ONNEN KOHTIA

  Syystä tahi toisesta pälkähti päähäni pohdiskella onnellisuutta. Tai paremminkin onnellisia hetkiä. Onnellisia hetkiä henkilön Peppe elämässä. 

  Löytyihän niitä. Tässä joitain otoksia suunnilleen kronologisessa järjestyksessä. Tapahtumahetkisen onnellisuuden määrän mukaan niitä onkin aika vaikea järjestää. Onnellisuuden koolle, ainakaan minulla, ei ole luotettavaa mittaria. Tokko edes asteikkoa sille kehitetty, saatikka yksikköä. Siinä jollekin neropatille vinkkiä; mittari, ilmapuntarin tapainen, missä alueet vasemmalta alkaen "maaninen synkkyys", "syvä suru", "apatia" ja "kevyt melankolia". Keskellä kello 12 "normaali olotila. Sitten oikealla päin "lievä ilo", kohtalainen onni", "riemukas auvo" ja "katharsis". Laitteen voisi konstruioda toimimaan sormenjälkitunnisteella. 

Mutta asiaan:

  Vedettävällä moottorilla varustettu peltinen paloauto jouluna 1955 tai -56. Se oli punainen, tietysti, n. 25 senttiä pitkä ja siinä oli tikkaat katolla. Luultavasti se oli tehty vanhoista sääilykepurkeista, kuten silloin oli tapana. Tai sitten se oli ulkomaista tekoa, en jaksa muistaa. Kun siihen lykki vetoa ja laski menemään, piti se melkoista meteliä, sillä moottorin meluun sekoittui myös hälytysääni. Olin siitä tosi onnellinen ja ylpeä! Muista Piskolan tuvan mattojen saaneen kyytiä, kun raivasin ne nurkkiin tehdäkseni tilaa sörnäyttelylle. Tuo kyseinen paloauto, jo ränsistyneenä ja moottorinsa tehon menettäneenä,  jäi ainakin kerran syksyllä ulos talon seinustalle. Kun sen kevällä lumien sulettua löysin, olin iloinen. Mutta onnea tuo tapahtuma ei muistaakseni ollut.

  Jaguar-merkkinen polkupyörä 1961. Sain sen synttärilahjaksi kymmenvuotiaana. Pyörä oli enoni Ollin entinen. Se oli väriltään  keskiruskea, ja siinä oli kolme vaihdetta sekä käsijarru Se oli ensimmäinen fillarini; ei pyörää saaressa ollut kaivannut, mutta syksyllä tulisimme muuttamaan kirkonkylään. Silloin tuli Piskolaan jo tie. Kylille kertyi matkaa 11 kilsaa. Muistan, että heti samana päivänä lähdin polkemaan kirkolle. Kurkilahdenmäki nousi kevyesti polkien. Kaartelin kylän keskustaa ristiin rastiin ylpeydestä jäykkänä etsien tuttuja. Muutaman luokka-, ja koulukaverin yhytinkin. He kehuivat kulkuneuvoa koska vaihdepyörä oli harvinaisuus. Ja minä olin onnellinen. Taisin ostaa muutamalle eniten kehuja antaneelle jätskitötteröt Suur-Savon kioskilta.

Tällanen merkki oli minunkin Jaguarini edustalla:

  Ajokortin saaminen 1969. Ensimmäiset kaarrokset Erkin Opelilla Anttolan kujilla ja parkkeeraus Lotjan eteen säilyy muistoissani eräänä tähtihetkistä.

  Lasten syntymät 1973 ja 1981olivat onnellisia tapahtumia. Ne ovat jotain sellaista, mitä lapseton ei osaa kuvitella.

  Suomen ensimmäinen jääkiekon mm 1995. Olin tuohon aikaan vielä armoitettu penkkiurheilija. Joukkueen etenemistä seurasin herpaantumatta. Kun Ruotsi finaalissa nuijittiin maan rakoon, ei olotilaani voi kuvailla muuten, kuin sanalla "autuas".

  Iiriksen syntymä 2014. Jos on lapsen syntymä ainutlaatuista, niin on myös lapsenlapsen! Kun heti seuraavana päivänä mentiin Tiilikaisen perhettä sairaalaan tapaamaan, oli olo suorastaan "toiselta planeetalta".

  Lisää listaani viimeisenä ehkä parhaiten mieleeni jääneen onnellisuuden hetken. Ostimme ensimmäisen oman asuntomme 1980. Olimme asuneet vuokralla kaksiossa Hedelmätarhan alueella. Samalta seudulta löytyi myynnistä kolmio kerrostalon viidennestä kerroksesta. Ihastuimme, ostimme, muutimme. Matkaa vanhalta uudelle oli vain alle kaksisataa metriä. Meillä ei ollut siihen aikaan autoa. Mutta muuttoviikonloppua edeltävät päivät kannoin iltaisin tavaroita uuteen asuntoon. Ensimmäisenä raahasin stereot tarpeineen, levyt ja kasetit. Muista, kuinka ne toimiviksi viritettyäni istuin hämärtyvässä illassa tyhjän ja pimeän olohuoneen lattilla kuunnellen Bruce Springsteen'in "Darkness of the Edge of Town"-lp:tä. Olin valmistumassa ammattiin, muuttaisimme omaan asuntoon, Hilpan työ oli vakinaistettu kokoaikaiseksi. Tuo hetki on juurtunut mielessäni onnellisuuden perikuvaksi. 

  Eivät yllämainitut tietysti ole kuin pieni otanta enemmän tai vähemmän onnellisista hetkistäni. Mutta en niitä tämän enemää ala listaamaan. Vaikka kyllä Avokkaassa itselleni keitetyn aamukahvin jälkeen aitan kuistilla piippu juuri sytyttynä koetut tyynet ja linnunlaulun täyttämät toukokuun loppupuolen varhaisaamut olisivat oman lukunsa ansainneet. No, nythän ne sen saivat!

  On tietysti ollut vastakkaisen tunteen hetkiä ja aikoja. Niistä ei sen enempää, kuin että jos onnen ja surun tuntemukset laittaa päällekkäin, jää viivan alle hiven onnellisuutta. Näin ainakin ajattelen.