen kanssa. Pitää nauttia, minun elämäni paras vuodenaika on aluillaan. Illat pitenevät, yöt ovat lauhkeita, veneliikenne vähenee, erilaisia sieniä putkahtelee, puolukat kypsyvät, ja talossa piisaa lämmintä. Mitä muuta voi eläkeläinen toivoa? Ai niin, syyskuussa siikoja!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti