KESKITTYMISKYVYN TILAPÄINEN NOTKAHDUS

  Olen viime päivinä lukenut Håkan Nesserin uusinta suomennosta Kirjailijan viimeiset päivät. Heikolla menestyksellä. Nesser kirjoittaa sellaista tekstiä, että jos ajatus ei ole mukana, niin on pian tippunut kyydistä. Konsta Pylkkänen, jos vielä eläisi, ja Nesseriä lukisi, saattaisi kuvailla kirjailijaa salaviisaaksi. Monta kertaa olen joutunut selaamaan sivuja taaksepäin, kun teksti on alkanut tuntua mystiseltä.

  Täytyy keskittyä, vaikka väkisin, sillä kirjalla on vain kahden viikon lainausaika, ja Hilppa luki sen ensin. No, on minulla vielä monta päivä aikaa. Kun saadaan viikonloppu kunnialla taakse, niin eiköhän keskittyminen ole taas luokkaa parempaa.

   Jotakin on Nesserin teoksesta sentään jäänyt mieleen. Komisario Gunnar Barbarotti miettii jossain vaiheessa, että vanha persialainen ajatelma hyvä valhe kulkee Bagdadista Konstantinopoliin, kun totuus vielä etsii sandaaleitaan on valitettavan usein totta.

  Myös sana impertinentti esiintyy tekstissä muutamaan kertaan. Se lienee anglismi sanasta impertinent, mutta ei taida olla kovin yleinen. 

   

  Toinen juttu, joka on keskittymiskyvyn notkahduksen piikkiin pantava, on, että en ole saanut aikaiseksi kasata obligatorista kuvakirjaa Iiriksestä ja Liisasta. Perinteisesti olen sellaisen muutamaan joulupukin säkkiin tilannut. Mutta ei hätää tämänkään suhteen. Hyvin ehtii vielä, ja Ifolorin hädissään sekä sähkö- että etanapostilla lähettämistä tarjouksista on suurin osa vielä voimassa. Valitsen vain niistä edullisimman.

  Ifolor on tosiaan hädissään, sillä olen monena vuonna jo marraskuun puolivälin paikkeilla kuvakirjatilauksen tehnyt. Saavat ensi viikon alkupuolella pyyhkiä tuskanhien otsaltaan, nukkua yönsä rauhassa, Ifolorin myynnistä vastaavat henkilöt. 

  Pappi kävi eilen. Ei enää poikanen, mutta nuorekas muodoltaan ja käytökseltään. Kahvit hörpittiin, asiat läpi käytiin. Huumorintajua papilla oli. Kun hän, pyynnöstämme, luetteli yleisiä siunaustilaisuudessa laulettuja virsiä, oli listalla myös Herra antoi, herra otti. Vilkaisimme Hilpan kanssa toisiamme. Mieleen tuli tietysti Freukkareiden Buuri Johannesburgista. Koska asitin, että pappi tosiaan ei ole tiukkapipo, sanoin hänelle, että jos kevennys sallitaan, niin tuo Herra antoi, herra otti toi mieleen ihan toisen laulun. 

  "Ai Freukkarit, et ole ensimmäinen, joka noin sanoo", tuumasi pappi.

  Kun loppuvirttä sitten valittiin, oli vaihtoehtona Oi Herra, jos mä matkamies maan, uskalsin jo heti töksäyttää, että ei varmaan Tuomari Nurmion versio.

  Joo, musiikkimiehiä oli pappi. Kitarakin oli hänellä mukana. Varmaan tietyissä omaistapaamisissa on sen laukusta kaivanut, virren luikauttanut. Meillä hän ei sellaista tarjonnut. Tulimme toimeen muutenkin. Muistotilaisuudessa hän sitten kitaransa kanssa jonkin virren säestää. 

  Perhe Tiilikainen tulee illalla. Aamulla on sitten ohjelma tiedossa. Aikaisin sunnuntaiaamuna he lähtevät kohti etelää. Iiriksellä on näet kisat Tikkurilassa. Aikamoista menoa on tytön harrastus. Onneksi noita kilpailuja järjestetään melko lähellä. Paitsi viime lauantaina Tallinnassa. Tai eihän Talinna kovin kaukana Espoosta ole, hieman hankalamman kulkuyhteyden päässä toki. 

  Tuo kisa soveltui muutenkin sovittuun matkaan. Tuli luistelut katsottua, sillä se striimattiin YouTubeen. Hyvin meni, Iiris oli kahdeksas, paras suomalaisista. 

  Nyt taidan lopettaa, tehdä vielä muutaman tarkastuksen. Pitää katsoa, mistä vyö puvun housuihin, mikä kravatti kaulaan, mitkä sukat jalkaan. Jos ei sopivia löydy, on aikaa hankkia. 

  Loppuun kuva Piskolan pihalta. Se on otettu 1952 tai 1953. Sanokaa te, olenko tuossa vuoden vai kahden ikäinen? Kuitenkin aikaan, kun vesi nostettiin vinttikaivosta, ja poikien polvihousut henkseleillä olivat pop. Minä olen äidin sylissä. Edessä keskellä on siskoni Ritva. Myös isovanhempani Anni ja Aleksi ovat kuvassa. Tyttö ja poika edessä oikealla eivät muistu mieleen.

RIKOS

  Tehtiin Hilpan kanssa sunnuntaina rikos. Rikos ilman rangaistusta, luulen. Kun käveltiin Iso-Tiilijärven ympäri, napattiin reitin varrelta, lukemattomien kaltaistensa joukosta, pieni kuusen taimi. Se ei, tietty, ollut mikään istutettu, vaan ihan luonnollisesti siemenestä ponnistanut. 

  Taimesta tehtiin adventtikuusi Elinan muistolle. Tehtiin, vaikka suhjdettamme kirkkoon, ylipäätään uskontoon, voi kuvailla sanalla "löyhä". Tuo pöydällä oleva kuva laitetaan muistotilaisuudessa muistopöydälle. Se on otettu 2015, kun Elina oli vielä melko hyvässä kunnossa. 

  Rikos tehtiin. Pieni, mutta kuitenkin. Onko se ympäristö- vai talousrikos? Niin tai näin, pidän vaikkapa auton joutokäyttämistä marketin parkkipaikalla monin verroin isompana rikoksena. 

  Kun kirkko sivuttiin, jatketaan aiheesta. Huomenna tulee Elinan siunauksen hoitava pappi käymään. Niinhän heillä on tapana, papeilla. Tapana kysellä hieman vainajasta, että osaavat puheensa valmistella.

  

  Lauantaina se puhe kuullaan. 14, joulukuuta uurna (tässä tapauksessa pellavapussi), lasketaan isä-Erkin viereen. Lasketaan veteraanihautaan, joten hautausmaksua ei peritä. Ihan asiallista. Olihan Erkki sodissa, Elina Lotissa.

  Näin kuluu aika. Joka päivälle jotakin äidin kuolemaan liittyvää asiaa pitää hoitaa. Enkä tuota sano valittaen. Pieniä ovat ne hommat kaiken muun rinnalla. 

  Tänään noita pieniä hommia tuli tehtyä varmaan kymmenen minuuttia. Laitoin netissä Nordean Oma postiin äidin hautausluvan ja pari laskua. Edunvalvonta loppui kuolemaan, ja laskuja alkaa hiljalleen tulla. 

  Pikkupakkasessa jatkuu viikko. Viikonloppua kohti vähän kylmenee. Alkaa pian isompiakin vesiä vetämään jäähän. Sähkön hinnan kannalta kurjaa keliä; on kylmää, eikä juurikaan tuule. Kyllä se pistää pörssisähkön ostajan tutkailemaan kulutustaan, aikatauluttamaan toimiaan. A propos: Pääsihköhän vuoden alussa saareen?  Hiihtelis kauppaan, polttais kynttilöitä, pesis järvivedellä, lämmittäis puilla, kokkais puilla, eikä ois pian puilla paljailla. Puhdetöinään näyttelis pitkää nenää energiayhtiöille. Varteenotettava skenaario. Mutta tuskin toteutuva.

MEIKÄLÄISEN BLACK FRIDAY +10 %

  Black Friday on kestänyt reilun viikon. Todellinen pitkäperjantai. Eilen oli myös Älä osta mitään -päivä. Sen kunniaksi ihmiset ostivat vissiin enemmän kuin koskaan. Joskus ei päivän teema tule sisäistetyksi. 

  Minä ostin Black Friday-alennuksella puvun, sattuneesta syystä. 30 % tuli alennusta. Henkilökohtainen Black Friday -prosentti selvisi minulle eilen. Olen viime päivinä ryhtynyt kiertämään samoja aamulenkkejä kuin keväällä. Eilen sitten kiinnitin huomioni siihen, että askelia saman matkan taittamiseen kuluu enemmän, samoin aikaa. Ei kunto varmaan ole romahtanut, mutta vaistomaisesti sen verran aristan kipeää polvea, että askel on hieman lyhyempi. 10 % enemmän niitä kertyy, askelia. Suunnilleen. Voi olla, että ehkä vain 8 %. 

  Polvi on kolmannen piikin jälkeen suunnilleen samassa kunnossa kuin oli ennen piikkiäkin. Ei ole kukonhelttauute, ainakaan vielä, ihmeitätekeväksi osoittautunut. Mutta kyllä tälläkin pärjää; 10 000:n askeleen taipaleita on jo tullut tehtyä.

  Torstaina saatettiin Elina Levon hautausmaan kappeliin, eli ajettiin ruumisauton perässä. Samalla katsastettiin tulevan siunauksen paikka, Metsäkappeli. 

  Kun tienoilla oltiin, käytiin kiviliikkeessä sopimassa äidin tietojen laittamisesta hautakiveen. Ne tulevat irokirjaimista, kuten Erkinkin tiedot ovat. Henkilö liikkeessä arveli, että he saavat tiedon laitettua jo uurnanlaskuun, 14.12. mennessä. Eli homma toimii. Pitää toimiakin, tuolla hinnalla. Olisin lentänyt takamukselleni, jos en olisi istunut, kun sain tilauksen eteeni. No, ei noista hinnoista tinkiäkään voi. Ja kerranhan sitä vain kuollaan, jos kevennys sallitaan. 

  Laitan vielä Elinan muistoksi kuvan "Anttolan akkojen" pikkujouluista. Joskus 1960-luvun alkupuolella tuo on otettu. Ottajasta ei tietoa, mutta vanhempieni albumeista se on peräisin. Elina oikeassa reunassa alimpana.

  Vanhemman anttolalaiset varmasti tunnistavat suuren osan tuosta joukosta, jotkut ehkä kaikki. Minä en ihan jokaiselle nimeä saa hahmotettua, vaikka naamat ovatkin tuttuja. 

  Liekö äiti ollut joukon viimeinen lähtijä? Kuvassa on toki jokusia häntä nuorempiakin rouvia. 

  Pakkaskelit jatkuvat. Ensi viikko on kalenterimerkinnöiltään vähäinen: maanantaina influenssarokotus, samaan syssyyn koronan tehosterokotus, lauantaina äidin siunaus- ja muistotilaisuus. 

  Jalkapalloa tulee ehkä hieman katsottua, vaikka ei kisat oikein sytytä. Pieniä pätkiä silloin tällöin olen otteluista seurannut. Pari iltamatsia olen aloittanut, mutta ensimmäisen puoliajan jälkeen olen siirtynyt makuuhuoneeseen. Pudotuspelivaiheessa ehkä mielenkiinto lisääntyy. Taitaa olla Black Friday -viikon alennus meikäläisen jalkapalloinnostuksessa 60 %:n luokkaa. 

PUKUFARSSI JA FLEXITEORIA

  Eilen tuli mieleeni katsoa, missä kunnossa paras, ja myös ainoa, musta pukuni on. Siis ainoa, joka ei ole mallia 10 kiloa sitten. 

  Eiku pukupussia etsimään. Ei ollut alakerran vaatehuoneessa, eli sen normaalissa säilytyspaikassa. Ei ollut "työhuoneeni" liukuovikaapissa. Ei ollut vierashuoneen vaatekaapissa. Ei ollut makuuhuoneen vaatekaapissa. Ei ollut missään. Tai oli, on edelleen. On nimittäin Anttolassa. Kesällä oli yhdet häät ja yhdet ristiäiset Mikkelissä. Yhdistetty tilaisuus, eli hybridijuhla. Siellä oli puku päällä. Puku siis oli mökillä, sinne jäi. 

  Hilppa muistaa, että olin sanonut vieväni puvun hyvissä ajoin kotiin. Mutta kun sen oli komeroon tällänyt, niin enhän minä asiaa enää myöhemmin muistanut. Ei tosin muistanut Hilppakaan.

  Hakemaan en pukua lähde. Johan se pian bensoihin menee, uuden hinta. Dressman myy kohtuuhintaan pukuja, ja Black Friday-tarjouksena vielä kohtuullisemmin. Tänään siis sovittamaan. Pian minulla on sitten puku Hollolassa ja Anttolassa. Eikös se ole ihan asiallista, koska suunnilleen puoliksi noissa paikoissa aikaa vietämme?

  Muutakin näyttöä muistini tilasta, hajamielisyyden hallinnasta, on viime aikoina tullut. Jokunen päivä sitten kävin kirjastossa. Löysin lainattavaa, menin automaatille. Laitoin kortin lukijaan, näpyttelin tunnusluvun. Näytölle ilmestyi: EI VOIDA TUNNISTAA. OTTAKAA YHTEYS HENKILÖKUNTAAN.

  Yritin uudelleen, painelin taatusti oikeita numeroita koodiksi. Sama juttu, ei tunnistusta.

  Oli jo se aika päivästä, kun kirjastossa oli henkilökunta paikalla. Kävelin tiskille, kerroin virkailijalle murheeni. Nuori naisihminen vilkaisi tarjoamaani korttia, sanoi "meillä ei valitettavasti kelakortti käy."

  Minä tarkistamaan. No kelakorttihan se. Sanoi "on se hittoa, että eivät voi laittaa kaikkiin kortteihin samaa viivakoodia!"

  Virkailija hymähti. Minä jatkoin "puolustuksena sanon, että kortit ovat lompakossa päällekkäin. Ja vielä toisena, että vanhuus ei tule yksin."

  "Älkää huoliko, näitä sattuu päivittäin. Tavallisin väärä yritys tehdään Veikkauskortilla."

  En huolinut, meni uudestaan automaatille. Kas kummaa, homma toimi!

  Aamulla käytiin Hilpan kanssa Tokmannilla. Pienet oli tarpeet, pakastepusseja ja halpoja AA- ja AAA-pattereita tarjouksesta. Kun suuressa myymälässä käveltiin, sain moneen otteeseen huomata, että Hilppa tuli kaukana perässä, tai häntä ei näkynyt lainkaan. Oli välillä poikennut jotain mielenkiintoista katsomaan. Ennen kassoja sanoin hänelle, että minun pitäisi ostaa sinulle flexi, sellainen vähintään 15 metrin pituinen. Vitsinä se tietysti sanoin. 

  Autossa jalostin flexiteoriaa. Sanoin "parempi vaihtoehto on tietysti hommata samanlainen seurantapanta kuin Hanelin koirilla. Sovelluksen avulla on sinut helppo löytää isostakin kaupasta. Perään kuitenkin myönsin, että vika on minun. Paha tapani on kulkea kaupoissa kuin olisin yksin. 

  Tästä flexiteoriasta selvittiin ilman erimielisyyttä, ilman sanaharkkaa. Joskus on samantapaisesta jutusta syntynyt suukopua, perään mykkäkoulua. Sellaista se avioelämä on. 

  

Loppuun kuva, tai kaksi. Maanantaina, autoa pesulasta odotellessa, kävelin lenkin Iso-Tiilijärven rannoilla. 

KEHITYSKELPOINEN SISÄKKÖ

  Minusta on vuosien saatossa kehkeytynyt kunnon sisäkkö. Siivonnut olen jo vuosikausia. Kun Hilppa oli vielä töissä, siivosin usein yksin, nykyisin tehdään se yhdessä. 

  Tiskikoneeseen olen laitan likaiset astia, sen usein tyhjennän.

  Energiatilanteen vuoksi olemme alkaneet ajastamaan pyykin- ja astianpesukoneen käytön. Uutena sisäkkötehtävänä olen tyhjentänyt pyykkikoneen, koska nousen aina ennemmin kuin Hilppa. 

  Siis sisäkkö mikä sisäkkö. Lajinsa viimeisiä, koska sisäkkö-nimitystä ei varmaan enää käytetä? Eikä piikojakaan ole. Renkikin on hävinnyt ammatti. Jokunen karjakkoja saattaa löytyä? Ehkä myös pehtoori? En tiedä. Mutta tuskin enää kunnalta ostetaan huutokaupassa vanhuksia, vaivaisia, tai kodittomia lapsia, ruokapalkalla raatamaan rantemiehinä, navettapiikoina, heinäntekijöinä. Sadassa vuodessa on sentään jotain kehitystä tapahtunut. Tämä ei suinkaan ollut mielen purkua sisäköksi muuttumiseni vuoksi. Nuo hommat, ja paljon muuta, teen rallatellen. 

  Sitten asiaa ennustamisesta. Joku aika sitten suoritettiin perheensisäinen arvaus ensilumen tulosta Hollolaan. Hilppa sanoi 28.11., minä 2.12. Pieleen meni. Eilen, ja viime yönä, on lunta hipsinyt sen verran, että se taitaa täyttää ensilumelle asetetut vaatimukset. Saman verran on tullut kuin tasan viisi vuotta sitten Avokkaansaaressa.

  

  Uusi viikko on taas alussa. Ja jalkapallokisat. Ei ole, jostain syystä, tällä kertaa ollenkaan sellaisia fiiliksiä kuin yleensä mm-kisojen alkaessa. Tuskin tulee kovin montaa ottelua edes katsottua. Rahalla ostetut, tuhansia ihmishenkiä vaatineet kisat täysin väärään vuodenaikaan. Ikävää, että Fifa on pilannut hienon lajin hienoimman tapahtuman, ryvettänyt itsensä kunnolla. Toivottavasti tästä on otettu opiksi. Korruptoituneet Putinin kaverit joutavat kaikkialta huut helevettiin. 

  Ei jalkapallo ole ainoa ryvettyneen liiton vaivaama laji. Eikä Olympialiike sekään kovin hyvin voi. Kaikki paisuu, kisat ovat pian sellaisia, että harvalla maalla on mahdollisuuksia niitä järjestää. Näillä näkymin saa Pierre de Coubertin pyöriskellä haudassaan vielä pitkään. 

  Lumesta ja urheilun tilasta huolimatta on siis uusi viikko alkanut. Agendalla on tänään auton pesu klo. 9:30,  ja Elinan muistotilaisuuden sopiminen. 

  Torstaina on hammaslääkäri. Poskihampaasta lohkesi paikka joku aika sitten. Samalla on 2-vuotistarkastus. Mitä se tullessaan tuo? Toivottavasti vain hammaskiven poiston.

 

  Äidin hautauslupa tulee alkuviikosta. Se pitää tarvittaviin paikkoihin toimittaa. Kun saan äidin ajantasaisen virkatodistuksen, voin myös sen toimittaa pankkiin, jotta voin sitten maksaa kuolinpesän laskut. Onneksi kaikki asiointi pankin kanssa taitaa hoitua netissä.  

  Kohta lähdetään Lidliin. Johan ne muuten ihmettelee, että miksei Lehkosia näy ovenkahvassa roikkumassa. 

  Sitten vien tosiaan auton pesuun. Vien ajoissa, käyn dallaamassa tunnin lenkin. Viikko lähtee kulumaan, omaa tahtiaan soljumaan. Tai ei se tahti ihan soljumista ole, kuten on joskus tullut mainittua. Pikemminkin kevyttä laukkaa.

THIS OLD PLANET (CHANGING DAYS)

  Päivät ovat kuluneet erilaisia äidin poismenosta johtuvia asioita hoitaen. Nopeasti ollaan saatu siunaustilaisuus sovittua, arkku, uurna, sekä muut hautaustoimiston palvelut valittua. Muistotilaisuuden paikka on vielä auki, hautaustoimiston kautta on jo pari vaihtoehtoa tullut.

  Eilen tuli Haneli peräkärryn kanssa. Tyhjennettiin Elinan huone Lepolankadulla. Pari jätesäkillistä vaatteita, pahvilaatikollinen valokuvia ja muuta pientä kamaa, muutama huonekalu. Vähissä oli vanhuksen irtaimisto. Ei ihminen enää paljoa tosin tarvitse, jos on sängyssä hoidettavaksi päätynyt. 

  Kaksi vuotta oli äiti saattohoidossa. Sitä ennen jo reilut kaksi vuotta hoitokodissa. Korona lopulta vaadittiin hänet kukistamaan. 

Alla käsitelty kuva nukkuvasta Elinasta kaksi vuotta sitten, juuri kunnon huononnuttua oleellisesti.

  Muilla elämä jatkuu. Minä sain piikin kokonhelttauutetta keskiviikkona. Polvi on nyt jäykän oloinen ja hieman arkakin. "Pari päivää", sanoi lääkäri, "kannattaa välttää isompaa rasitusta", kun asiaa häneltä kysyin.

  "Ihmelääke tämä ei ole, kertoi hän myös. "Jollekulle se tuo apua, toisille ei. Jos siitä on apua, niin vuoden verran se toimii. Sitten on uuden piikin aika. Onko ollut puhetta tekonivelestä?"

  "Hieman sivuttiin, kun kesällä kuvattiin. Kun olen nivelrikosta kertovan kirjasen lukenut, niin olen saanut käsityksen, että polven pitää olla aika lailla kokonaan pois pelistä, jotta leikkaus tehdään."

  "No ei se ihan niin ole", hymähti lääkäri. "Leikkaukset kyllä arvioidaan huolellisesti. Eikä tekonivelkään lopullinen ratkaisu ole, ne toimivat keskimäärin 15 vuotta."

  "Hitto soikoon, silloinhan minä tarvitsen kaksi leikkausta! Jos siis elän yhtä vanhaksi kuin äitini."

  Sitten kerroin, että äiti oli juuri kuollut sata vuotiaana. 

  Lääkärin hymyilytti. Ei varmaan äidin kuolema, vaan kahden leikkauksen arvio.

  "Tuon leikkauksen otin esiin sen vuoksi, että kirurgit eivät mielellään tee operaatiota ennen kuin vuoden kuluttua kukonhelttauutepistoksesta. "

  "No, katsellaanpa ensin tämän vaikutus", totesin.

  Eilen tuli kyllä polvea hieman rasitettua, kun äidin huone tyhjennettiin. Ei tosin paljon, sillä tavaraa oli vähän, kantomatka lyhyt, eikä rappusia ollut. 

  Aamulla en malttanut olla lähtemättä kävelylle. Huomasin näet, että Neil Youngilta ja Crazy Horselta on juuri ilmestynyt uusi albumi World Record. Pari biisiä siltä oli jo aiemmin julkaistu. Niinpä latasin albumin puhelimeen, laiton vaatteen niskaan, napit korville, eiku menoksi.

  "Niilon 42. studioalbumi, 15. Crazy Horsen kanssa", kertoo Wikipedia. Eiväthän Niilon viime vuosien tuotokset ole hänen mestariteoksiensa vertaisia, mutta kyllä papat vielä jaksavat. Sen todistaa vaikka reilun 15 minuutin revitys Chevrolet. Toinen ensikuuntelulla mieleen jäänyt biisi on This Old Planet (Changing Days). Se sopii hyvin myös tämän blogin otsikoksi.

  Loppuun kuva yli 90 vuoden takaa. Siinä äiti vasemmalla, oikealla hänen sisarpuolensa.  

100 VUOTTA 5 KUUKAUTTA 28 PÄIVÄÄ

  Yöllä tuli tieto äidin pois nukkumisesta. Tieto, joka ei tullut yllätyksenä. Jo kaksi vuotta oli Elina saattohoidossa. Sydän jaksoi kuitenkin jyskyttää, kunnes korona lopulta hänet nujersi.

  Sain loppuviikosta tiedon, että äidissä oli todettu koronatartunta. Sen tiesin, että Hoitokodissa oli koronaa esiintynyt jo parisen viikkoa, sillä emme olleet päässeet äidin luona käymään. 

  Eilen aamupäivällä soitti sairaanhoitaja. Hän kertoi, että äidin tilanne on mennyt huonommaksi, ja kysyi, haluaisimmeko tulla katsomaan. Totta kai me menimme. 

  

  Suojavarusteet piti tietysti pukea ensin Lepolankadulla päälle. Sitten äidin huoneeseen. Aika ristiriitaiset tunteet myllersivät, kun katselin entisestäänkin kuihtunutta äitiä. Hengitys rohisi, välillä oli hengityskatkoja. Hän ei jaksanut silmiään avata. 

  Sairaanhoitaja selvitti, että kipulääkettä äidille annetaan kahdeksan kertaa vuorokaudessa, ja että hän saa myös jotakin muuta lääkettä, joka auttaa hengitykseen. 

  Kun äitiä katselin, olin varma, että tämä on viimeinen kerta. Olin, vaikka Elina oli aiemmin  tehnyt parikin uskomatonta comebackiä.

  Aamuyöllä tuli sitten puhelu. Yöhoitaja soitti, kertoi suru-uutisen. Kello 02:10 oli äiti nukkunut pois. 100 vuotta, viisi kuukautta ja 28 päivää ehti kertyä mittariin. 

  Tieto ei todellakaan tullut yllätyksenä. Toki se sen verran säväytti, että yön unet olivat tulleet nukutuiksi. 

  Aika kaksijakoinen on olo; suru tietysti päällimmäisenä, toisaalta myös helpotus. Helpotus minulle ja muille läheisille. Ja helpotus ennen kaikkea äidille, sillä eihän vuoteessa makaaminen toisten huollettavan ole mitään elämää. Sitä en tosin pysty tietämään, millaisia ajatuksia äidin päässä liikkui, toivatko ne hänelle loppuaikoina lohtua? Tai tuskaa? Luulen, että eivät kumpaakaan.

  Uskon, että äidin lähtö oli kivuton ja rauhallinen. Sellaisena hänet muistan viimeisen kahden vuoden ajalta, kivuttomana ja rauhallisena. 

  Kuvassa äiti sotavuosina, 1940 tietääkseni. 

  Äiti syntyi 1. maailmansodan ja sisällissodan jälkimaininkien vielä hiljalleen velloessa 1922, eli 2. maailmansodan ja Suomen sotavuodet, ja kuoli sodan riehuessa Ukrainassa. 

  Hän eli perhettään hoitaen, lapsiaan kasvattaen, myöhemmin ulkoillen, lukien, matkaillen. Hän rakasti Avokkaansaarta, Saarelan tilaa, missä hän vietti kesäkuukaudet vuodesta 1970 siihen asti, kun kunto alkoi rapistua siten, että ei ollut järkevää saaressa yksin paljon aikaa viettää. 

  Perhe Lehkonen 1956.

  Saarelan tila sellaisena kuin se oli isovanhempieni sen hankittua 1956. Kuva lienee vuodelta 1957 tai 1958.

    Pian viisi vuotta sitten äiti joutui jättämään kotinsa, ja sai aika nopeasti paikan Lepolankadulta. Lepolankadusta tuli hänen viimeisin kotinsa, koti, jossa hän lopulta vaipui lepoon.

  Tätä kirjoittelin aamulla neljän tienoilla. Sitten lähdin lenkille, tihkusateeseen, korvissa soi Cohen. Nyt on vaatteet kuivumassa, kahvi valumassa. Vielä viimeinen virke: Lepää rauhassa äiti!