RUNEBERG 218, ERKKI 100

  Takana puolentoista tunnin lumihomma ja lipunnosto. Lunta oli tuuli kinostanut asuntojen porraseteen ja autokatosvälin toiselle sivulle runsaasti. Lipunosto sujui lähes yhtä ryhdikkäästi kuin eilen avajaisissa Kiinan- ja olympialipun kohdalla. Ja ilman tuulikoneita. 

  Olympialaisia ollaan jo hieman maisteltu. Avaiset tuli katseltua ylimalkaisesti. Näyttävää teknologian osaamista oli kosolti. Aamulla ennen talkkarivelvollisuuksia selvisi, että Enni Rukajärvi selvitti itsensä finaaliin. Suomen naisjääkiekkoilijat olivat rutkasti tappiolla, kun ovi ulosmennessä narahti. Lopputulos 11-1 on korutonta kertomaa. Parhaillaan normaalimäen karsinta on menossa. Antti Aalto hyppäsi hienosti. 

  Naisten yhdistelmähiihto pitää katsoa ihan huolella. Olenko palaamassa, monen vuoden hiljaiselon jälkeen, penkkiurheilun ytimeen? No en, mutta valikoivasti täytyy seurata. Poikapainiturneet Pohjanmaalla ja kriketin Kansainyhteisön mestaruuskisat saavat jäädä unholaan.  

  Tänään sataa, huomennakin hieman sataa. Sitten näyttäisi lumentulo lähitulevaisuudessa olevan vähäistä. Hyvä niin. Onneksi sentään, jostain minulle tuntemattomasta syystä, kävi kone ajamassa pari päivää sitten autokatoksen päädystä lumikasaa pienemmäksi. Ei ollut taloyhtiön palkkaama, sillä ei vienyt toisen katoksen kohdalta lumia mihinkään. Oli kuka oli, kenen toimesta vaan, niin iso kiitos; nyt mahtuu muutaman myräkän lumet vähän lähemmäs kasaamaan. 

  Huomenna mennään käymään Espoossa. Sielläkin on lunta kunnolla. Ei vaan taida Iiris ehtiä hiihtelemään, sillä luistelu vie paljon aikaa. Hänelle on äskettäin laadittu oma ohjelma, jota tyttö harjoittelee. Maaliskuun 12 on Iiriksellä edessä ensimmäiset oikeat kisat. Lohjalla, kertoi Anna. Toivottavasti päästään katsomaan. Varmaan koronan puolesta se silloin onnistuu.

  Anttolaan lähtö on mielessä, tietysti. Ajankohta on auki. Muutamia sovittuja juttuja on tässä kuussa. Ne sanelevat osaltaan aikataulun. Saattaa mennä loppukuuhun. Ei paineita. Menee, miten on mennäkseen. Luultavasti ainakin tuleva viikko menee olympialaisten ja liukulumikenkäilyn parissa. Jälkimmäisen harrastamiseen on nyt mitä parhaimmat olosuhteet.

   

Kohta täytyy keskittyä hiihtoon. Siispä loppukuva. Kaikki kunnia Runebergille, mutta se on tällä kertaa isä-Erkki teini-ikäisenä ja muodikkaana. Kerran se sata Erkin syntymästä saavutetaan. 

PÄÄTÖKSEN TUOMA HUOLI

  Aamulla tehtiin normaali viikkosiivous. Siis siivous, joka meillä tehdään joka toinen viikko. Siinä imuroidessa oli aikaa pohtia asioita. Pohtiminen johti ehdotukseen, ehdotus johti hyväksymiseen. Ehdotus oli suunnattu Hilpalle. 

  Ehdotus: Kuulostellaan vielä sitä Anttolaan menoa. 

  

  Perustelu: Lunta näyttää seudulla olevan n. 70 senttiä, ja sitä satelee ensi viikolla ennusteen mukaan lisää. 

  Summaus: Ehkä kannattaa odotella vielä viikko, pari. Päivä pitenee kaiken aikaa, ilmatkin lauhtuvat kuun loppua kohti. 

  Hyväksyminen: Hilppa hyväksyi ilman ehtoja ehdotuksen. 

  Ei se lumessa tarpominen meitä pelota. Mutta ei enää nuoriakaan olla. Mieluumin pidetään olympiataukoa kotona, mennään keväämmällä. Ehditään saaressa olla useampi viikon reissu, vaikka vasta maaliskussa sesonki aloitetaan. 

  Kun asia tuli käsitellyksi, soitin Jonille. Anna on duunissa, joten hänelle ei päivällä viitsi soitella. Joni vastasi, kertoi kaikkien olleen terveinä, etc. Kysyin, onko heillä jotain erityista sunnuntaille. Ei kuulema ole, joten sovimme, että me tulemme su. ip. käymään. Mukavaa nähdä taas lapsia, kuten aikuisia myös. 

  Kun illalla viiden ja kuuden uutisia katselin, iski huoli ja epäilys. Moneen kertaan kerrottiin, että polttopuukauppiaat myyvät eioota. Menekki on ollut niin kova, että lähes kaikilta toimijoilta on varastot tyhjinä. No, mistä huoli? Siitä huoli, että meillä on Saarelassa liiterit täynnä klapeja ja uunihalkoja, ulkona katos ja pari presulla peitettyä isoa pinoa. Entäs jos joku kelmi käy ne varastamassa? Nyt kun jäät kestävät, ainakin mönkijää ja peräkärriä. Jos joku rahareiän haistanut hunsvotti lähtee koluamaan maisemia? Pitääkö päätös perua, mennä kiiruusti vahtimaan puuvarastoja? Lainata Hanelilta haulikkoa, huudella mahdollisille voroille kuin Kätkäläinen hillasuolleen tuleville: "Alakakkee painuva, muuto on henkenlähtö lähellä!"

  Eihän asiat ihan näilleen menny. Kumpahan rupesin pääkopassani pyörittelemään. Vaikka saisihan siitä iltalehdet sun muut jonninjoutavat julkasut repäistyä kunnon otsikot:

  ELÄKELÄISTEN MÖKKILOMAN KARMEA PALJASTUS

  Eläkeläispariskunta se ja se huomasi Mikkelin Anttolassa saaressa sijaitsevalle kesäpaikalle tultuaan, että kaikki isännän vaivalla tekemät polttopuut olivat hävinneet. "Ei klapin klapia ollut uuniin laittaa", kertoi herra se. 

tai

  TALVEN ILO MUUTTUI KATKERAKSI PETTYMYKSEKSI

  Suuresti odotettu ja iloittu talven ensivisiitti mökille päättyi kyyneliin Mikkelin Anttolassa. Mökilleen saareen paksussa hangessa vesikelkan kanssa viikon eväät raahannut eläkeläispariskunta huomasi, että vorot olivat vieneet kaikki polttopuut. Niin liiterit kuin katoskin ammottivat tyhjyyttään. "Ei siinä mieli mettä keittänyt" kertoi rouva se. "Ei edes saunaa lämpimäksi saatu!"

  Ei mennä Avokkaansaareen vahtimaan polttopuita. Mennään Avokkaansaareen myöhemmin, poltetaan puita tarvittava määrä, ja niitä jää kosolti tulevillekin ajoille. 

  Emme siis ole yhtä epäileviä kuin oli se muinainen Anttolalainen isäntä. Ehkä tämä on urbaani legenda, mutta tarina kuluu näin:

 

  Muutama varoissaan oleva isäntämies päätti lähteä Kotkaan ostamaan satamasta viinaa. Taksilla, tietty. Kotkaan päästiin, viinat hankittiin, niitä nautittiin. Erään isännän mieleen juolahti, että se hänen kantakirjasonni on laitumella, ja että entäs jos se on vaikka tippunut siihen syvään ojaan ja henki vaarassa? Eiku lentotaksi pestaamaan ja kattomaan! Ei ollut sonnilla hätää, joten takaisin Kotkaan, taksilla paluumatkalle. Jossain kohtaa huomasi joku seurueesta, että häneltähän jäi, piru vie, se hattu siihen kapakkaan! Taksille uukkarikehoitus, hattua noutamaan. Oli se löytynyt, Miranolin mainoshattu!

  Moni varmasti panee eholle tarinan. Niin teen minäkin. Mutta lienee siinä hieman totuttakin mukana. 

VALINTA

  Muutaman päivän tilannetta mietittyäni tein päätöksen: Spotify saa jäädä. Lopetin tilauksen, ostin palvelun toiselta tarjoajalta. Nyt soi korvanapeissani musiikki You Tube Musicin kautta. Periaatteessa samanlainen foorumi, paitsi että videoita on saatavilla paljon enemmän. Ilmaiseen You Tubeen on se ero, että haluamansa musiikin voi ladata kuunneltavaksi ilman mobiilidataa. Myös videot, kaiken toiston, voi kuunnella/katsoa televisiosta ilman mainoksia. Suunnilleen sama on kuukausimaksu kuin Spotifyssa. Itseasiassa euron halvempi on nykyinen.

  Jostakin luin aamulla, että kaksi miljardia dollaria on Spotifyn arvo pudonnut Neil Youngin ilmoituksen jälkeen. Saattaa alamäki jatkua. Joni Mitchell ilmoitti pian Niilon jälkeen vetävänsä musiikkinsa pois Sptifylta. Nyt on myös ainakin Nils Lofgren tehnyt saman tempun. Muuten, kaikki noista kolmesta on yli 50 vuotta musiikkiaan tehneitä konkareita. Saa nähdä, löytyykö nuoremmasta polvesta munaa tehdä samoja ratkaisuja?

  Eilen tein talven lumityöennätyksen. Ajallisesti ja määrällisesti. Reilut kaksi ja puolituntia aamulla lumia lykin. Yöllä käynyt aura-auto oli tehnyt kahta puolta aikamoiset vallit, joten hommaa piisasi. Päivällä kävi eräs ylätalon nuori mies kolaamassa autokatoksien välin. Ei varmaan olisi muuten kolannut, mutta ei poika päässyt Minillä paikalleen. Omaa pöljyyttään ei päässyt. Katselin ikkunasta, kun hän moneen otteeseen yritti, pakitti, yritti. Vikana oli, että hän painoi holtittomasti kaasua, eli suditti ihan alkukiihdytyksestä asti. No, hyvä minulle. 

  Autokatos on sellainen, että toisella puolella on neljän yhtiömme paikkaa, toisella neljä yläpuolella olevan yhtiön. Yläpuolen asukkaat eivät ole kovin innokkaita aluetta kolaamaan. Liiottelua on sanoa, etteivät ikinä, sillä muista kerrankin, kun 1990-luvulla eräs... No, totuus on, että ehkä kerran talvessa joku sieltä ryhtyy siihen puuhaan. Olen vissiin opettanut heidät tähän, kun yleensä heti aamuisin hyökkään kolailemaan.

  Iltapäivällä käytiin Hilpan kanssa kahdestaan hoitamassa reiviirimme kolaus. Siis ilman autokatoksen väliä. Pakkaslunta oli tullut aamusta kymmenisen senttiä. Kevyttä se oli lykätä, eikä kahdestaan aikaa mennyt puolta tuntia enempää.

  Aamulla kävin taas kolan kanssa kulkemassa. Melkein tunti, paita märäksi. Ei tarvinnut lenkille lähteä. Nyt taitaa hieman helpottaa. On aikakin; ei meinaa lumi enää lähelle mahtua. 

  Päivällä lähdetään liukulumikenkien kanssa testaamaan, miltä tuntuu vanhan ja kovettuneen lumen päälle sataneessa uudessa, varmaan liki 30 sentin pulverissa kulkea. Luultavasti mukavalta. Ja paidan

kastelevalta. 

  Viikko mennään normaalitahtiin. Ensi viikolla ehkä maisemat vaihtuvat. Paras olla kuitenkin liiaksi Anttolaan lähtöä odottamatta. Muutoksia suunnitelmiin saattaa tulla, moneltakin taholta. 

  Loppuun musiikintarjoajia sadan vuoden takaa: Musikantit Piskolan takapihalla Aleksi-ukin ja Anni-mummin häissä. 

COLSON WHITEHEAD VALTTERIA VARTTUESSA

  Valtteri-myrskyä odotellessa käytiin jo aamusta liukulumikengillä Messilän maastoissa. Nyt alkaa metsässäkin olla lunta riittävästi. Parin päivän kuluttua on vielä enemmän. 

  Loppupäivä otetaan rennosti. Tai ehkä ilalla käyn Valtterin aikaansaannoksia kolailemasta, ettei huomenna ole niin iso urakka. 

  Joka päivälle povaa ennuste ensi viikoksi lumisadetta, enemmän tai vähemmän. Viikon kuluttua on taas tulossa kunnon myräkkä. Tietää ot-talkkarille liikuntaa. Ongelmaksi alkaa muodostua se, että kohta täytyy kaikki lumet kolata talon päätyyn, koska kadun varteen ei mahdu. Eli askeleita karttuu.

  Lukemista riittää. Minulla on menossa Colson Whiteheadin romaani Nickelin pojat. Kirjailijaan tutustuin vuosia sitten, kun ostin hänen teoksensa Balladi John Henrystä (2001, suom. 2002). Jostain alennusmyynnistä sen ostin, minulle tuntemattoman kirjailijan teoksen. Vissiin, kun halvalla sain, ja oli mukava kansi, nimikin kuin blues-biisi. 

  Ihan hyvä teos, mutta kirjailija jäi sen jälkeen unholaan. Eräänä päivänä äkkäsin opuksen Balladi John Henrystä  hyllystäni, ryhdyin etsimään miehen teoksia Lastu-kirjaston sivuilta. Selvisi, että ainoastaan Nickelin pojat ja Maanalainen rautatie löytyvät  seudullisessa kirjastoyhteistyössä olevien Päijät-Hämeen kuntien kirjastoista. Kuinka ollakaan, niin molemmat olivat Hollolassa myös hyllyssä. 

  Balladi John Henrystä on satiirinen kertomus siitä, kun tusinatoimittaja J. Sutter matkustaa Virginiaan kirjoittamaan juttua legendaarisesta orjasta. John Henry valittiin aikoinaan kilpailemaan ensimmäisen höyryvasaran kanssa leka kourissaan. Hän voitti, mutta kuoli yli-inhimilliseen ponnistukseen. J. Sutter matkustaa myyttisen John Henry-hahmon kunniaksi järjestettäville päiville Virginia takamaille, mutta ei journalistisesta mielenkiinnosta tai kunnioituksesta, vaan siipeilyn ja ilmaisten aterioiden toivossa. 

  Nickelin pojat (2019, suom. 2020) kertoo tarinan Nickelin poikakodista 1960-luvun alkupuolelta. Nuori musta poika Elwood Curtis on pääsemässä collegeen, mutta sattumusten vuoksi hän joutuu ilman omaa syytään Nickelin pahamaineiseen koulukotiin. Olen nyt puolivälissä teosta. Aika käsittämättömältä tuntuu lukea siitä, millaista oli elämä USA:n monissa osavaltioissa siihen aikaan, kun minä, suunnilleen Elwood Curtisin ikäinen poika, en tiennyt yhtään mitään maailman pahuudesta.

  Maanalainen rautatie (2016, suom 2021) on Whiteheadin pääteos. Se kertoo georgialaisen orjan Coran vuosien orjuuden jälkeen aloittamasta pakomatkasta perässään olevan orjien jäljittäjän vaaniessa kinterillä. 

  Colson Whitehead on moneen kertaan palkittu kirjailija. Mm. Maanalainen rautatie ja Nickelin pojat on molemmat palkittu Pulitzerilla. Hän on myös  Barack Obaman lempikirjailija. Eikä syyttä. 

  Tuntuu hyvältä lukea dekkarien, psykologisten thrillereiden ja scifin välissä, "oikeaa kirjallisuutta".

  Ei näy vielä Valtteria. Ennen kahta hän sadetutkan perusteella saavuttaa Hollolan. Taidan odotellessani lukea kylmiä väreitä selässäni pätkän Elwood Curtisin ajasta kauhujen laitoksessa. 

OTSIKKO JA OTSIKKO

  Mediassa on näkynyt tietoa siitä, että Neil Young vetää musiikkiaan pois Spotifysta. Yle uutisoi näkyvästi asiasta aamulla. Tässä ote tuosta aivan asiallista jutusta:

  Laulaja-lauluntekijä Neil Youngin tuotanto on poistumassa Spotifysta muusikon aiemmin esittämän vaatimuksen mukaisesti.  Suuri osa Youngin tuotannosta oli poistunut Spotifysta varhain torstaina Suomen aikaa.  Young nimesi vaatimuksensa syyksi Spotifyn yksinoikeudella striimaaman The Joe Rogan Experience -podcastin, jossa amerikkalainen Joe Rogan levittää rokotevastaista disinformaatiota. Youngin managerilleen ja levy-yhtiölleen osoittama kirje asiasta julkaistiin tiistaina hänen nettisivuillaan, mutta poistettiin myöhemmin.  Keskiviikkona Young julkaisi sivuillaan uuden kirjoituksen(siirryt toiseen palveluun), jossa hän kiitti levy-yhtiötään, Warner Brothersin Reprise Recordsia päätöksensä tukemisesta. Young sanoi toivovansa, että myös muut artistit ja levy-yhtiöt jättäisivät Spotifyn.

  Otsikolla ja otsikolla on kuitenkin eroa. Ylen Aamutv:n aikana ruudun alalaidassa vaihtuvissa uutisotsikoissa luki: Spotify poistaa listoiltaan Neil Youngin musiikkia.

  Tuohan on totta. Mutta asiasta tietämätön saa siitä kuvan, että Neil Youngista, tai hänen musiikistaan, löytyy syy poistoon. Tässä tapauksessa otsikon muoto lienee tahaton, ajattelematon. Mutta tämä käy hyvästä esimerkistä siitä, kuinka media pystyy vaikuttamaan sellaisiin ihmisiin, joille riittää otsikko käsityksen luomiseen. Ihan hyvin pystyy vaikuttamaan valehtelematta yhtään. Lukekaa hyvät ihmiset aina koko uutinen. Ja mielellään toisestakin lähteestä.

  Kyllähän tämä sai minut pohtimaan suhdettani Spotifyhyn. Pohdinta on vasta alkutekijöissään, ja annankin luultavasti ajan kulua, katsoa, mihin Niilon teko johtaa. Groucho Marx ei halunnut kuulua klubiin, joka hyväksyi hänet jäsenekseen, minä en halua maksaa palvelun tuottajalle, joka hyväksyy disinformation tarjonnassaan.

  Eilen puhuin puhelimessa pitkän tovin lapsuuden ja nuoruuden kaverini Kolehmaisen Karin kanssa. Kole, kuten häntä silloin kutsuttiin on ollut fb-kaverini jonkun aikaa, mutta sen kummemin ei aiemmin ole yhteyttä pidetty. Hän asuu nykyään Imatralla, on eläkkeellä, tietty. Kole kertoi kotitalonsa ja heidän vanhan mökkinsä tilanteesta. Muistelimme myös monia nuoruuden tapahtumia ja sattumuksia. 

  Kun aluksi kysyin Kolelta, muistaako hän, koska viimeksi ollaan tavattu, sanoi kaveri, "kerro sinä ensin". Minä kerroin, että kesä-heinäkuun vaihteessa 1978. Muistan sen siksi, että olin silloin saanut tiedon Lahden Teknillisen koulun talonrakennuslinjalla hyväksynnästä, eli minusta aloitettaisiin syksyllä leipoa rakennusmestaria. Minulla oli alkanut kesäloma raksalta, ja olin tullut bussilla Mikkeliin, sieltä toisella Anttolaan. Hilpalla kesäloma oli liukuva, joten hän oli jäänyt töihin. Kole tuurasi isäänsä taksin ratissa, ja otin häneltä kyydin kylältä Piskolaan. Asian muista ehkä siksi, että Kole kysyi minulta, olinko päässyt sisään. 

  Samaa sanoii kaverinikin muistavansa viimeisestä tapaamisesta. Hän ei tosin saanut päähänsä sitä, että olisi minulta kouluun pääsystä kysynyt. Niin tai näin: kesällä tulee 44 vuotta kuluneeksi tuosta yhteisesti hyväksytystä tapaamisajankohdasta. 

  Erityisellä lämmöllä muistelin Kolelle sitä, kun melkoinen joukko lapsosia kerääntyi arki-iltoina Kolehmaisten olohuoneeseen tuijottamaan Rin-Tin-Tiniä ja mitä niitä olikaan, sillä heidän televisionsa oli Anttolan jos ei ensimmäinen, niin ainakin lähes. Muistan sen saappaitten, talvella töppösten määrän, mikä Kolehmaisen eteisen lattiaa peitti!

  Sovimme Karin kanssa, että koska hän silloin tällöin Anttolassa poikkeaa, niin kesällä otetaan yhteyttä, nähdään naamakkain. Vaikkapa Saarelan pirtissä. 

  Saarelan pirtistä mieleen, että ehkä, luultavasti, toivottavasti, siellä parin viikon kuluttua ollaan. Liekö lunta yhtä paljon kuin maaliskuussa 2013 otettu kuva osoittaa. 

VAALIT OHI VILAHTI, MEDIAN MYLLY PÖYRÄHTI

  Vaalit meni. Mediaa oln syytelty huonosta tiedottamisesta ennen aluevaaleja. Ottivat vissiin onkeensa, sillä nyt kyllä tiedotetaan! Mutta ei se korvaa aiempaa vaitonaisuutta. 

  Vaalitulos ei minua yllättänyt. Sen sijaan jaksoi Persujen reaktio yllättää. Puheenjohtajan vaalien lyttääminen ja vaalitappoin työntäminen kaikkien muiden paitsi itse puolueen syyksi osoitti taas, mikä erottaa kyseisen puoleen muista. Jos vaalit olivat Persuista demokratian irvikuva, niin miksi osallistua lainkaan? Tai ehkä hän on oikeassa. Aluevaaleilla on vain tarkoitus valita ihmiset päättämään bensan hinnasta ja maahanmuutosta. Politiikka kun on vaikeaselkoista. No, oikeasti taisi joukko  kannattajistakin huomata, että ei asia niin ole. 

  Me, säästyäksemme aamutv:n vaalijauhannalta, lähdettiin auringon noustessa maastoon. Pikkupakkanen oli kovettanut hankikannon, joka kannatteli joissain paikoissa, toisissa ei. Kuitenkin sen verran kannatteli, että enemmän hiihtoa kuin lumikenkäilyä muistutti matkanteko. 

  Tässä minä ja karhu eräällä tiillä. Karhu vasemmalla. 

  Hilppa mietti, uskaltaako tästä huilauttaa suoraan alas.

  Melko helppo oli toisiaan keli. Tunnissa ei kunnolla paita kastunut. Jos pehmeää lunta on enemmän, saa jo vartin jälkeen puristaa paitaa kuivaksi. Jos haluaa. En ole kyllä halunnut. 

  Päivät kuluvat tahtiaan. Tänään mennään käymään Elinan luona. Mielessä on ollut Anttolaan lähtö, mutta siihen asiaan tuli hidasteita. Hilpalla on ensi torstaina labra-aika, minulla seuraavan viikon lauantaina sovittua. Ehkä 7. helmikuuta auto pakataan, nokka Anttolaan suunnataan. Siellä jäätie ollut jo jonkin aikaa aurattuna. Jos sääennusteet puoltavat, niin kyllä silloin lähdetään. 

  Espooseen ollaan videopuheluita otettu. Olisi mukavaa heitä livenä nähdä, mutta korona jylää siihen malliin, että odotellaan vielä kuukausi. Luulen, että silloin alkaa helpottaa. 

  Pari vuotta pandemiaa kesti ennen kuin alkoi tutuissa ilmetä altistumisia, todettuja tartuntoja myös. Taitaa omikron aika ison osan kansalaisista tartuttaa. 

  Sellaista viestiä näkee, että kohta olisi korona laantumassa, mutta uusien varianttien mahdollisuudestakin varoitellaan. Saisihan tuo kummajainen varioida itsensä vaarattomaksi pöpöksi. Elämään se taitaa tänne jäädä hamaan tulevaisuuteen. Itse en osaa enää pelätä, jos nyt olen aiemminkaan pelännyt. Kesällä on kaikki taas helpompaa. Ja Saarelan kasvimaat puskevat satoa. Ei näihin aikoihin enää ole pitkä aika. 

JOTAKIN TEHDÄKSENI

  Tänään on tullut liikkuttua. Melkein liikutun, kun liikkumistani muistelen: Aamulla sauvakävellen lähes 11 000 askelta. Kun hienoinen lumisade loppui kymmenen jälkeen, reilu puolituntinen lumitöitä. Lounaan ja perräisten jälkeen tunnin liukulumikenkäily Messilän maastossa. 

  Liikkumisesta liikuttuneessa tilassa päiväkähvit Messilän reissun jälkeen nautittiin, Hilpan eilen loihtiman omenakakun ja Syyttomästi tuomitun kolmannen jakson kera. 

  Jotakin tehdäkseni ryhdyin kaiken tuon jälkeen klikkailemaan kuva-arkistojani auki. Huomasin kansion nimeltä Pertsan. En muista, koska ja miksi, sen olin tehnyt. Avasin kansion. Siinä on kuvia, pääsasiasa minusta, vauvasta parhaaseen miehuuteen. Suurin osa kuvista löytyy myös joistain toisista tiedostoista, enkä tosiaankaan muista, miksi tämä on olemassa. No, olkoon, kun on ollakseen. Minäkin olen niin ollakseni, että laitan jokusia otoksia selvennyksillä tähän muutenkin itseriitoisesti alkaneeseen blogiin.

  Tässä minä isä-Erkin polvilla kesällä 1952, eli olen vuoden ikäinen. Jos väittäisin muistavani tilanteen, valehtelisin.

    Muutaman kuukauden ikäinen Peppe Erkin sylissä edellistä nuorempana. Piskolan aitan rappusilla näytetään olevan. 

  Sisko-Ritvan kanssa noin puolivuotiaana. Voisi olla joulun 1951 tienoilla napattu.

  Tämä kuva on sitten saletisti jouluna. Näyttäisi olenan 1952, eli olen puolitoistavuotias.

  Nahkasortsipoika Piskolan takapihalla kesällä 1954. Leipä taitaa maistua. Mitä lie hirsiä tuossa on kuorittuina? Ei hajuakaan. 

  Tässä krokettihirmu kesällä 1955. Jos väittäisin, että muistan tilanteen, ei minua kukaan säällinen ihminen voisi väittää valehtelijaksi, mutta en muista. 

    Tämä kuva on ehkä 1956 tai 1957 otettu, luultavasti Lahdessa. Ei muistikuvaa tästäkään tapauksesta. Sen toki muistan, että Piskolassa ei ollut ammetta.

  Sitten hyppäys 1960-luvulle. Olisiko 1966? "Eikä lihhaa ollu ku kielessä!"

  Aikamatka porhaltaa vuoteen 1971. Mp voitti toistamiseen Suomen cupin. Stadionilla oltiin. Päästiin Vaasalaisen lehden sivuille. Päästiin, koska oltiin "segerrusiga!" Ahos-Riti ja minä, tietty.

  Matka jatkuu vuoteen 1984. Olin mestarina Hakalla. Olin myös piirtänyt eräälle kirvesmiehelle kesämökin lupakuvat. Mökki oli valmis, joten lähdimme, kutsuttuina, sitä katsomaan remppamies XX:n kanssa hänen veneellään, eli matka oli Lahdesta Padasjoen Harmoistenlahteen. Kuriositeettina kerrottakoon (vaikka olen sen tainnut joskus ennenkin kertoa), että tällä reissulla kävin Harmosisissa sijaisevassa Heimo Rosellin pajassa. Roselli tekee käsintaottuja juttuja omista rautaseoksistaan. Ostin sieltä puukon. Se maksoi muistaakseni 105 markkaa. Kun tämän jälkeen seuraavan kerran menin käymään Piskolassa, näytin ylpeänä puukkoa Hanelille. Haneli otti sen tupesta, katseli, käänteli, koetti terää, pani tuppeen, tupen taskuun, kaivoi toisella kädellä lompakkonsa, kysyi: Paljo makso?" Niin siinä kävi. Puukko jäi Hanelille.

  Taas vaihdettiin vuosikymmentä. 1990-luvun alupuolella oltiin paljon Utsjoella eno-Ollin taloa tekemässä Kevojärven rannalle. Tässä työnjohtajat seuraavat, kun paikallinen "mehumaija"-kuski kaivaa pohjaa auki. 

  Viimeisessä Peppe luvattomilla teillä Kevon Luonnopuistossa. Kesäkuun alkua eletään. Vuosi lienee 1994. Nyt voin turvallisesti sanoa, että muistan kun kuva otettiin. Oltiin enon kanssa parin päivän vaelluksella, eli yksi yö nuotiolla vietettiin. Kuvassa tutkin luvattomilla teillä luvatonta suoraa reittiä takaisin Kevonsuuhun. Ei ollut GPS:ää.

  Muutama kuva on varmasti aiemminkin blogeissani ollut, muutama luultavasti ei.  

  Päivä alkaa hämärtyä. Lopetan tämän vaalipäivän kirjoituksen, kirjoituksen, missä vaaleja ei isommin sivuttu.