Kun sitten jokunen vuosi myöhemmin muutettiin väliaikaisesti Mikkeliin, tutustuin Iluun. Hänellä oli myös "ilkkari". Liityimme Mikkelin Ampujiin, en muista kenen aloitteesta. Silloisella Keskuskansakoululla talvisaikaan käytiin kerran viikossa harjoittelemassa. Tämä harrastus taisi kestää vuoden verran.
Usein menimme radan takana rannassa olevalle "lanssille" (siellä oli varastoituna pitkiä pinoja tukkeja ja propseja) räiskimään pyssyillämme. Niin kovia jätkiä olimme, että ammuimme toistemme sormissa pitelemiä repäisykorkkeja. Korkkeja sieltä löytyi pilvin pimein, koska laitapuolen kulkijat kävivät pinojen välissä harrastamassa huono elämää, mm. hörppivät pilsneriä, enimmäkseen Lahden B:tä. Muistan, kuinka mukavasti täräytti sormenpäihin, kun korkki luodin voimasta sinkosi sirahtaen ilmojen teille.
Kolmantena ammuskelijan kanssamme oli usein Vanhasen Tommi, rauha hänen muistolleen. Hän oli myös Mikkelin Ampujien hommassa mukana. Kun Tommi aneli saada myös ampua korkkeja käsistämme, kieltäydyimme jyrkästi. Olimmeko panneet harjoituksissa merkille, ettei hänen ampumataitonsa ollut riittävä, vai luotimmeko ainoastaan toisiimme? Niin, tai näin, ei Tommi saanut koskaan sormiamme vaarantaa, eikä meille koskaan sattunut vahinkoa. Ei toki luoti ihan aina maaliaan tavannut, mutta ei ikänä sormiakaan.
Eräänä talvena oli Ilun kanssani Piskolassa. Oli kuutamoyö. Me kuljeksimme ilmakiväärien kanssa talon ympäristössä ammuskelen, mitä mieleen juolahti. Pari yksityiskohtaa tuosta illasta on jäänyt mieleeni.
Riihen katolla oli viljan kuivaukseen tarkoitetun uunin piippu, minkä hattuna oli kuvan kaltainen tuuliviiri.
Siihen yritimme osua, koska se helähti mukavasti kertoen tuloksen. Yht'äkkiä Ilu sanoi: "Vaihdetaan pyssyjä, tää on ladattu". Minä tein latausliikken, vastasin: "Mikäs siinä, tää on kans".
Ensin ammuin minä. Jo äänestä kuului, että piipussa ei ollut luotia. Eli Ilu oli uunottanut. Sitten ampui ystäväni. Sama juttu! Niin olimme samalla lailla ajattelevia, että teimme toisillemme saman jäynän sen kummemmin ajattelematta. Kun totuus paljastui, kieriskelimme tovin lumihangessa hervottomasti nauraen.
Saman iltana sattui myös "läheltä piti-tilanne". En muista, mikä meillä oli maalina hangella. Ilun pyssyssä on täytynyt olla kiikaritähtäin. Näin muistelen, ihan satavarma en kuitenkaan ole. Mutta muuten asiat eivät kai olisi menneet noin. Nimittän ällistellessäni jonnekin muualle Ilu laukaisi ja älähti perään hädissään. Kun katsoin, mitä oli menneillään, huomasin koiran (oliskohan se ollut Samojedi Tessu siihen aikaan, tai saattoi olla pystykorva Turre) haistellemassa maalikohdettamme. Ilu selvitti takellellen, että juuri kun hän painoi liipasinta, ilmestyi koiran pää tähtimen näkökenttään. Juoksimme hauvan luo; onneksi ei ollut osunut, eikä tämä ollut edes moksiskaan. Jätimme ammuskelun sillä kertaa tähän.
Mikkeli Ampujien jäsenyys jäi yhteen talveen, minun ja Ilun räiskiminen pariin vuoteen.
Kun olin intissä, onnistuin ampumakokeessa nakuttamaan "pystykorvalla" niin hyvän tuloksen, että minut valittiin komppanian ampumajoukkueeseen. Meille valituille annettiin uudet, tarkistetut ja rukatut torrakot. Muutaman kerran muistan meidän käyneen ampumaradalla harjoittelemassa. Näkökykyni oli alkanut heiketä. Minulla oli pari vuotta ollut ajokorttia varten määrätyt lasit, joissa oli vahvuutta vain vasemmassa linssissä. Huomasin myös oikean silmän kaipaavan tarkennusta. Niinpä harjoituksissa laitoin "ajolasit" ylösalaisin päähäni. Johan oikean, tähtäyssilmän, näkö parani.
Sitten koittivat ensimmäisen kilpailut. En muista, mitä joukko-osastoja mukana oli, olisikohan ollut Kouvolan kasarmialuueen ja Vekaranjärven porukat. Kisapäivä oli joko maanantai tai torstai. Minulla oli nimittäin viikoloppuvapaan tai iltaloman jäljiltä kaamea krapula. Kun odottelin ampumaradalla vuoroani, jouduin käymään "pitkällä syljellä". Tietäähän sen, että tulos ei ollut mainittava, ei tekijäänsä mairitteleva. Merkityksellinen kyllä, sillä se oli viimeinen esiintymiseni ampumajoukkueessa. No, olinhan jo räiskimisellä ansainnut kolmen päivän "kuntsarin".
Se hyöty tuosta ampumajutusta oli, että menin armeijan lähetteellä silmälääkäriin, sain ilmaiset, ajantasalla olevat okulaarit.
Eli ei minusta ampujaa tullut. Ei ollut vetoa, halua, innostusta, poikavuosien ilkkariräiskinnän jälkeen. Armeijassa tein, mitä käskettiin. Ja kuntoisuusloma innotti tietysti ampumaan taitojen ylärajoilla. Metsästyskään ei ole kuunaan sytyttänyt, vaikka kovin lähellä sitä olen kasvanut, elänyt. Ei minusta ole tappajaksi.
Kai jonkinlaisia lahjoja tuohon ammuskeluun minulla oli. Nimittäin kertausharjoituksissa jouduin ampumaan, ensimmäistä ja ainoaa kertaa, rynnäkkökiväärillä. Minähän täräytin koko porukan parhaan tuloksen, sain siitä hyvästä ihan jonkin prenikan. Missähän lienee, mitali? Voin kertoa, ettei ainakaan kehyksissä seinällä. Eikä vitriinissä.
Minusta ei siis tullut ampujaa. Hyvä niin. Ja jos ei minusta tullut paljon muutakaan, niin tuli kuitenkin rauhan mies.
Kohta lähden hakemaan äidin pääsiäislounalle. Koukkaan Kivistönmäen Nesteen TI-hallin kautta, pesaisen auton.
Loppuun vielä yksi kollaasi eilen äitinsä kanssa MIkkeliin suunnanneesta Iiriksestä
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti