Aamulla dallasin ihan kunnon lenkin, 9500 askelta. Keli hyvä oli, kahdeksan miinusta, ei tuulta. Kuva otettu juuri ennen kuin astun Hollolasta Lahteen.
Kulkiessani mietiskelin, onko mitä minulle on erikoisesti jäänyt mieleen edellisistä yli 72:sata itsenäisyyspäivästä? Mietin, pohdin, aprikoin. Ei paljon mitään erityistä päähän pilkahtanut. Pari kuitenkin, molemmat nuoruusvuosilta.
Vuonna 1967, tai ehkä 1968, asuttiin Anttolan kirkonkylässä Pennilässä. Mikäli oikein muistan, itsenäisyyspäivänä ei siihen aikaan ollut mikään auki. Eivät kaupat tietenkään, mutta ei ei myöskään Lotja, vai oliko se vielä Indaliidiliiton baari, eikä myöskään Unska eli Union.
Itsenäisyyspäivänä oli rapsakka pakkaskeli. Harvion oli vetänyt jäihin, eikä jäällä ollut lunta. Päätimme illan pimeydessä lähteä luistelemaan, Ahosen Risto, Haneli ja minä. Oli tosiaan kova pakkanen. Minä laitoin päälleni ukki-Aleksilta perityn rekiturkin.
Laivalaiturin reunalla laitettiin luistimet jalkaan. Rannalla oli oli aiemmin päivällä muutkin käyneet luistelemassa, sen näki jäljistä. Me ei kuitenkaan aiottu tyytyä rantoja koluamaan, vaan lähdettiin tähtikirkkaan taivaan alla liu'uttelemaan kohti selkävesiä. Hyvää vauhtia mentiin, minä painelin keulassa. Ierikinkiven jälkeen jää yht'äkkiä petti. Solahdin kaik' turkkeineni kaulaa myöten veteen. Takaa tulevat kaverit ehtivät onneksi reagoida, pysäyttää vauhtinsa ennen heikkoa jäätä. Sen muistan, että en kauaa avannossa viihtynyt. Jotenkin pääsin, ihan omin avuin, saman tien jään päälle. Muistan kun Riti sanoi, että selvä raja tuossa jäässä on, taisit mennä tänään jäätyneelle alueelle.
Onneksi ei ollut kuin muutama satamerinen takaisin rantaan. Koppuraksi ehtivät turkki ja rukkaset jäätyä, ennen kuin pääsin kotiin. Erkki ja Elina eivät ehtineet kuin suut auki toljottaa, kun säntäsin kylpyhuoneeseen. Vaatteet pois, lämpimään suihkuun.
Siitä siis selvisin pienin vahingoin. Suurin häverikki oli, että turkin taskussa ollut tupakka-aski oli kastunut, mennyt möyhöksi. Onneksi Ristolla oli tupakkia, joten vaatteenvaihdon jälkeen hipsittiin kylänraitille haikupilliä imemään. Haneli ei. Hän lopetti jo kuusvuotiaana.
Toinen muisto sijoittuu vuoteen 1971. Oltiin Ruikun kanssa Saksassa, Weiblingenissa, Gartebgestaltung Jakob Schmieding-nimisen puutarhafirman leivissä. Meitä suomalaisia oli puulaakissa kuusi. Asuimme ison talon siipirakennuksessa, missä oli kahden hengen huoneita ja yhteinen keittiö. Suomen itsenäisyyspäivä ei tietysti ollut vapaapäivä saksanmaalla. Sattui kuitenkin niin, että koska lunta oli satanut jonkin verran, oli pieni pakkanen, niin töihin ei lähdetty. Koko firma piti rokulia. ainakin toteuttava puoli, eli neljä saksalaista, kuusi suomalaista ja kymmenkunta jugoslaavia.
Kun aamulla asia selvisi, niin yksi meistä suomalaisista äkkäsi, että nythän voidaan itsenäisyyspäivää viettää. Me Ruikun kanssa, että niinpä.
Firma sijaitsi keskellä peltoja parin kilsan etäisyydellä Weiblingenin pikkukaupungin keskustasta. Pantiin takit niskaan, lähdettiin dallamaan. Saksassa sai tietysti olutta, viiniä, viinaa ruokakaupoista. Ostettiin jotain halpaa kuohuviiniä monta pulloa. Ostettiin myös tuulihatun näköisiä paakkelseja muutama. Jo paluumatkalla poksautettiin ensimmäinen pullo auki. Siitä se lähti itsenäisyyspäivä kulumaan.
Tarjosimme kortteerissa muille suomalaisille myös lasilliset. Aika raitista porukkaa he olivat, mutta kyllä yhdet itsenäisyyden kunniaksi kilistettiin.
Vetäydyimme huoneeseemme, litkimme huonoa punaista kuoharia, poltimme väkeviä Roth Händle-tupakoita.
Onneksi rokulipäiviä oli vielä ainakin pari tuon itsenäisyyspäivän jälkeen. Aamulla ei nimittäin ollut häävikään olo. Sivumennen mainittuna noita talven vuoksi pidettäviä vapaapäiviä tuli koko talvena ehkä kymmenen. Toista halvan kuohuviini litkimiselle pyhitettyä ei. Eihän itsenäisyyspäiviä sentään myötään ole.
Siitä itsenäisyyspäivästä jäi merkki huoneemme kattoon. Ruikku avasi ties monennetta pulloa. Meillähän ei ollut jääkaappia huoneessamme, joten litku oli lämmintä, ja taisi Risto kannua vähän ravistellakin. Niinpä korkki posahti voimalla kattoon, seurauksella, että huokoiseen levyyn tuli melkoinen kuoppa. Liekö Jakob Schmiedingin talo vielä olemassa? Luulen, että on. Se oli tuolloin 1970-luvun alussa uudehko tiilirunkoinen rakennus. Se, onko erään siipirakennuksen huoneen sisäkatossa jälki, onkin sitten toinen juttu. Ei ole varmaan tule lähitulevaisuudessa tilaisuutta käydä asiaa tarkastamassa.
Eipä olleet häävejä, ainakaan kovin juhlallisia muistoja. Muistoja kuitenkin. Tältä päivältä jää ainakin yksi muisto. Se ei luultavasti elä kauan. Mutta luultavasti vielä vuoden kuluttua muistan, että aamulenkillä harhauduin itsenäisyyspäivämuistoja muistellessani harhapoluille, eli kiersin hieman liian kaukaa, joten myöhästyin harmittavasti melkein kymmenen minuuttia lipunnostosta. Toivottavasti ei kukaan rivitalokyttääjä ollut asiaa todistamassa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti