Ainakin UFF tai Punainen Risti tulevat saamaan jokusen pussukan vaatetavaraa. Ulkovarastossa tein vajaa vuosi sitten karkean iventaarion, jotta sain edes fillarit sieltä pihalle ja huoltoon. Edessä on tarkempi hyllyjen ja parin puisen, kooltaan n. 70 x 50 x 50 cm, muuttolaatikon anylysointi. Hyllyiltä löytyy ainakin vanhoja luistimia, hiihto-, sekä laskettelumonoja ja lastenkirjoja. Laatikoissa luultavasti lisää lastenkirjoja sekä vaatteita. Muutamia yllätyksiäkin saattaa tulla eteen.
Joka tapauksessa kaikki turha pannaan kiertoon, kelvoton kaatsille. Aikomus on saada niin sisä-, kuin ulkovarastotilat hyötykäyttöön. Eikä sen jälkeen mitään "tuota saattais joskus tarvita-mentaliteettia". Kaikki tarpeeton tai uuden tieltä väistyvä armotta pois! Hilppa kertoi kuulleensa/lukeneensa hyvän neuvon: Kun ostat uuden vaatteen, hävitä yksi entisistä.
Olen kiikuttanut mökille vanhoja vetiminiäni. Ei siinäkään mitä järkeä ole, pitkän päälle. Avokkaasta löytyy tätä nykyä kymmeniä enemmän tai vähemmän virttyneitä t-paitoja, melkein saman verran liian suuria flanellipaitoja, useita lähes läpikuluneita verkkapukuja, jokusia hikisä ja nauhattomia lenkkareita, puolisen tusinaa muotonsa ja täytteensä menettänyttä toppatakkia, muovikassillinen pipoja sekä jätesäkillinen ukkovarpaan kärjestä tai kantapäästä reikiintynyttä eriparin sukkaa. Saunan uunissa noita pukineita olen jo ruvennu polttamaan. Eli ei mitään tolkkua kuskata vaatetta, ei muutakaan kotona tarpeettomaksi jäänyttä sälää, mökille. On ne sieltäkin joskus hävitettävä. Hävittäminen täällä maalikylissä on huomattavasti helpompaa.
Huomaatteko, että en ihan ukkoutunut ole; teen tulevaisuuden suunnitelmia, ainakin lyhyen tähtäimen sellaisia. Ja suunnitellessani mietin, miksei ihminen voi nuorena olla yhtä viisas, kuin vanhana. Jos ajatukseni mm. tuohon hamstraamiseen olisi aina ollut nykyisen kaltainen, ei nyt tarvitsisi suunnitella paikkojen raivaamista. Mutta "minkä nuorena mokaa, sen vanhana korjaa", vai mitenkä se sananlasku oikein menee?
On tietysti tavaroita, joista ei mielellään luovu, vaikkei niillä enää käyttöä olekkaan. En paristakymmestä piipusta, parista piipputelineestä, sekä parista vanhasta Zippo-sytkäristä raaski erota. Ne ovat kaapin uumenissa, mutta ehkä vielä vielä joskus esilläkin. Ei siksi, että sauhuttelemaan taas alkaisin, vaan siksi, että ne ovat erittäin kauniita esineitä. Tai tiedä häntä; melkoinen pölynpyyhintä niissä on.
Asiaan vihkiytymättömille vinkattakoon, että se vanha ei ole kuvassa oikealla.
Hilppa on viimeistä lauantaita palkkatyössä. Tai onkohan ensi kuussa vielä yksi? Minulla on rauha kirjoittaa. Ja miettiä vaikkapa sattumaa. Tämä juttu tuli sydänyön pimeimpinä hetkinä mieleeni.
Intiaanien nimi on intiaanit, koska kippari Kolumbus oli pahasti eksyksissä. Mikäli capitano, vai pitäisikö sanoa capitán?, Kristoffer olisi ollut kartalla, nimitettäisiinkö Amerikan alkuperäisasukkaita amerikkalaisiksi? Ja nykyään Pohjois-Amerikassa vallassa olevaa kansanosaa euroamerikkalaisiksi?
Joo, ei ollut Kolumbuksella karttaplottereita eikä satelliittiyhteyksiä. Ja siinä mielessä rohkeaa porukkaa Santa Marían, Niñan, ja Pintan miehistö oli, etteivät pelänneet tuiman myötäisen sattuessa sörnäyttävänsä laidan yli ja tippuvansa ties mihin kadotukseen.
Sattuu sitä muillekin, kuin Kolumbukselle. Viime lauantaina oltiin Hilpan kanssa palailemassa päivälenkiltä. Vajaan sadan metrin päässä kotiovelta olevalla parkkipaikalla huomasi rouva auton vieressä puhelimen. Oli liki viidentoista asteen pakkanen, mutta akku ei ollut vielä kohmettunut. Minä fiksuna laittamaan tekstaria autorekisterikeskukseen. Heti tulivat omistajan ja auton tiedot. Sanoin Hilpalle, koska kädet jäätyivät, että odota tässä, jos kuski tulisi, menen kotiin katsomaan Enirosta puhelinnumeron. Löysinkin auton omistajalle numeron. Samassa välähti mieleeni; tosi fiksua, mitä hyödyttää soittaa puhelimeen, joka on Hilpan kädessä! Joten kirjoitin paperille viestin: PUHELIMESI ON OSOITTEESSA SE JA SE/LEHKONEN, PUH. TÄMÄ JA TUO. Hain Hilpan pois, laitoin lapun auton tuulilasiin.
Kotona huomasin, että puhelin oli lukittu. Ajattelin, että voihan se olla muunkin, kuin omistajan luuri. Soitin omistajan numeroon. Ei hälyyttänyt löytöpuhelimeen, mutta ei myöskään vastannut. Laitoin vielä tekstarin, jossa kerroin puhelimen löytymisestä, ja sen väliaikaisesta pakkasenpitopaikasta.
Löytöpuhelin soi muutaman kerran, siihen tuli mesejä ja tekstareita. En arvannut vastata, vaikka olisi ehkä pitänyt; saattoivat soittaa laitteeseen sitä äänen perusteella paikantaakseen.
Reilun puolen tunnin kuluttua soi ovikello. Nuori nainen pieni lapsi korissa sieltä tuli luuriaan noutamaan. Kiitteli kovasti. Oli ollut naapuritalossa vauvakutsuilla.
Asian ydin on, että tosi fiksu idea oli ottaa selville kadonneen puhelimen oletettu numero, ja soittaa siihen, kun se oli omissa käsissä. Ihminen ei ajattele aina kovin loogisesti, en edes minä. Enkä varsinkaan minä.
Kun nyt Lehkosen sukua on alettu soimaamaan, kerrottakoon yksi anekdootti ei niin putkeen menneestä tapahtumasta. Elettiin 1970-lukua, keskitalvea, pakkasta yli 20 astetta. Oltiin käymässä Piskolassa. Isäni Erkki. RIP, sai kuningasajatuksen: pesenpä auton likaisen tuulilasin! Tuumasta toimeen. Hän haki vatiin vettä, loiskautti sen lasille. Sehän jäätyi hetkessä, niin lujaksi kalvoksi, että ei lähtyt millään. Raapat olivat voimattomia. Ehkä petkeleellä ja kovalla työllä olisi onnistunut. Isä hädissään Hanelille ja minulle kertomaan häverikistään. Me että mitäs hittoa sinä tällä pakkasella menet vettä tuulilasiin kaatelemaan!?!? Tähän Erkki, että no, se oli ihan lämmintä. Se siitä logiikasta. Ei muuta, kuin auto käyntiin, jollain konstilla tulitikkuaskin kokoinen tähystysreikä kuskin silmien korkeudelle. Sitten Erkki puikkoihin. Sulihan se lasi, aikanaan. Mutta en jaksa muistaa, kuinka monta kertaa isä kävi Ikolan pihassa kääntymässä sitä ennen.
Logiikasta magiikkaan. Aamulla tulin jostain syystä ajatelleeksi ystävääni ja entistä työtoveriani Hemppaa. Ajattelin, että mitähän miehelle kuuluu, kun ei olla pitkään aikaan tavattu tai edes puhuttu. Siinä samassa soi puhelin; Hemulihan se siellä kilautteli. Sovittiin ensiviikolle tärskyt Lahden kirjastossa. Mutta mikähän telepatia tuossa oli takana. Eikä se suinkaan ollut ensimmäinen kerta, kun kohdallani on moista tapahtunut. Kysymys kuuluu: Onko minulla, vastapelurilla, vaiko kolmannella osapuolella näppinsä pelissä, ovi raollaan henkimaailman asioihin? Vai onko kaikki pelkkää sattumaa? Taidan kallistua sattuman suuntaan, jätten kuitenkin oven raolleen muillekin mahdollisuuksille.
Eikö tässä yhdelle aamulle juttua tullut? Siirryn eilen aloittamani Thomas Erikson'in kirjan "Pelon kylväjät" toivottavasti hyvään seuraan.
Hilppa on viimeistä lauantaita palkkatyössä. Tai onkohan ensi kuussa vielä yksi? Minulla on rauha kirjoittaa. Ja miettiä vaikkapa sattumaa. Tämä juttu tuli sydänyön pimeimpinä hetkinä mieleeni.
Intiaanien nimi on intiaanit, koska kippari Kolumbus oli pahasti eksyksissä. Mikäli capitano, vai pitäisikö sanoa capitán?, Kristoffer olisi ollut kartalla, nimitettäisiinkö Amerikan alkuperäisasukkaita amerikkalaisiksi? Ja nykyään Pohjois-Amerikassa vallassa olevaa kansanosaa euroamerikkalaisiksi?
Joo, ei ollut Kolumbuksella karttaplottereita eikä satelliittiyhteyksiä. Ja siinä mielessä rohkeaa porukkaa Santa Marían, Niñan, ja Pintan miehistö oli, etteivät pelänneet tuiman myötäisen sattuessa sörnäyttävänsä laidan yli ja tippuvansa ties mihin kadotukseen.
Sattuu sitä muillekin, kuin Kolumbukselle. Viime lauantaina oltiin Hilpan kanssa palailemassa päivälenkiltä. Vajaan sadan metrin päässä kotiovelta olevalla parkkipaikalla huomasi rouva auton vieressä puhelimen. Oli liki viidentoista asteen pakkanen, mutta akku ei ollut vielä kohmettunut. Minä fiksuna laittamaan tekstaria autorekisterikeskukseen. Heti tulivat omistajan ja auton tiedot. Sanoin Hilpalle, koska kädet jäätyivät, että odota tässä, jos kuski tulisi, menen kotiin katsomaan Enirosta puhelinnumeron. Löysinkin auton omistajalle numeron. Samassa välähti mieleeni; tosi fiksua, mitä hyödyttää soittaa puhelimeen, joka on Hilpan kädessä! Joten kirjoitin paperille viestin: PUHELIMESI ON OSOITTEESSA SE JA SE/LEHKONEN, PUH. TÄMÄ JA TUO. Hain Hilpan pois, laitoin lapun auton tuulilasiin.
Kotona huomasin, että puhelin oli lukittu. Ajattelin, että voihan se olla muunkin, kuin omistajan luuri. Soitin omistajan numeroon. Ei hälyyttänyt löytöpuhelimeen, mutta ei myöskään vastannut. Laitoin vielä tekstarin, jossa kerroin puhelimen löytymisestä, ja sen väliaikaisesta pakkasenpitopaikasta.
Löytöpuhelin soi muutaman kerran, siihen tuli mesejä ja tekstareita. En arvannut vastata, vaikka olisi ehkä pitänyt; saattoivat soittaa laitteeseen sitä äänen perusteella paikantaakseen.
Reilun puolen tunnin kuluttua soi ovikello. Nuori nainen pieni lapsi korissa sieltä tuli luuriaan noutamaan. Kiitteli kovasti. Oli ollut naapuritalossa vauvakutsuilla.
Asian ydin on, että tosi fiksu idea oli ottaa selville kadonneen puhelimen oletettu numero, ja soittaa siihen, kun se oli omissa käsissä. Ihminen ei ajattele aina kovin loogisesti, en edes minä. Enkä varsinkaan minä.
Kun nyt Lehkosen sukua on alettu soimaamaan, kerrottakoon yksi anekdootti ei niin putkeen menneestä tapahtumasta. Elettiin 1970-lukua, keskitalvea, pakkasta yli 20 astetta. Oltiin käymässä Piskolassa. Isäni Erkki. RIP, sai kuningasajatuksen: pesenpä auton likaisen tuulilasin! Tuumasta toimeen. Hän haki vatiin vettä, loiskautti sen lasille. Sehän jäätyi hetkessä, niin lujaksi kalvoksi, että ei lähtyt millään. Raapat olivat voimattomia. Ehkä petkeleellä ja kovalla työllä olisi onnistunut. Isä hädissään Hanelille ja minulle kertomaan häverikistään. Me että mitäs hittoa sinä tällä pakkasella menet vettä tuulilasiin kaatelemaan!?!? Tähän Erkki, että no, se oli ihan lämmintä. Se siitä logiikasta. Ei muuta, kuin auto käyntiin, jollain konstilla tulitikkuaskin kokoinen tähystysreikä kuskin silmien korkeudelle. Sitten Erkki puikkoihin. Sulihan se lasi, aikanaan. Mutta en jaksa muistaa, kuinka monta kertaa isä kävi Ikolan pihassa kääntymässä sitä ennen.
Logiikasta magiikkaan. Aamulla tulin jostain syystä ajatelleeksi ystävääni ja entistä työtoveriani Hemppaa. Ajattelin, että mitähän miehelle kuuluu, kun ei olla pitkään aikaan tavattu tai edes puhuttu. Siinä samassa soi puhelin; Hemulihan se siellä kilautteli. Sovittiin ensiviikolle tärskyt Lahden kirjastossa. Mutta mikähän telepatia tuossa oli takana. Eikä se suinkaan ollut ensimmäinen kerta, kun kohdallani on moista tapahtunut. Kysymys kuuluu: Onko minulla, vastapelurilla, vaiko kolmannella osapuolella näppinsä pelissä, ovi raollaan henkimaailman asioihin? Vai onko kaikki pelkkää sattumaa? Taidan kallistua sattuman suuntaan, jätten kuitenkin oven raolleen muillekin mahdollisuuksille.
Eikö tässä yhdelle aamulle juttua tullut? Siirryn eilen aloittamani Thomas Erikson'in kirjan "Pelon kylväjät" toivottavasti hyvään seuraan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti