Hollolaan on palattu, rouva leivän päälle toisen luokan jauhomakkaraa tienaamaan palannut. Minä, flanööri Ukko Ylijumalan armosta, kävin Elinaa jeesailemassa; kauppa-asiat ja imurointi tuli tehtyä. Sitten kävin kirjastossa, jonottelin verotoimistossa näppäsen tunnin. Sain asiat hoidettua, tulin Lidl'in kautta kotiin loihtimaan itselleni tonnikalasalaatin.
Viime lauantaina, kun käytiin Piskolasta taimia puutarhaan, nappasin muutaman helposti käsiin sattuneen valokuva-albumin syntymäkodistani. Lainaan vain, tietysti. Olen hieman ehtinyt selailla, vähin skannaillakin. Kyllä muistoja tulvii pintaan. On myös paljon tosi vanhoja otoksia, joista en tiedä, kuin muutaman, jollei ole taakse kirjoitettu. Valitettavasti ei ole enää, kuin Elina, jolta kysyä. Eikä hänkään 1800-. ja 1900- lukujen taitteen kahtapuolen otettuista kuvista välttämättä paljoa osaa valottaa.
Tässä kuitenkin isoisäni Aleksin (Aleksanteri) Lehkosen vanhemmat Kalle s. 1862 ja Hilda, os. Avelin, s. 1862....
...sekä Aleksi s. 1890, isänsä sylissä.
He asuivat Piskolan taloa, joka oli noihin aikoihin tuo näköinen.
Suunnilleen saman näköinen talo on vieläkin, tältä kantilta, vaikka kävi läpi perusteellisen remontin muistaakseni 1956. Vielä ollessani pikku poika, olivat kiviaita, ja sen päälle tehty puuaita olemassa. Kun taloon hankittiin traktori joskuc 1950-luvun puolivälin paikkeilla, poistettiin kiviaita maisemista.
Vaikka taloon traktori (harmaa Massey Ferguson, eli "piikkilangankiristäjä") hommattiin, ei Aleksi sen rattiin koskaan hypännyt. Hänellä piti olla hevonen! Tällaisena isoisän aina muistan:
Anna-mummon, Aleksin vaimon, siis isoäitini, taas muistan tällaisena:
Hän hääri aina keittiössä, eikä suotta.
Edesmennyt isäni Erkki, joka, lähdettyään maatalon töistä herrahommiin, saavutti kohtalaiset mittasuhteet, oli vielä 1950-luvulla hoikka poika:
Kuvassa hän luotsaa Penta-merkkistä neljän hevosvoiman peräprutkua (värkki on vieläkin olemassa, viettää vanhuudenpäiviään nk. rantakopissa.
Kymmenvuotiaaksi tuossa talossa asuin, paljon kesiä senkin jälkeen. Väkeä oli aina entivanhaan pilvin pimein; oli kesävieraita, oli omaa sukua, oli heinäväkeä.
Nyt talo on tyhjillään. Luultavasti ei tyhjänpanttina kuitenkaan. Kyllä Taina ja Haneli sen hyötykäyttöön valjastavat.
Näistä juttua riittäisi, mutta ei ollut tarkoitus romaania kirjoittaa. Saatanpa palata blogeissani asiaan, jos, ja kun, silmiini sattuu mielenkiintoisia kuvia.
Laitan lopuksi vielä otoksen, jossa ollaan me, Ritva-sisko, isä-Erkki ja miä, vissiin tultu muikkuverkonpyynnistä (ilmaus lainattu Ahos-Eikalta).
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti