LÄRINÄÄ TAPPARISTA

  Lärinää tapparista, eli tarinaa läppäristä. Eilen siirsin vanhalta ulkoiselta kovalevyltä joitain kuva- ja videotiedostoja muistitikulle. Sellaisia, joita ei mielestäni pilveen ole tallennettu. Pari videota Iiriksestä kesältä 2017 laitoin whatsappilla Annalle ja Hilpalle. Annan ottamia ne olivat, oli ne minulle lähettänyt. Molemmat muistivat tilanteet: Iirksen ensimmäinen soutuyritys ja hänen nuotion sammutus- tai sytytyspuhaltelunsa hiillokseen kodalla. 

  Jossain vaiheessa iltaa päivitti läppäri järjestelmänsä. Kun se sitten käynnistyi uudelleen, niin alkoivat ongelmat. Kun koneen aukaisee, tai se on mennyt lepotilaan, niin täytyy antaa pin-koodi. Eli olen sellaisen tavan valinnut. Kun illalla yritin koodia naputella, niin mitään ei tapahtunut, eli numeroita ei ilmaantunut kenttään. Ajattelin, että näinköhän ulkoiselta muistilta siirtämäni jutut aiheuttivat tämän haitan? Vaikka kyllä niin ulkoiselle kovalevylle kuin muistitikullekin tein virustarkastuksen ennen kuin ne aukaisin. 

  Sammutin koneen, käynnistin uudelleen. Sama juttu. Sitten klikkasin ruudulla näkyvää pientä tekstiä Oletko unohtanut pin-koodisi. Kone jauhoi hetken. Sitten se pyysi kirjautumaan Microsoft-tililleni. Se onnistui siten, että kone lähetti puhelimeen Authenticator-sovellukseen tarkistusviestin, jonka kuitattuani aukesi värkki. Klikkasin pin-koodin vaihtamissivun pois. Kaikki pelasi. 

  Jätin koneen hetkeksi rauhaan. Kun sitten menin laittamaan sitä kiinni, niin se oli mennyt lepotilaan ja pyysi taas pin-koodia. Sama souvi. Ei kirjoittanut mitään. Pakkosammutin läppärin ajatuksella, että aamulla uusin voimin.

  Aamulla voimat olivat uudet, läppärin kujeet vanhat, eli eiliset. Samaa puliveivaamista. Välillä luulin, että nyt se alkoi taas toimimaan, mutta ei. Kone saattoi ottaa joskus pin-koodin vastaan, mutta kun sitten aloin sitä käyttää, niin ei kirjoittaminen onnistunut, eli ei merkkejä ilmaantunut näytölle. 

  Päivällä kyllästyin temppuiluun, lähdin ajamaan Giganttiin. Läppäri on ostettu viime huhtikuussa, ja minulla on siihen hankittuna myös viiden vuoden ELCAR jatkotakuu.  

  Jouluruuhkan seasta onnistuin pääsemään huoltomiehen puheille nopeasti. Selitin tilanteen. "Katsotaan". hän sanoi. Avasin läppärin. Kaikki toimi!

  Kaveri sanoi, että ehkä se päivitys, joka eilen tapahtui, ei ollut mennyt kunnolla läpi, ja nyt, kone on levännyt, se on alkanut pelaamaan.  "Jos ongelmat palaavat, niin tule ihmeessä uudestaan, mutta en kyllä nyt heti ottaisi konetta tarkastukseen" jatkoi heppu. 

 "Niin tehdään", vastasin.

  Kohta kotona avasin läppärin. Voi vi**u! Sama vika, ei kirjoittanut pin-koodia sarakkeeseen! Hilppa tuli selän taakse ällistelemään. Hän kysäisi "oliko sulla hiiri mukana Gigantissa?"

  "No ei ollut!, sanoin. Irrotin langattoman hiiren lähettimen UPS-portista. Jo vain! Kone alkoi pelittää normaalisti. Hilppa siis äkkäsi ongelman ennen nörtti-Peppeä! 

  Vika oli ilmeisesti vuosia vanhassa langattomassa hiiressä. Se sai läppärin jotenkin sekaisin, sillä se, että kirjaimia, tai numeroita, ei ilmaantunut tarkoitettuun paikkaan, ei ollut ainoa ihmeellinen juttu läppärin käytöksessä. 

  Hiireen olen tottunut, ja läppärin käyttäminen ilman sitä on opettelemista. Ja hidasta, ainakin minulle. Mutta ei hätää. Onneksi oli varakangasta pakalla. Eli tuluksista löytyi toinen langaton hiiri. Se on ollut samassa liitossa Chromebookin kanssa. Muuten, elekee ostakee Chromebookia. Käyttökokemukseni eivät ole mairittelevia. 

  Nyt masiina toimii kuin entisen junan vessa. Passaa odotella joulua. Kinkkukin on ostettu, joulusiivous tehty, lahjat koko lailla hankittu. Laitanpa tämän tapparilärinän loppuun pari kuvaa niistä, jotka kovalevyltä siirsin muistitikulle.  

  Iiris ja Helmi maaliskuussa 2015

Kalasääski 30.4. 2016

Lienee sama, tahi puoliso 7.5.2017

AJAT MUUTTUVAT?

  Ajat muuttuvat. Vai muuttuvatko? No, kyllähän ajat muuttuvat. Latinalainen sananlasku sanoo Tempora mutantur, nos et mutamur in illis. Mutta muutummeko tosiaan ajan mukana?  Aika ei muuta ihmistä. Se paljastaa ihmisten todelliset kasvot. Näin kuuluu jonkun lausuma viisaus. Tällaistakin tuumiskelin, kun käppäilin aamulla Kunnantietä pohjoiseen. 

  Mielessä pyöri myös viime päivien uutisia. Yksi kertoi, että Yhdysvallat käytti YK:n turvallisuusneuvostossa veto-oikeuttaan ja torppasi päätöslauselman, joka olisi vaatinut välitöntä aselepoa Israelin ja Hamasin taisteluihin Gazassa. Aikamoista peliä. Turvallisuusneuvosto on tyhjänpantti; milloin USA, milloin Venäjä, Turvallisuusneuvoston pysyvinä jäseninä, torppaavat esitykset. Inhimillisillä näkökohdilla pyyhitään takalistoa, kun pelissä on oma tai kumppanin "etu". 

  Toinen uutinen kuulutti, että republikaanisenaattorit estivät Yhdysvaltain hätäapupaketin Ukrainalle ja Israelille. Israelille annettava apu on apua siviilien tappamiseen Gazassa, joten kerrankin republikaanit ja Peppe ovat samaa mieltä. Ukrainalle annettava apu puolestaan on tärkeää. 

  Niinpä niin. Asioita katsellaan monelta kantilta. Minä omasta vinkkelistäni, monet muutaman asteen, monet täyskäännöksen verran eri kulmista. Jokaisella on oikeus tarkentaa katseensa suunta mielensä mukaan. Jokainen on oikeassa. Omasta mielestään.  

  Suomen kansa jakautuu kovaa vauhtia. Jakautumista kiihdyttävät hallituksen linja ja somessa käytävä kyltymätön paskanpuhuminen. Jos ei hyvältä näytä tuleva vuosi, niin vielä synkemmin aatoksin mietin vuotta 2025. Putin tulee jatkamaan Venäjän presidenttinä, ja on mahdollista, että USA:n peräsimessä on Trump. Mallillaan on maailma. Onneksi ei sentään Suomessa Linnaa asuta Halla-Aho tai Aaltola. Vissiinkii?

  Noitten ajatusten keskellä saavuin käännepisteeseen, eli Okeroisten Myllylle. Sentään Myllyn lampi oli talvisessa asussaan mukavampaa katseltavaa kuin dystooppiset näkymät pään sisällä. 

  Tänään mennään jouluostoksille. Ainakin Trioon mennään, ehkä muuallekin. Isoja eivät ole hankinnat. Jotakin pukin säkkiin kuitenkin. Voi olla, että sama pukki meille aattona ilmestyy. Iiris tietää, että oikea pukki ei joka kotiin ehdi, Liisalle menee vielä täydestä kotikutoinen joulu-ukko. Luulen. 

  Huomenna on auton katsastus. 

  Keskiviikkona tapahtuu lopullinen joulusiivous. Pieniä osia ollaan jo tehty. 

  Viikon kuluttua, 17. 12., mennään Kauniasten jäähallille katsomaan KaTa:n JINGLE BELL ROCK ON ICE-joulunäytöstä. Tulkaa mukaan, jos tienoilla heilutte.

  Alkuvuodesta mennään muutamaksi päiväksi Anttolaan. Mennään Tainan ja Hanelin luo koiravahdeiksi. Perhe lähtee Islantiin tutustumaan. Neljä vuotta sitten oltiin myös kotimiehinä. Silloin he olivat Australiassa. Siellä oli isoja maastopaloja ja pallon valtasi korona. Nyt tulee varmaan mukana varmaan tuhkapilvi. No, toivottavasti ei pössähdä kunnolla, kun he siellä lomailevat.

  Nythän tuli kalenteri avattua alkuvuoteen asti. Pienellä merkittyjä kohtia lukuun ottamatta. Pitäähän ihmisellä salaisuuksia olla. 

MUISTOT KIVEN ALLA

  Aamulla dallasin ihan kunnon lenkin, 9500 askelta. Keli hyvä oli, kahdeksan miinusta, ei tuulta. Kuva otettu juuri ennen kuin astun Hollolasta Lahteen.

  Kulkiessani mietiskelin, onko mitä minulle on erikoisesti jäänyt mieleen edellisistä yli 72:sata itsenäisyyspäivästä? Mietin, pohdin, aprikoin. Ei paljon mitään erityistä päähän pilkahtanut. Pari kuitenkin, molemmat nuoruusvuosilta. 

  Vuonna 1967, tai ehkä 1968, asuttiin Anttolan kirkonkylässä Pennilässä. Mikäli oikein muistan, itsenäisyyspäivänä ei siihen aikaan ollut mikään auki. Eivät kaupat tietenkään, mutta ei ei myöskään Lotja, vai oliko se vielä Indaliidiliiton baari, eikä myöskään Unska eli Union. 

  Itsenäisyyspäivänä oli rapsakka pakkaskeli. Harvion oli vetänyt jäihin, eikä jäällä ollut lunta. Päätimme illan pimeydessä lähteä luistelemaan, Ahosen Risto, Haneli ja minä. Oli tosiaan kova pakkanen. Minä laitoin päälleni ukki-Aleksilta perityn rekiturkin. 

  Laivalaiturin reunalla laitettiin luistimet jalkaan.  Rannalla oli oli aiemmin päivällä muutkin käyneet luistelemassa, sen näki jäljistä. Me ei kuitenkaan aiottu tyytyä rantoja koluamaan, vaan lähdettiin tähtikirkkaan taivaan alla liu'uttelemaan kohti selkävesiä. Hyvää vauhtia mentiin, minä painelin keulassa. Ierikinkiven jälkeen jää yht'äkkiä petti. Solahdin kaik' turkkeineni kaulaa myöten veteen. Takaa tulevat kaverit ehtivät onneksi reagoida, pysäyttää vauhtinsa ennen heikkoa jäätä. Sen muistan, että en kauaa avannossa viihtynyt. Jotenkin pääsin, ihan omin avuin, saman tien jään päälle. Muistan kun Riti sanoi, että selvä raja tuossa jäässä on, taisit mennä tänään jäätyneelle alueelle. 

  Onneksi ei ollut kuin muutama satamerinen takaisin rantaan. Koppuraksi ehtivät turkki ja rukkaset jäätyä, ennen kuin pääsin kotiin. Erkki ja Elina eivät ehtineet kuin suut auki toljottaa, kun säntäsin kylpyhuoneeseen. Vaatteet pois, lämpimään suihkuun. 

  Siitä siis selvisin pienin vahingoin. Suurin häverikki oli, että turkin taskussa ollut tupakka-aski oli kastunut, mennyt möyhöksi. Onneksi Ristolla oli tupakkia, joten vaatteenvaihdon jälkeen hipsittiin kylänraitille haikupilliä imemään. Haneli ei. Hän lopetti jo kuusvuotiaana. 

  Toinen muisto sijoittuu vuoteen 1971. Oltiin Ruikun kanssa Saksassa, Weiblingenissa, Gartebgestaltung Jakob Schmieding-nimisen puutarhafirman leivissä. Meitä suomalaisia oli puulaakissa kuusi. Asuimme ison talon siipirakennuksessa, missä oli kahden hengen huoneita ja yhteinen keittiö. Suomen itsenäisyyspäivä ei tietysti ollut vapaapäivä saksanmaalla. Sattui kuitenkin niin, että koska lunta oli satanut jonkin verran, oli pieni pakkanen, niin töihin ei lähdetty. Koko firma piti rokulia. ainakin toteuttava puoli, eli neljä saksalaista, kuusi suomalaista ja kymmenkunta jugoslaavia. 

  Kun aamulla asia selvisi, niin yksi meistä suomalaisista äkkäsi, että nythän voidaan itsenäisyyspäivää viettää. Me Ruikun kanssa, että niinpä.  

  Firma sijaitsi keskellä peltoja parin kilsan etäisyydellä Weiblingenin pikkukaupungin keskustasta.  Pantiin takit niskaan, lähdettiin dallamaan. Saksassa sai tietysti olutta, viiniä, viinaa ruokakaupoista. Ostettiin jotain halpaa kuohuviiniä monta pulloa. Ostettiin myös tuulihatun näköisiä paakkelseja muutama. Jo paluumatkalla poksautettiin ensimmäinen pullo auki. Siitä se lähti itsenäisyyspäivä kulumaan.

  Tarjosimme kortteerissa muille suomalaisille myös lasilliset. Aika raitista porukkaa he olivat, mutta kyllä yhdet itsenäisyyden kunniaksi kilistettiin. 

  Vetäydyimme huoneeseemme, litkimme huonoa punaista kuoharia, poltimme väkeviä Roth Händle-tupakoita. 

  Onneksi rokulipäiviä oli vielä ainakin pari tuon itsenäisyyspäivän jälkeen. Aamulla ei nimittäin ollut häävikään olo. Sivumennen mainittuna noita talven vuoksi pidettäviä vapaapäiviä tuli koko talvena ehkä kymmenen. Toista halvan kuohuviini litkimiselle pyhitettyä ei. Eihän itsenäisyyspäiviä sentään myötään ole. 

  Siitä itsenäisyyspäivästä jäi merkki huoneemme kattoon. Ruikku avasi ties monennetta pulloa. Meillähän ei ollut jääkaappia huoneessamme, joten litku oli lämmintä, ja taisi Risto kannua vähän ravistellakin. Niinpä korkki posahti voimalla kattoon, seurauksella, että huokoiseen levyyn tuli melkoinen kuoppa. Liekö Jakob Schmiedingin talo vielä olemassa? Luulen, että on. Se oli tuolloin 1970-luvun alussa uudehko tiilirunkoinen rakennus. Se, onko erään siipirakennuksen huoneen sisäkatossa jälki, onkin sitten toinen juttu. Ei ole varmaan tule lähitulevaisuudessa tilaisuutta käydä asiaa tarkastamassa. 

  Eipä olleet häävejä, ainakaan kovin juhlallisia muistoja. Muistoja kuitenkin. Tältä päivältä jää ainakin yksi muisto. Se ei luultavasti elä kauan. Mutta luultavasti vielä vuoden kuluttua muistan, että aamulenkillä harhauduin itsenäisyyspäivämuistoja muistellessani harhapoluille, eli kiersin hieman liian kaukaa, joten myöhästyin harmittavasti melkein kymmenen minuuttia lipunnostosta. Toivottavasti ei kukaan rivitalokyttääjä ollut asiaa todistamassa.

KAMELIN SELKÄ

  Tänään tipahti viimeinen oljenkorsi, kamelin selkä katkesi. Olen hallituksen rasismiseikkailua, kohtuuttomia leikkauksia, älyttömiä toilauksia yrittänyt sietää. Olen katsellut kuinka Orpo, silmät viattoman näköisenä, pyöreinä kuin pöllöllä, vakuuttaa, että leikkaukset on pakko tehdä, sillä muuten laivan ei käänny. Laiva, joka taitaa mennä tällä menolla kolisten pohjaan. Olen huomannut, kuinka persut, Purra etunenässä, ovat rajaselkkauksen myötä pullistuneet henkeä täyteen. Purran, itseään täynnä ja ivallisesti, kansanedustajille antamat vastaukset ovat tuota "voimantuntoa" tulvillaan. Kannattaisi ehkä muistaa, kuinka lehmän käy, kun se pääsee äpärikköön.

  No, tuota, ja muuta sähellystä olen jaksanut katsella pimahtamatta, mutta aamulla selkä katkesi. Uutisissa kerrottiin, että hallitus päätti poistaa laatukirjojen tuen. Tuen avulla kirjastot ovat voineet hankkia muun muassa selkokirjoja, vähemmistökielillä kirjoitettua kirjallisuutta, lyriikkaa ja draamaa. Voi vittu. Minulla on ollut työkaverina muutaman kovinkin oikeistolainen heppu. Kun asia joskus tuli puheeksi, niin heidän mielipiteensä oli, että KIRJASTOON EI KOSKETA! Mutta tämä hallitus ei tuollaisesta välitä. Eihän tämä hallitus välitä monesta muustakaan asiasta. Laivan kääntämisestä ja turvapaikanhakijoiden syytämisestä sinne mistä ovat tulleetkin välitetään. Enkä nyt tarkoita rajaselkkauksessa käytettyjä ihmisiä, joista varmasti moni on oikeasti turvapaikkaa tarvitsee. Tarkoitan sitä, että voimiensa tunnossa persut haluavat pitää vastaisuudessa kaikki turvapaikkaa tarvitsevat mieluummin muutaman sadan kilometrin päässä rajoiltamme. Mutta vasta kirjastojen tukemisen rajoittaminen sai kaalin kiehumaan. Käsittämätöntä tuossa on kaikki. Ihan saletisti ei laiva piiruakaan käänny noilla rahoilla. Yhteisvaikutuksena muitten hallituksen tekemien päätösten kanssa se kyllä kääntää keulaa alaspäin. Sekin ihmetyttää, että pesrut kovaäänisimpinä ovat vaatineen turvapaikanhakijoilta kelvollista suomenkielen taitoa. Nyt jos tuki lopetetaan, ei ainakaan pienemmillä kirjastoilla ole varaa hankkia selkokielisiä kirjoja, kirjoja, jotka ovat tärkeitä maahanmuuttajien kielitaidon kannalta. Kyllä on ku kusis kelloonsa, hallituksen touhu. 

  Mieli tuli taas purettua. Älkää itseenne ottako. Jos että ole hallituksessa. Mukavammasta päästä on, että kävin hakemassa Iiriksen, Liisan ja Jonin Espoosta meille. 

  Tiilikaisten autoon oli eilen tullut vika. Joku osa, joka säätelee polttoaineen saantia, oli poksahtanut. Kone ei välillä ota kunnolla kierroksia. Onneksi osa töineen ei ole kovin kallis. Ensi viikolla saavat auton pajalle. 

  Annalla on tänään menoa, hän tulee huomenna junalla. Joni äiti Aija vie perhe Tiilikaisen sunnuntaina Espooseen. 

  Hilppa oli duunannut meille ruoan valmiiksi. Jälkkäriäkin oli.

  Parina päivänä riittää meillä touhua. Iriksellä on myös sekä huomenna, että sunnuntaina luistelua Pajulahdessa. Hänen valmentajansa asuu Lahdessa, joten Iiris saa ylimääräistä opetusta. 

  Hyvä, että touhua riittää. Pysyvät ajatukset kurissa. Hallitus saa olla rauhassa. Ehkä maanantaihin mennessä on erään ajatus yhdenmiehen vallankumouksesta hälvennyt. Eli saapi hallitus olla hyvillään Tiilikaisten vierailusta. Tiijä häntä, miten muuten olis niille ketaleille käynyt.

MARRASKUUSSA SUKSILLE

  Päästiin ensimmäistä kertaa ikinä marraskuussa liukulumikengillä hiihtämään. Tähän ihmeeseen on monia syitä, mutta tärkeimpänä mieleen tulee se, että on aluillaan vasta kolmas talvi, kun olemme kyseiset välineet omistaneet. 

  Eihän lunta kovin paljon ole, mutta golfkentän laidoilla sitä riittävästi löytyy. Metsään ei vielä kannata mennä, ettei kolhi pohjia kiviin. Mukavaa oli. Kyllä luonnossa kulkeminen aurattuja väyliä pitkin tallustamisen voittaa.

   Peuranjälkiä risteili joka puolella. Tällä kertaa ei jäniksiä eikä kettuja ollut liikkeellä ollut. Ja se seuduilla liikkunut susikin on tiemmä ammuttu. Muutama orava ja metsähiiri kyllä oli vipeltänyt hangen pinnalla.

  Osmankäämit reunustivat mukavasti yhtä kentän vesiesteistä. 

  Perhe Tiilikainen on tulossa viikonloppuna käymään. Katkaisee hiljaiselon sopivasti, on mukava nähdä muutaman viikon tauon jälkeen. 

  Hiljaiseloa tosiaan. Hiljainen talo, hiljainen seutu. Ei kuulu edes liikenteen melu. Ja päivät lyhenevät, hämärää on aamusta iltaa, varsinkin kun pilvessä taivaankansi. 

  Sentään askelten narskahtelua katolta välillä kuuluu. Siellä on nimittäin kaksi peltimiestä korjaamassa ilmanvaihtohormeja. 

  Asentajat ilmestyivät eilen, kun olin lumia kolailemassa. Kysyivät, että missä asunnossa vuotaa katto?

  Minä, että ei tietoa, mikäs osoite teillä on?

  Ilmeni, että osoite oli oikea. Onneksi naapuri, joka on taloyhtiön hallituksessa, tuli silloin laittamaan autoaan piuhaan. Hän tiesi, että isännöitsijä oli tilannut miehet tarkistamaan piippujen juuret, joita lumi ja jää oli murjonut. Piippujen juuret korjattiin pari vuotta sitten, mutta nyt oli tarkoitus tutkia, oliko edellinen talvi aiheuttanut uusia ongelmia? No, mikäli minulta kysytään, niin ehkä kesä olisi ollut sopivampi ajankohta tarkastukselle. 

  Niinhän siinä kävi, että kolme hormia oli huonossa kunnossa. Nyt ne pitää korjata, koska runko, mihin pellitys kiinnitetään, oli kosteuden ansiosta pehmennyt kelvottomaksi. Loput piipuista näyttävät olevan joltisessa kunnossa. Ne täytyy tarkastaa keväällä huolellisemmin. Onneksi on sentään kuva pakkasilma. Vesisadetta ei tuo homma kaipaa.

  En isommin taloyhtiön asioitten kanssa ole ollut tekemisissä. Kokouksissa kyllä käydään, joko paikan päällä, tai etänä. Tiesin kyllä hormien vauriot, sillä olin ne aikanaan nähnyt. Tiesin myös, että raportti korjauksesta oli isännöitsijälle tullut. Nyt kun jututin peltiasentajia, sain kuulla, että tekohengitystä oli piipuille annettu, huonoin tuloksin. Suoraan sanottuna yhtiömme isännöitsijä ei ole minusta kovinkaan ponnekkaasti hommiaan hoitanut. Tuntuu, että kaikki tapahtuu todella hitaasti. Kyseessä on suuri valtakunnallinen isännöintitoimisto. Lieneekö liian pieni (9 asuntoa) yhtiö, palkkio liian pieni, asioiden sujuvaan hoitumiseen? Vaikka kyllä edellinen isännöitsijä (siis samasta puljusta) tarttui hommiin erilaisella ripeydellä. Mutta hallitus asioihin kantaa ottakoon. Toki siltäkin suunnalta olen aamulenkin tapaamisissa kuullut tyytymättömyyden ilmaisuja. 

  Varmaan kiinnosti teitä kaikkia, arvoistat satunnaiset lukijat? Mutta itseään vartenhan päiväkirjoja kirjoitetaan, eli "tähän on tyytyminen", sano Luukon Ane, kun kolmannen vesiperän nuotalla vetäisi. 

JATKOA EDELLISEEN

 Aamulla pirteä keli. -15 mittarissa, ei tuulta ei viimaa. Polvi on sillä mallilla, että tasamaalla aika hyvin  sujuu kävely, mäet, varsinkin myötäleet ovat hankalampia. Sitkeästi dallasin tunnin, 7000 askelta. 

  Matkalla tuli mieleen jatkaa siitä, mihin edellisessä blogissa jäin, eli vuoden 1967 muistelua. Kuvat, paitsi The Pictures, ovat Parikan Karin ottamia. Tässä minä kesällä soutuveneessä Avokkaan länsipuolella. Ihan kuin olisin hinauksessa. En kyllä muista tilannetta. 

Sinä vuonna muutimme takasisin Anttolaan parin vuoden Mikkeli-visiitin jälkeen. Minulla oli takana lyhyt mutta hieno rockmuusikon jakso. No, ehkä hieman yliammuttu titteli, tuo rockmuusikko. Niin tai näin, bassoa jumputtelin taitoni mukaan. Ei ole tarkoitus tässä muistella The Pictures'in taivalta. Ei edes sitä, kun kerran Oikkosen Hessu Kleinbussillaan roudasi bändin Varkauteen soittamaan johonkin tanssipaikkaan. Yleisön ikäjakauma oli keski-iästä vanhoihin. Koko ilta soitettiin. Repertuaarimme pariin kertaan + muutama Pookin johdolla inspiroitu tango. En muistele sitäkään, kun ei ollut Oikkosen Hessua roudarina, vaan kuljetettiin talvella potkukelkoilla kamat Porskille, missä meillä oli keikka "illatsuissa". Kappas, taisin kuitenkin vähän kertoa, mutta nyt loppui. Tähän kuvaan.

  Kesä 1967 oli viimeinen lomakesä. Seuraavan olin jo virallisissa kesätöissä. -67 oli tietysti Piskolassa heinähommissa, etc. Paljon kuitenkin oleskelin Avokkaassa. Leskeksi jäänyt Isoäitini Emma (Emchen) Karppinen vietti kesäkuukaudet saaressa. Hänellä oli useana vuotena Lahdesta palkattu lukiolainen "talonmiehenä", eli huolehtimassa mm. venehommista, nurmenleikkuusta, polttopuista. Palkka oli varmaan nimellinen. Muistan, että pojat tulivat hommiin pitkälti oppiakseen saksankieltä. 

  Sinä kesänä oli kesäpoikana Kari Parikka, minua vuotta vanhempi, eli 17-vuotias pojanjolpero. Tai nuori mies, miten vaan.  

  Karin kanssa, kuten edellisessä kerroin, rakennettiin näkötorni saaren korkeimmalle kohdalle. Tässä kuva rakennusprojektista....

.... ja tässä näkymän tornista Härönsaaren suuntaan.

  Vesihiihtoakin harrastettiin. Eno-Ollin aikanaan hankkimat välineet olivat valmiina. Melko huteran näköistä on menoni tässä kuvassa. Vaikka melkoisia mestareita oltiin mielestämme. 

  Silloin kulki vielä matkustajalaivoja, Mikkelistä Lappeenrantaa ainakin. Kaksi kertaa viikossa suuntaansa. Meillä oli aikataulu kirjoitettuna lyijykynällä saunatuvan hirsiseinään. Siellä se on vieläkin. Laivat jättivät suuret aallot, joihin monesti kiirehdittiin uimaan, joskus veneellä hympsyjä ottamaan. Kuvassa laiva Saukonsalon kansakoulun kohdalla. Se oli aikaa ennen Rantaharjua. 

  Se oli mukava kesä. Olikohan minulla oli ehdot, ainakin Ruotsista? Ehkä ei sittenkään. Olin luultavasti jäänyt luokalleni. Siksikin kesä on jäänyt mieleeni vapauden kesänä. Se kesä taisi olla myös viimeinen, jolloin Emchen kykeni pidempiä aikoja saaressa olemaan. Seuraavan suvena oli kuitenkin duunissa Otavan Sahalla, minne kuljin Valtosen Taten kyydissä. 

  Aikaa on kulunut 56 vuotta. Maailma on muuttunut, mutta minä en. Vai mitä?

  Tai olen tietenkin. Minulla ei ole enää kitaraa.

SÄHKÖPÖRSSIN BLACK FRIDAY

  Black Friday kääntynyt illaksi on. Ihan helevetinmoinen mainosmylläkkä toivottavasti tokenee. Postilaatikon täydeltä on tuupannut toinen toistaan edullisempia tarjouksia. Päättelen huutomerkkien määrästä. Olen lähes kaikkien kauppojen sähköpostit blokannut, mutta muutaman "vakiokaupan" olen jättänyt. Nyt niistä on sitten pursunnut toista viikkoa vähintään yksi meili päivässä. Tokmanni, innokkaimpana, on lähettänyt tänään kaksi. Myös tekstareita on monelta firmalta tullut. 

  Kaupallisia kanavia en katso, paitsi Emmerdalen arkipäivisin. Pientä makua on siis saatu tv:n Black Friday-mainonnasta. Ihan paras tuli bongattua tänään: LEXLY Oy tarjosi avioeroa puoleen hintaan! Hyvä, etten nauranu itteäni tärviölle. Hitto, jos olis antanut 60 prossaa alennusta, niin oisin tarttunut koukkuun. Vitsi, vitsi. En alle 70:n prossan korvaani lotkauta. 

  Eipä ole paljon Black Fridayn vuoksi tullut ostoksia tehtyä. Ifolorilta toki tilasin kolme kappaletta kuvakirjoja 40 %:n alennuksella, säästin yli 50 €. 

  Sähköpörssi tarjosi myös Black Fridayn. Norjalaisen yhtiön kömmähdyksen vuoksi oli pörssisähkön hinta iltapäivästä alkaen yli 50 senttiä miinuksella. Mehän otettiin ilo irti. Pestiin astioita ja pyykkiä. Olis pesty muutenkin, mutta normaalioloissa vasta aamuyöllä. Päätettiin oikein ranttaliksi panna; ei piruuttaankaan sammutettu keittiön valoa, vaikka olkkariin siirryttiin. 

  Kyllähän nyt passaa meidän pörssisähköhemmojen retostella. Entä jos olisi toisin päin käynyt. Suomen olisi tarvinnut ostaa Norjasta sähköä iso määrä, mutta virheen vuoksi sieltä olisi tullut ilmoitus, että ei oo, vaikka olisi ollutkin. Olisiko seuraavan päivänä ollut pörssihinta 5 €/kwh? Olisikohan sähköpörssin aika tarkistaa systeemiään? 

  Siinä mustaperjantain mietteitä. Palataan lopuksi vuoteen 1967. Oltiin yöretkellä Jänissaarilla, Kari Parikka, Haneli ja minä. Kuvat K. Parikan ottamia. Ne olen tulosteista skannannut, joten laatu ei illauta. En muista, oliko kyseessä perjantai, mutta aamuyöstä ei kovin mustaa ollut. Ensimmäisessä kuvassa Haneli pohjoisemman Jänissaaren kalliolla aamulla viiden aikaa. 

  Haneli oli taivasalla, mutta asiat olivat ihan hyvin. Minä ja Kari oltiin huonommassa asemassa; oltiin ajauduttu veneen alle. Tässä majapaikka. 

  Vielä pari. Rakennettiin Karin kanssa Avokkaansaaren korkeimmalle kohdalle torni. Luvan kanssa. Tässä minä rakentamassa.

Ja tässä Ritva ja minä tornissa.