Tänään unet hieroi silmistä lorottelu miinus kymmenen asteen pakkasessa. Onneksi oli tuuli laantunut. Päätettiin toteuttaa Heikkalahdenvuorelle kiipeäminen. Päätettiin myös, että koska jäätiet käytössä, käydään myös kaupassa. Ei nimittäin enää pitkä mutka, kun Piskolaan kuitenkin ajettaisiin. Jääkaapissa oli enää nakkipaketti ja muutaman peruna. Oltaisi me pärjätty huomiseen, kuten oli kuutioitu, mutta nähtiinhän jokunen ihminenkin. Salessa oltiin jo hieman ennen kahdeksaa. Ostettiin 2 tomaattia, rasia Italiansalaattia, 2 hillomunkkia, 2 viineriä ja 2 pakastepitsaa. Onneksi ostettiin, kahvileipää. Vanha tuttava Palosen Heikki soitti, kysyi, ollaanko maisemissa. Oli tullut eilen Vaasasta mökille (Sappulanselän rantamille) ja oli lähdössä hankikannon selkään hiihtelemään. Kerroin, että kymmenen jälkeen taas saaressa ollaan. Niin että sai Heikki ihan kaupan viineriä kahvin kanssa.
Mutta sitä ennen kivuttiin kalliolle.
Rapsakka oli keli. Aurinko paistoi lähes pilvettömältä taivaalta. Hyvä oli kenkäilijän kenkäillä! Ja hyvät olivat näköalatkin. Eteläisemmältä laelta on näkymä Reissalmelle ja Piekälän yli Luonterin eteläosiin, kuvakulmaa joku piiru vasemalle, niin näkyy Saukonsalo.
Pohjoisemmalta, hieman korkeammalta laelta katse kohtaa Luonterin ja Paajalansalmen. Luonterinäkymää vain haittaavat? rinteessä kasvavat männyt.
Reilun tunnin kesti tuo kierros; Matalahdesta autolta lähdettiin, takaisin solaa pitkin Hanelin laavulle, siitä metsäautotietä autolle. Oltaisiin varmaan kauemminkin metsässä viivytty, mutta vieras oli tulossa. Sitä paitsi alkoi pilveilemään.
Oli päässyt rouva aamukahvityhjennyksen Anttolan toiseksi korkeimalla kohdalla salaa kuvaamaan.
Joo, Heikki kävi, Heikki lähti. Minä kantelin puita valmiiksi saunalle ja pirttiin seuraavaa reissua odottelemaan, rikoin avannosta liki viisisenttiseksi turvonneen jään, laitoin kammarin uuniin tulet. Välissä syötiin paistetut nakit ja perunat. Kohta hörpittiin kahvit, taas! Tätä juttua aina väliin naputtelen.
Huomenna, heti aamusta, on lähtö edessä. Ihan mielellään reilun viikon jälkeen immeisten ilmoille menee. Mutta kohta jo varmaan kaipaa takaisin. Niin sanoi viikolla mökkinaapuri Hannilan Hannukin. Hän on ollut laillani kotvan eläkkeellä. Sanoi, että kun kaupungissa on muutaman päivän, tulee olo rauhattomaksi, mies kiertää asunnossa ympyrää. Mutta tänne kun pääsee, ei tarvihe ympyrää veivailla; laittaa vaikka nokan Juvaa kohti, niin saa tallata kilometritolkulla viivasuoraan. En muista, sanoiko ihan sanatarkasti näin, mutta tätä tarkoitti. Voin yhtyä mielipiteeseen!
Pääsiäisenä ollaan kotona; Anna ja Iiris tulevat visiitille. Joni on pyhät taas tienaamassa. Se tarkoittaa sitä, ellei nyt aivan ennen näkemätön takatalvi paina päälle, avovedessä seuraavan kerran saareen usmuutetaan. Tai ei kai se takatalvi ihan ennen näkemätön olisi. Isoisäni Aleksi tarinoi joskus kauan sitten, että kiun hän oli pojankölvi, oli soutumatka Piskolasta Anttolaan juhannuskirkkoon keskeytynyt läpipääsemitömiin jäälauttoihin. Tämä on tapahtunut käsittääkseni 1800-luvun loppuvuosina; Aleksi oli syntynyt 1890. Vaikka tiijä häntä, Aleksi oli tunnettu tarinaniskijä. Kertoihan hän joskus 1920-, tai 1930-luvulla luotsanneensa höyrylaivan Mikkelistä Lappeenrantaan tammikuussa. Ja totisella naamalla ja totisena totena puheli, että hänen kipparoimansa matkustajalaivan ruorimies oli korkean veden aikaan yöllä nukahtanut puikkoihin, ja kun kippari hytissään tömäykseen heräsi, oli laiva jyskyttänyt paikoillaan kahden koivun välissä. Ja kun Aleksista puhe tuli, hänen sanassaan eräskin laivan kannella matkustanut emäntä oli maistellut eväitään hörpiskellen vettä palanpainikkeeksi. Toinen mokoma oli kysäissyt: "Mistäpä siä vettä hajit? Miullakkii ois jano!"
"No tuoltaha miä kipasin, puatin kaevolta!", oli eukko vastannut osoittaen vesiklosetin ovea. Eikä Aleksin juttuja passaa eholle panna!
Hyväksi lopuksi vuoren laella, hakkuuaukean toisella laidalla, ollut mänty, mikä ainakin on totta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti