BUCKET LIST

  Bongasin lukemastani kirjasta minulle uuden käsitteen: Bucket List. Pian selvisi, että se tarkoittaa listaa asioista, joita haluaa tehdä ennen kuolemaansa. Siispä väsäämään. Listaa.

  En ole, jos en sitten ihan natiaisena, käynyt Kolilla. Haluan siis käydä Kolilla. Mieluummin syksyllä, ruska-aikana. Pari vuotta jo ollut mielessä ja puheissa. 2021 jäi koronatilanteen vuoksi käymättä, viime syksynä arvelutti polven kunto, sillä taivallettava siellä ainakin jokusia kilometrejä on. 

  Olen nähnyt livenä vain muutamia arvostamiani bändejä tai artisteja. Leonard Cohen jäi näkemättä, eikä sitä voi enää korjata. Samoin tietysti John Lennonin kohdalla. Neil Youngin olen nähnyt useammankin kerran, Bob Dylanin kerran, samoin Peter Gabrielin, Nick Cave & Bad Seedsin ja Wilcon. The Animalsinkin, vaikkakin ei siinä kokoonpanossa "oikeita" Animalseja ollut kuin Eric Burdon. Syystä jos mistä on Bruce Springsteen jäänyt näkemättä. Jos tilaisuus tulee, niin hänet haluan livenä kokea. Samoin jonkun uudemmista tuttavuuksistani Bon Iver, Kurt Vile, The Lumineers, Momford & Sons, Jonathan Wilson, Father John Misty. Jos "Pomon" ja yhdenkin jälkimmäisistä konserteissa pääsen käymään, olen tyytyväinen.

  Haluan laittaa Saarelassa vesihuollon sellaiseen kuntoon, että se toimii sittenkin, kun siellä enimmäkseen aikaansa viettää Annan perhe. Ja muutenkin katsoa, että seuraaville jää toimiva paikka lomillaan ja vapaillaan oleskella. 

  Haluan tehdä automatkan Norjassa etelästä pohjoiseen. Lautalla Ruotsiin, sieltä Bergeniin, josta vuonoja kierellen, Lofooteillakin poiketen, jäämerelle, Nuorgamin kautta Suomeen, joskus tutuksi tulleita väyliä takaisin Hollolaan. Tätäkin ollaan Hilpan kanssa kevyesti suunniteltu. Korona on kapuloita auton pyöriin tunkenut. Ja bensan hinta viime kesänä. Jos ikää ja terveyttä piisaa, niin halu tuo matka tehdä on kova. On muuten ainoa ulkomaan matka, joka on ajatuksissa. Ei ole hinkua aurinkorannoille, ei ylipäätään pitkille lennoille. 

  Haluan katsoa paikan päällä, kun Iiris kilpailee jossain junioriluokassa Suomen mestaruudesta. Tytön innostus ja omistautuminen lajille on niin kova, taipumuksetkin ilmeisesti sen suuntaiset, että 5 - 10 vuoden periodilla se saattaa olla todellisuutta. Mutta haluan vaikka kuinka kovasti, niin tämä asia ei ole minun hyppysissäni.

  Siinä se. Aika vaatimaton ja jopa mahdollisuuksien rajoissa. Unelmoida aina voi, mutta unelmat eivät mielestäni kuulu Bucket Listiin. 

  Näitä mietiskeli Peppe-pappa sateisen lauantain sateisena iltana. 

    Vieläpä yksi juttu. Ei listaan, vaan ihan muuten vaan. Tuli jostain kumman syystä mieleeni juttu nuoruuden parhaasta kaveristani Ahosen Ristosta. Elettiin 1970-lukua. En muista, missä oltiin, ketä meitä joukossa oli. Kuitenkin puhe kääntyi Martti Talvelaan. Talvelahan oli 1950-luvun lopulla ollut Anttolan Pitkälahdella ja Ylivedellä kansakoulun opettajana. Vai oliko Pitkälahdella vain nuoriso-ohjaajan ominaisuudessa? Mökki hänellä oli myös Anttolassa, ainakin myöhemmin, kun oli oopperauransa nosteessa. No, joku porukassa alkoi selvittää, että nykyisin Talvela on Juvalla, sillä on maatila ja lampaita. Siihen täräytti Riti sama tien: "Eikäku Talvela on Talikkalan markkinoilla!"

  Minä ja Riti Aittalahdenvuoren rinteellä kemallaan noihin Talikkalan markkina-aikoihin. Risto on ollut poissa pian 25 vuotta. Välillä, kun asiat mieleen palautuvat, on ikävä. 

  

Kuva by Ari Paavilainen, poistunut on hänkin.

NIINPÄ JA JOO

  Ensin päivitystä edelliseen blogiini. Topi tarkensi käsityksiäni polvileikkauksesta. Leikkaus COXASSA ei maksa sen enempää kuin PÄKSISSÄ. Pitää vain saada lähete lääkäriltä, toimittaa se COXAAN, ja asiat lähtevät rullaamaan. Aioin kuitenkin vielä käydä läpi kaikki muut konstit. Suhtautumistani leikkaukseen voi verrata Hari Seldonin mielipiteeseen Isaac Asimovin mestariteoksessa SÄÄTIÖ: Väkivalta on kyvyttömän hätäkeino.

  Jos ihmiskunta saa rellestää aikansa, selviää hengissä, voi joskus tulla aika, kun lähes kaikki "osat" voidaan ongelmattomasti vaihtaa. 

 Mutta se aika on vielä kaukana edessä. Vaikka tekonivelleikkaukset, monet muutkin vastaavat operaatiot, ovat kehittyneet paljon, niin ongelmattomia ne eivät suinkaan ole. Eli mennään vielä vanhalla polvella. Jos ei apua mistään (lihasjumppa, teippaukset, kudosta rakentava lääke) löydy apua, niin sitten leikkaus puntariin. Kestihän Topikin, mitä hän nyt sanoikaan, neljä vuotta?, kipua, ennen kuin leikkaukseen toimeutui. 

  Kivun polvessani vielä joten kuten siedän, mutta siitä olen huolissani, kun kävellessä ei meinaa normaali askellus sujua, eli liikkaamiseksi pyrkii käynti menemään, vaikka kuinka yrittäisi normaalisti kulkea. Se ei tietääkseni ole kovin hyvä asia, sillä klenkkaaminen voi ns. jäädä päälle. 

  Toinen elämääni hankaloittanut ongelma ratkesi. Se sähköpostien päätyminen suoraan roskakoriin. Kävin eilen aamusta Lahdessa alan velhojen pakeilla. Selvisi, että asia voidaan hoitaa pikahuollossa, mutta minun pitää tuoda läppäri liikkeeseen. Kysyin, että eikö tiliäni voi avata jollain heidän koneistaan, katsoa asetukset siellä? Ei voi. Ei kuulemma ole sellaisia yleisökoneita firmassa. 

  Sitten ehdotin, että entäs puhelimessa? Ei sekään sopinut. Jostain minulle arvoitukseksi jääneestä syystä. Sanoi tuovani läppärin, kun seuraavan kerran tulen kaupunkiin. 

  "Onneksi ei onnistunut", mietin nyt. Ryhdyin näet illalla vielä tutkimaan sähköpostin asetuksia. Klikkailin joitain muutoksia, toisia ominaisuuksia poistin, toisia lisäsin. Ei tullut hullua hurskaammaksi email.

  Googletin lopuksi, taas, asiasta. Nyt löysin jotain uutta. Kokeilin. Lähetin itselleni sähköpostin, poimin sen roskakorista postilaatikkoon, avasin, loin sille suodattimen älä koskaan siirrä tämäntapaisia viestejä roskakoriin. Kas kummaa, nyt alkoivat meilit tulla sinne, minne ne kuuluuvat, eli postilaatikkoon. 

  Minulla on tapana suodattaa joitain tarpeettomia viestejä, käskyttää ne menemään suoraan roskakoriin. Olinko sellaisella teolla aiheuttanut ongelman? En tiedä. Pääasia, että ongelma on poissa. Vaikka, yleisesti ottaen, ongelman syy pitäisi aina selvittää perin pohjin, niin en tässä tapauksessa jaksa enää asiaan paneutua. 

  Peppe siis selvitti ongelman, mutta, vanhaa korttipöytäsanontaa käyttääkseni, "Peppellä oli enemmän onnea kuin ymmärrystä!"

  Plussalle meni keli, vettä, välillä räntää satelee tulevina päivinä. Ja tuulee, ainakin aluksi. Se tietää kohtuullisempia sähkön hintoja. Meille tuli joulukuun sähkölasku. Ensimmäinen lasku pörssisähkön hinnoilla. Olihan se kolminkertainen edelliseen verrattuna. Ei kuitenkaan yletön, sillä kulutus kotona on melko maltillista, ja pesukoneet jylläävät aamuyöstä monesti parin sentin kilowattituntihinnalla. 

  Jos saareen kevättalvella päästää, (jää, polvi?), niin varmasti viikossa kertyy energiayhtiölle melkoisesti maksettavaa. Eikä taida valtio korvata vapaa-ajan asunnon laskuja? Ei se oikein olisikaan. Mutta kaiken kaikkiaan sähkön hurjimmat hinnat on kai jo nähty. Parempaa ollaan. tiemmä, menossa. Tietysti tuulettomat kovan pakkasen jaksot yhä nostavat hinnat taivaisiin. 

  Loppuun miete, tahi toteamus:  Kuka sanoo, että televisiosta ei tule mitään hyödyllistä. Kyllä tulee. Tulee oppia. Minä opin, kuinka vastata kiperiin kysymyksiin. Ylen Aamutv:n Jälkihiki, -digi, -liki mikä tahansa -osiossa vastasi eräs panelisti, kun hänen mielipidettään kysyttiin "niinpä ja joo". Sehän on yhtä nerokas vastaus kuin kaima-Koistisen mieleeni palauttama edesmenneen Valtosen Taten "no mut ehäku".

SÄHKÖPOSTI JA MUITA SATTUMUKSIA

  Havahduin aamulla huomaamaan, että minulle ei ole tullut moneen päivään yhtään sähköpostia. Siis syvennyin asiaan, sillä kyllä varmasti jotain pitäisi postilaatikossa olla. Syy selvisi pian. Tai syy ei selvinnyt, mutta selvisi, että saapuneet viestit olivat menneet suoraan roskakoriin. Sitten alkoi syyn selvitys. Se ei selvinnyt. Ei asetuksista löytynyt mitään ratkaisua. Googlettamalla tuli niin vaikeaselkoisia selityksiä, että en niitä edes yrittänyt ymmärtää. Parasta mennä huomenna käymään jossain tietokoneliikkeessä apua anelemassa. 

  Eivät sähköpostit kuitenkaan hukassa ole. Täytyy vain roskaposti välillä avata, siirtää sieltä tarvittavat postilaatikkoon. Turhauttavaa puuhaa. Vaikka ei eläkeläisen päivän ihan täyteen buukattu ole, niin ottaa pattiin. Ja eniten ottaa pattiin, kun ei tajua, mistä kiikastaa. 

  Aamupäivällä oltiin kaupungilla. Hilppa meni kampaajalle, minä kahville kollegani ja tekun luokkakaverini Topin (nickname) kanssa. Topi nimittäin kertoi mesessä, että häneltä on polvi leikattu kolme viikkoa sitten. Minä halusin lisätietoa, joten eilen Topille pirautin, sovittiin tapaaminen. Sovittiin se Trioon. Kun aprikoin puhelimessa, että onkos siellä enää muita kahviloita kuin Espresso Coffee House, niin Topi sanoi, että onhan siellä vielä Mulkosilmä kahvila. Minä, että mikä? 

  "No Sinuhe", vastasi Topi. "Oikeastaan Mariankadun Sinuhe on "Mulkosilmäbaari", koska kadulta näkee, ketä siellä istuu, mutta vähän sama juttu Trion Sinuhessa. Tai siis osa pöydistä on Triossa käytävillä."

  "No tavataan sillä, sillä ei hävetä, vaikka joku näkeekin minut sinun seurassasi" vastasin.

  Kymmeneltä tavattiin. Varmaan pari vuotta kulunut edellisestä fyysisestä kohtaamisesta. Vaihdettiin ensin kuulumisia. Sitten Topi kertoi polvensa historiaa. Oli käynyt yksityisellä operation teettämässä, kun kunnallisella olisi kestänyt jonotus kauan. 

  Topin polvi oli vihoitellut jo vuosikausia, ja vamman aste lienee oli muutaman piirun meikäläisen vastaavaa korkeampi. Minä en varmaan ihan vielä lähde samalle tielle. Katselen vielä ainakin kevääseen. Mutta nyt minulla on ensikäden tietoa siitä, kuinka täytyy menetellä, jos sille tielle lähden. 

  Hintoihinsa taitaa tulla yksityisellä teetettävä operatio, sillä Kelan korvaukset ovat vuoden alusta muuttuneet. Topi ehti homman hoitaa ajoissa, joten häneen kohdistunut kustannus oli kohtuuden rajoissa. 

  Polvi on ollut viime aikoina sellainen, että rasituksessa se on tosi kipeä, kotona lusiessa lähes huomaamaton. Särkylääkettä en ole muutamaan päivään napsinut. Pieniä lenkkejä olen aamuisin tehnyt, mutta aika hankalilta ne ovat tuntuneet. 

  Sähköposti luultavasti tulee kuntoon, jollain aikavälillä. Polvesta en ole varma. Kummankin kanssa totun kyllä olemaan, sillä isompiakin murheita maailmalle mahtuu.

  Vielä palaan eilisiin muutaman päivän takaisiin uutisiin.  Ylen otsikoissa kerrottiin, että kauppakeskus Triplan remontti on saatu päätökseen, ja että julkisivulaatojen ei pitäisi enää tippua. Mietiskelin, että eipä tilanne ole miksikään muuttunut siitä, kun rakennus joku vuosi sitten valmistui. Käsittääkseni ei julkisivulaatojen olisi silloinkaan pitänyt tippua. 

  Koska kuvia ei ole tullut otetuksi, laitan loppuun vanhan. Se on napattu 15. tammikuuta 2022. Vesijärven kansi näytti tällaiselta. Eipä ole tullut käytyä katsomassa, miltä nyt näyttää. Ehkä joku päivä menen. Katsomaan, jopa kokeilemaan.

UUDET KUJEET POLVILLE JA PIKAFLUNSSA

  Eilen kävin fysioterapeutilla. Nyt oli eri henkilö terapoimassa kuin ensimmäisellä kerralla; reilusti vanhempi, myös selvästi kokeneempi. Asiat käytiin ajan kanssa läpi. Hän kyseli, minä kyselin, hän tutki, testasi, näytti uusia ja tehokkaampia lihasten vahvistamiseen tarkoitettuja liikkeitä. 

  Fysioterapeutti huomasi heti, kun ryhtyi polviani syynäämään, että vasemman jalan reidessä olivat lihaksen paljon huonommassa kunnossa kuin oikeassa. Vaikka olin molemmilla jaloilla liikkeitä tehnyt, molemmilla jaloilla kävellyt, niin olin varmaan tiedostamatta varonut vasemman, kivuliaan polven liikkeitä.

  Kun kysyin loppuvaiheessa, että millainen on odote tulevaisuudelle, niin hän sanoi, että tulet polvien kanssa pärjäämään. Minä, että ilman leikkaustako? 

  "Niin, liikeradat ovat täysin kunnossa, jaloissa on voimaa. Ei tuo vasenkaan ole lähellä leikkaustarvetta. Ei muuta kuin että vahvistat lihaksia huolellisesti. Ja liikut. Kipulääkettä tarpeen mukaan. Kylmäkäärettä voi myös kokeilla, jos äityy kovin kipeäksi. Ja teippausta."

  "Selvä", sanoin. "Se kyllä onnistuu."

  Kun ryhdyin hamuamaan housuja jalkaan, sanoi terapeutti, että ei vielä, teippaan polven malliksi. Sen teki. Polvi on ollut siitä asti samoilla teipeillä. Ja se on parempi. 

  

  Kävin heti ostamassa kotiin kinesioteippiä. Jossain vaiheessa pitää lienee ammattilaisen teippaukset repiä irti. Viimeistään, kun alkavat muuttua mustiksi ja haista pahalta. Ehkä jopa hieman aikaisemmin. 

  Kovin vaikeaa tuo teippaus ei ole. Ensin pätkä poikittain juuri polvilumpion alle noin 80 %:n venytyksellä, sitten puolireidestä molemmin puolin kääntäen ensimmäisen teipin päälle noin 20 %:n tiukkuudella. Helppoa kuin mustikanpoiminta! 

  Heti tosiaan alkoi polvi tuntua paremmalta, kun se oli teipattu. En tosin ole vielä lenkillä käynyt. Tänään nimittäin siivottiin aamulla joulut pois. Parin tunnin heiluminen aamujumpan jälkeen sai riittää, kun ulkona oli pakkasta reilusti, tuulen kanssa vielä. Ja Peppe-flussa jylläsi, mutta siitä lisää tuonnempana.

  Toivon, että erilaisten konstien ja harjoitteiden kanssa tosiaan pystyn elämään samaan tapaan kuin ennenkin. Jos lenkkeilyn joudun lopettamaan, niin sitten kyllä vi***aa. Ja syömistä pitää alkaa säännöstellä. Jo nyt, kun on jouluherkut nautittu ja normaalia vähemmän liikuttu, on paino noussut. Kokemuksesta sen tiedän, että mikä helposti tulee, se vaikean kautta lähtee. 

  Aamuyöllä iski myös flunssa, tai mikä lie pöpö. Heräilin pikkutunneilla aivasteluun ja runsaaseen nenän vuotoon. Kolmen aikaan kömmin ylös, jotten suotta Hilpan unia häiritsisi. Luin, niistin, luin, aivastelin, yritin nukkua sohvalla, aivastelin, luin, niistin ja aivastelin. Nokka vuosi kuin sanonko mikä?

  Nyt vaikuttaa siltä, että flunssa oli minulle tyypillinen pika -sellainen. Aamupäivän se kunnolla jylläsi. Otin muutaman sinkkitabletin, olin siivouksen jälkeen pari tuntia pötkölläni. Taisin ihan unessakin käydä. Ja kas kummaa, nyt ei taudista ole juuri tietoakaan. Kop, kop, puuta koputan. Jos tosiaan tällä selvisin, niin kyllä minä povienikin kanssa selviän. 

  Muuten, kun fysioterapeutti luki röntgenkuvien tulkintaa, minulle sevisi, että oikean polven nivelrikko on astetta pidemmällä kuin vasemman. Kuitenkin vasen kipuilee, oikea on oireeton. 

  "Sellaista se monesti on", sanoi fysioterpeutti, "saattaa mennä vuosikausia ilman oireita, joskus pienempikin vaurio heittäytyy hankalaksi."

  "Hyväksyn tilanteen, jostain kumman syystä", sanoin. "Ei ole ikävä molempien polvien tuskaa!"

  Sellaista loppiaista odotellessa tuli naputeltua. Jospa vielä pari kuvaa laitan Espoon reissulta. 

Siskokset kuin ilvek..., ei käy, ... kuin Pikachut. 

Tehtiin tiistaina Liisan kanssa pikkuinen lumiukkeli. Keskiviikkona, kun Aija-mummi oli lapsia kaitsemassa, hän lähetti Hilpalle lähes samanlaisen kuvan, eli ukkeli oli säästynyt ilkivallalta. 

LOPPUJEN LOPUKSI

  Loppujen lopuksi loppuu vuosi. Loppujen loppu alkoi aamulla lenkillä. Totta se on. Polvi kesti, vaikka valitti, loppujen lopuksi, loppumatkasta. Syy tilanteen paranemiseen lankeaa Päijät-Soten ajanvaraushenkilölle. Minä nimittäin soitin keskiviikkona varatakseni ajan lääkärille. Puhelu tallentui, kuten aina, ja takaisin soitettiin saman päivänä. Kerroin sotuni, jotta terveydenarvioija olisi kartalla, kerroin ongelman, eli että polvi on heittäytynyt todella tuskaiseksi. Kysyin, mitä neuvoksi? Ystävällinen vastapeluri kyseli muutamia asioita, sanoi, että varataan aika fysioterapeutille. Tarjosi sitä torstaille, eli seuraavalle päivälle. Kerroin olevani silloin Espoossa. Sitten hän ehdotti maanantaita. Ilmoitin senkin olevan lastenhoidon vuoksi epäsopiva. Sain ajan keskiviikoksi. Sitten terveydenhoitaja sanoi, että olet varmaan ottanut kipulääkettä. "Olen", vastasin, "sitä pitkävaikutteista tulehduskipulääkettä, mille on resepti." 

  "Selvä. Voisit kokeilla kuurin siten, että otat pitkävaikutteista tulehduskipulääkettä illalla, päivällä sitten vaikka kolme 1000 mg:n parasetamolia. 

  Niin tapahtui. Kävin apteekista ostamassa parasetamolia. Sepä tepsi. Eilen tein hissukseen lumitöitä liki tunnin, tänään sauvakävelin. Vesikelissä, nastakengissä. Nyt on lopetettava tulehduskipulääkkeen otto joksikin aikaa. Saa nähdä, mikä on polven tila parin päivän kuluttua. 

  Keskiviikkona siis menen fysioterapeutille. Ei sieltä varmaan mitään nopeaa apua löydy. Syksyllä saatuja ohjeita olen melko orjallisesti noudattanut. Eivät nuo liikkeet kipeää polvea paranna. Ajattelen, että ehkä niillä saan ehkäistyä toisen polven ja lonkkien nivelrikon äitymisen.

  Anna ja lapset ovat meillä. Jonilla on duunia iltaan asti, joten hän on Espoossa. Huomenna Anna menee junalla Helsinkiin, sieltä bussilla kotiin. Me mennään lasten kanssa maanantain ap. Espooseen. Pari päivää siellä vietetään. Keskiviikoksi menee Aija-mummi lapsia kaitsemaan, torstaina pitää Anna etäpäivän (Liisa menee päiväkotiin, Iiris kaverin vanhempien kyydissä luisteluharkkoihin). Perjantaina on sitten loppiainen. Seuraavalla viikolla alkaa koulu, elämä palaa normaaliksi. 

  Vein äsken Annan ja lapset Lahteen Jonin veljen perheen luo. Haen alkuillasta takaisin. Jyske on silloin jo käynnissä. Kuudelta tulee ensimmäinen aalto, sitten pitkin iltaa, kunnes hieman ennen puolta yötä kliimaksi. Toivottavasti ei ihan lähinurkilla ole panostettu kunnolla, sillä Liisan nukahtaminen saattaa häiriytyä. Kyllä noilla pommirahoilla voisi jotain järkevämpääkin tehdä, mikäli minulta kysytään. Ei ole tosin kukaan kysynyt. Enkä ole Markettien auloissa olevilla rakettitiskeillä käynyt viisauksiani jakamassa. Ei näet huvita kulkea silmä mustana, poski turvoksissa. Vaivoja on omasta takaa jo tarpeeksi. 

  Muutenkin olen vanhemmiten tullut sellaiseksi, että en jaksa moniin minua kismittäviin asioihin kovin vakavasti suhtautua. Tehkööt mitä tekevät, päällensähän paskovat. Paitsi että oli äsken lähellä, etten mennyt koputtamaan norsun kokoisen Bemari-katumaasturin ikkunaan. Kävin nimittäin Lidlissä, kun palasin Anna ja lapsia heittämästä. Eikös tuo autohirviö käydä louskuttanut parkkipaikalla. Mulkoilin pitkään, mutta nuorehko (minuun verrattuna) mies tutki antaumuksella puhelintaan, eikä huomannut. Kävin kaupassa, ostin pari maitoa, ranskalaisen patongin ja pussillisen kaurapaloja. Kassajonotuksen kanssa ainakin 10 minuuttia kaupassa viivyin. Bemari puski yhä pakokaasua ilmoille, äijä tuijotti puhelinta. Teki mieli mennä koputtamaan ikkunaan, sanoa, että jos lienet omaa naftaasi poltat, niin pallo on kuitenkin yhteinen. En mennyt. Eikä nokkani ole arka. 

  Sellaista näin loppujen lopuksi. Mutta älkää huoliko: Uuninpankkopoika Saku Tuominen julkaisi viimeisen bloginsa, minä jatkan vielä ensi vuonna. Sakulla taisi olla jokunen tuhat seuraajaa enemmän, mutta tietsikkatuolilta se Peppekin ponnistaa. 

  Käänteisillä väreillä varustettu talvikuva Messilän Golfkentän liepeiltä saa olla toivottamassa teille kaikille parempaa uutta vuotta. Helppo toivottaa, sillä huonommaksi jos menee, maaimantilanne, niin on tosi kyseessä. 

ESPOON KEIKKA

  Joulu takana. Mukavasti meni. Paitsi Liisa sairasti, sairastaa edelleen, enemmän kuin olisi kohtuullista. Joulunaikaan oli tytöllä silmätulehdus ja kuumetta. Niihin hän sai lääkkeet nettitohtorin määräämänä. Liisa alkoi valittaa myös korviaan, joten Anna varasi ajan lääkäriin. Eilen lääkäri totesi, että korvatulehdus, molemmissa korvissa. Lisää lääkkeitä. Sellaista on loppusyksy ja alkutalvi lapsiperheissä; virukset jylläävät, leviävät, kiertävät. Ken osattomaksi jää, hän onnekas on.

  Onnekkaista yksi on ilokseni Iiris. Hän ei ole paljon sairastellut. Ei edes nuorempana. Nyt on hänen fyysinen kuntonsakin aika kova, joten se osaltaan auttaa panemaan pöpölle kampoihin.

  Liisa siis sairastaa. Meille tuli Espoon keikka. Olisi tullut muutenkin, sillä Anna ja Joni ovat duunissa, koulu ja päiväkoti reikelissä, joten lasten kaitseminen pitää jotenkin hoitaa loppiaiseen saakka. 

  Aija-mummi hoiti homman täällä eilen. Me ollaan huomiseen saakka. Kun Anna pääsee huomenna töistä, lähdetään porukalla, kaikki paitsi Joni, Hollolaan. Jonilla on vielä aattonakin duunia. 

  Perjantaina Anna, Iiris ja Emmi, Jonin veljen vaimo, ajavat Tampereelle katsomaan LUMIKUNINGAR-jääbalettia. Iiris sai lipun esitykseen jo yli vuosi sitten 7-vuotislahjaksi, mutta korona päätti siirtää aktia vuodella. 

  Me tultiin tänne aamulla aikaisin. Lapset vielä nukkuivat, Joni lähti juuri duuniin. Iiris pian heräsi, Liisa nukkui pidempään.

  Minä vein Annan työpaikalleen Espoon Keskukseen. Kun palasin, oli Iiris aamupalalla. Eksoottiset tottumukset; hän pisteli poskeensa Aija-mummin eilen lounaaksi ostamaa sushia.

 Iiris on varsinainen sushi- ja graavilohientusiasti. Jouluna maistui hänelle myös kinkku. Ylipäätään on Iiris on ruvennut syömään paremmin. Pakko, koska kulutus on melkoinen.

  Kun tätä juttua läppärillä naputtelen, herää Liisa myös. Pitkät unet tyttö vetäisi. Kun ei ole aivan terve, niin uni maittaa! Iloisen ja pirteän oloisena Liisa ilmestyy yläkerrasta.

  Tänään ei Liisa voi ulos lähteä. Iiris varmaan menee jonkun kaverin kanssa viereiselle leikkikentälle. Kahdeksi vien Iiriksen luisteluharkkoihin. Sieltä hän lähtee suoraan yökylään ystävänsä ja seurakaverinsa luokse. Sieltä hänet tuodaan huomenna taas jäähallille. Harkat alkavat huomenna jo kahdeltatoista. Minä haen tytön kahdelta. Kolmen jälkeen pakataan tavarat autoon, haetaan Anna duunista, usmuutetaan Hollolaan. 

  

  Ensi viikko on vielä lastenhoidosta huolehdittava. Varmaan ajetaan Espooseen jo sunnuntaina illalla. Ehkä Aija-mummi tulee viikolla välillä tänne, me käydään kotona. No, asiat selviää aikanaan.

  Vaihtelua eläkeläisen arkeen tämä on. Puuhaa tarvitaan, kun ei polvi salli enää juuri ollenkaan liikkumista. Keppi on ollut viime aikoina tukena. Sain myös tutulta kyynärsauvat lainaksi. Varuilta, jos äityy vielä rumemmaksi polvikipu.

  Nyt täytyy lopettaa, ryhtyä muihin puuhiin. Lopuksi laitan pari kuvaa joulupäivältä.

  Prinsessa Liisa kynsistudiossa manikyristin käsittelyssä:

Peppe-papan peukalo manikyyrin jälkeen:

CHRISTI NATALIS

   Jouluaatto meni, joulu tuli. Joulupukki tuli, joulupukki meni. Tuli, ja meni, vaikka kipeinä meistä osa oli. Liisalle iski silmätulehdus, Joni köhii flussaansa. Niin, ja Peppe-papalla oli polvi kipeänä. Mutta se on toinen juttu, pukin kannalta. 

  Kuvassa joulupukki tulee. Ken lienee? Vinkkinä voin kertoa, että kuvaa ei napannut  Peppe.

  Pukki tuli, lasit huurtuivat, polveen koski, mutta hommansa hoiti.

  

  Liisakin piristyi, jaksoi mukana riennoissa olla. Eikä pelännyt pukkia! Samanlaiset koirahaalarit lapsille pukin säkistä löytyi. Ja paljon muutakin.  

  Ennen pukin saapumista käytiin hautausmailla. Joni ja Liisa, pääpotilaat, jäivät sisätiloihin. Loput mahduttiin yhteen autoon, minä puikkoihin. 

  Hyvä että selvisin reissusta. Polvi oli kipeämpi kuin ikinä. 

  Hieno joulupäivän keli saatiin. Anna ja Hilppa lähtivät Iiriksen kanssa Heinsuolle luistelemaan. Minä pian kasasin lahjojen kartonki- ja muovipakkaukset, lähdin viemään niitä jätepisteen murskaimeen. Kun oli saanut jätteet koneen kitaan, meinasin mennä katsomaan luistelijoita, mutta Hilppa ehti soittaa, sanoa, että hän lähti kävelemään kotiin, koska alkoi tulla kylmä. Sanoin tulevani hakemaan. Niin tein. Hilppa kertoi, että tulevat Anna ja Iiriskin pian perässä, joten ajettiin kotiin. 

  

  Koska ilma oli korea, lähdin kepin kanssa nilkuttamaan. Onneksi pukki oli niin viisas, että jätti keppinsä minulle erikoislahjaksi. Muutaman satametrisen dallasin, ja takaisin, tietysti. Vaikka oli keppi kädessä, niin polvi ei tykännyt. Muutaman talvisen kuvan sentään nappasin. 

  Liisan vointi on tänään  paljon parempi, kiitos nettitohtorin määräämien troppien. Ulos ei tyttö vielä kuitenkaan mennä. Ei ehkä huomennakaan. Vuosi sitten oli meillä kaikilla vatsatauti, ja Joni oli yksin kotonan koronakaranteenissa, koska työpaikallaan oli ollut virus valtoimenaan. Koronaa on yhä, lapset saavat pöpöjä koulusta ja päiväkodista. Sellaista elämä on. Onneksi ei mitään vakavaa.  Tai onhan se joskus vakavaa, elämä. Pieniä pöpöön tuliaisia tarkoitan. Ja niin kauan minä minä tramppaan tämän kylän raittia (Anttolan myös) kun kenkäni pohjat kestää. Ainakin leikkaukseen asti. Sen jälkeen vielä monet kengänpohjat kulutan.