Eilen laskettiin muutama verkko naapurin kanssa. Hyvässä kelissä laskettiin. Aamulla ne nostettiin. Tihkusateessa nostettiin. Kuvassa urhea kalastaja on palannut apajiltaan.
Kuusi siikaa, mitätön lahna, särki ja keskipannun ahven. Hannu sanoi, että voin ottaa kaikki siiat. Heillä on riittävästi kalaa. Ja lisää saavat, kun verkot laskevat, jatkoi hän. Joten kiitin ja kumarsin. Otin vielä ahvenenkin.
Otin, kun luvattiin, siiat ja ahvenen. Vaikka siiat Hannun verkoissa olivatkin. On näet osoittautunut, että minun neljävitoset ovat hieman suurisilmäiset "annossiialle". Kyllä niitä kannattaa uittaa vauraamman kalan toivossa, mutta aion investoida pariin 38-milliseen. Ensi viikolla ei kalanpaljoutta voi kuin ihmetellä!
Kalojen saatua savusuolat selkäänsä ja sisuksiinsa, selvitin verkot. Mietin savustusasiaa, päätin, että haikuutan fisut heti, kun olen valmiiksi kosteana. Niin tein. Kalat ovat nyt voipaperi-, ja sanomalehtikääreessä.
Saunan jälkeen maistellaan. Kanttarellikastikkeen kanssa.
Nyt on saunottu. Hyvissä ajoin kylvettiin. Eihän meillä ole aikataulua. Kun ei ulkona viitsi tepastella, sama hoitaa puhdistautumisriitti valoisan aikaan. Rantapolku on sateen jäljiltä "liukas, ku matteen selekä". Meinasi kaksi kertaa kaatua, eli ottaa turpanuuskut, kun puita kävin pesään lisäämässä. En muistanut Hilppaa informoida. Niin siinä sitten kävi, että hän oli heittänyt kemmakkaa! Onneksi ei käynyt kummemmin, vain ranne vähän arka on. Ja kylpytakki pääsee Hollolaan tervehtimään pesukonetta.
On muuten valoisan aika lyhentynyt muutamassa päivässä. Vasta äsken oli seitsemältä jo päivännäköä, tänään ei tuntunut ennen kahdeksaa valkenevan. Toki oli vankka pilvikerroskin valon edessä.
Nyt taitaa ilma alkaa kirkastumaan. Selkeä yö, pilvetön päivä, edessä, mikäli oikein ovat povanneet. Ihan hyvä päivä viettää vielä saaressa. Mutta kyllä me aamulla Hollolaan lähdetään. Ei tarvise ainakaan sateessa yli ajaa.
Vianor tarjosi joku päivä sitten minulle renkaanvaihtoa perjantaille, 27. 10. Eihän tuo käynyt. Sille päivälle olin ehtinyt sopia veneen huollon. Joten en voinut ehdotusta kuitata. Varasin netissä vaihdon jo ensin perjantaille, eli 20. 10. Kun on kitkat talvikiekkoina, ei ratise ja ropise, vaikka hyvissä ajoin talveen varautuu. Kerran on jouduttu lokakuun lopulla, kerran marraskuun alussa, ajamaan Anttolasta kotiin rännän ja lumen seassa suvikumeilla. Ei ole mukavaa puuhaa. Kun ajoissa vaihtaa, saa lumen näyttää koska tahansa.
Halusin ajan perjantaille, enkä esim. seuravaa mökkimatkaa edeltävälle tiistaille, sen vuoksi, että pultit pitää käydä käydä kiristyttämässä n. 100 kilsan ajon jälkeen. Voisi ne kai itsekin kiristää, mutta menisi hampaiden kiristelyksi, kun en edes tiedä, mistä autossamme löytyy rengasavain. Helpompi sörnäyttää Vianorin pihaan, missä joku käy homman suitsait hoitamassa. Ilman eri veloitusta, ja momenttiavaimella sopivan kireälle.
Ennen en tuota operaatiota tehnyt, vaikka on meillä muissakin autoissa ollut kevytmetallivanteita. Vaan joku vuosi sitten kysyin asiaa regasliikkeessä. Kuulin, että muutama vahinko vuosittain sattuu, koska renkaita on irtoillut. Kiitin ylempiä voimia, päätin pitää huolta, ettei meille käy niin.
Kokemustakin on, renkaan irtoamisesta. Elettiin kevättä 1982, luulen. Anna oli alle vuoden ikäinen. Meillä oli Skoda, sellainen snadi, mallia en muista, olisko ollu 120? Mutta se oli uusi. Ja halpa. Siksi se oli uusi. Ajoimme perjantai-iltana Piekäläsaarentietä kohti Potinlahtea. Elinakin oli kyydissä. Yht'äkkiä kuului rymähdys. Joku vilahti ohi, paineli muutaman kymmenen metrin päässä ojan yli lepikkoon. Löin jarrut pohjaan, sanoin:
"Taisi muiten olle meijän pyörä, joka tuossa viiletti!"
Kun sain vauhdin hiljenemään, tipahti oikea takakulma maahan. Hyppäsin ulos, ja niinhän se oli, renkas oli lähtenyt litomaan! Eikä pulteista, vaan koko keskiö, vai mikä se on, mukana.
Hetki raavittiin päätä. Kaivettiin rattaan takakontista. Hilppa, Elina, Jarno ja Anna lähtivät jatkamaan matkaa. Pari kilsaa siitä oli Pesoseen. Minä lähdin etsimään. En kadonnutta aikaa, vaan kadonnutta pyörää. Aika kaukaa vitelikosta se löytyi.
Heikki tuli kohta, Hilpan hälyttämänä, hakemaan minut ja tavarat. Eihän silloin ollut kännyköityä.
Skoda oli takuuauto. Soitin maantaina liikkeeseen, he hoisivat pirssin korjaamolla. En tuosta tapahtumasta ollut moksiskaan; vaihdoimme samanlaiseen, kun takuuaika loppui. Eli neljä vuotta ja rapiat ajelin Skodalla. Sitten kyllästyin, kun jouduin ajamaan päivittäin milloin Hyvinkäälle, milloin Riihimäellä duuniin. Ostimme Opelin. Mutta se siitä autohistoriasta. Ja olen kai ennenkin näissä jorinoissani tapausesta kertonut. Ei se mitään, menköön tänällään.
Kello on vasta viiden korvilla. Jos katsoisi uutiset. Pian ruoditaan siikaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti