Päivät kuluvat, päivät vähenevät, päivät loppuvat. Päivät saaressa. Vuonna 2026. Jäljellä vielä tuhnuinen tiistai, kirkkaampi keskiviikko ja touhukas torstai. Perjantaina muutetaan Hollolaan. Hieman haikein mielin, mutta kyllä täältä jo joutaa. Liki viisi ja puoli kuukautta on saareen tulosta, mutta varmaan lähes kuukausi on kauden aikana kotonakin vietetty. Taitaa jäädä lyhimmäksi mökkikesäksi sitten Hilpan eläköitymisen.
Ihan hyvin kausi on mennyt. Polvileikkaus asetti omat pelisääntönsä, mutta onneksi ei kovin pitkäksi aikaa. Ilmat ovat olleet tasapaksuja; ei hellettä, ei isoja sateita. Epävakainen on varmaan sana, joka on kesästä mieleen jäävä. Eikä puutarhan antikaan kovin kummoinen ollut. Mutta perhe Tiilikainen oli täällä, eri kokoonpanoissa, reilun kuukauden. Se oli mukavaa. Oli apua toipilaalle, talonmiehen hommissa, ja talonmiehen mielen voinnissa.
Tähän aikaan vuodesta on kirkkaina iltoina valo sellainen asia, jota varmasti tulen kaipaamaan. Sama aurinko Hollolassakin laskee, mutta ei siellä valoa samalla tavalla aisti.
Kun aurinko laskee tiettyyn tasoon, tähän aikaan vuodesta iltakuuden kahta puolen, on ulkona oma tunnelmansa. Sen toteaa myös läntisen etuvartion ainoa ja aina töissä oleva tarkkailija.
Myös pirttiin tuo laskevan auringon säde ikkunasta juuri tämän vuodenajan tunnelman.
Hollolassa odottaa ulkoilua, ehkä leffoja, ehkä teatteria, ainakin ahkerampaa aikaa kirjojen parissa. Saatetaan joku kotimaan pikku matkakin tehdään.
Aivan varma olen, että ensimmäisen viikon tulen kaipaamaan juuri tuota iltavalaistusta, ja sitä, kun täällä saaressa pääsee, tai joutuu, riippuu katsantokannasta, vaivattomasti pihalla tepastelemaan. Heittää vaan nutun niskaan, puutarhakengät jalkaan, ovesta ulos.
"Voi toki, voithan niin tehdä Hollolassakin", sanoo joku.
"Voin toki", sanoo tautologian mestari Peppe. "Mutta köysiin pian pistävät, jos vartin välein käyn kadulla muutaman askeleen ottamassa, tai takapihalla muutaman kerran päivässä, kerran yössä, harvan kasvuston takana kuseksimassa."
Ei ole samanlaista asua rivitalossa päällystetyn kadun varrella kuin saaressa, jossa ei naapurin katse pihapiiriin kanna.
No leikkiä tuo oli. Mutta osittain totta. Tosin muutamassa päivässä totun siihen, että asiaa tehden siellä ulos lähdetään, ei mielijohteesta kadulla källäillä. Vaikka on tuossa kadun toisella puolella asuu yksi suunnilleen ikäiseni äijä, joka tuollaista källäilyä tuntuu harrastavan. Ja jokaisen lähelläkään näkyvän kimppuun käy hän. Käy myös suu.
Hetkinen. Ei sitä miestä ole köysiin pantu, pois raahattu. Ehkä alan harkita uutta ystävyyttä. Ei ne ainakaan kovin helposti saa kahta äijää köysiin. Samalla pääsisin perehtymään kadulla sijaitsevien noin kymmenen rivitalon asukkaiden elämään salaisuuksineen. Tuo oletettu uusi ystäväni on tietääkseni niistä melko hyvin perillä.
Turha maalailla lähitulevaisuutta enempää. Enkä tosiasiassa, vaikka kuinka leveällä pensselillä maalaisi, yllä kuvailtuun kaveruuteen taivu. Vaikka kuinka ikävä Saarelan pihapiiriin tulee.
Seuraava päivitys tuleekin sitten Hollolasta. Jollei ihan mahlottomia tapahdu. Alkaa koti tulla mieleen, koska Hollolan murretta tekstiin lipsahti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti