VIHOESIMMÄINEN BLOGI (v. 2017)

  Vuosi vaihtui, pakkanen palasi. Istun vuoden ensimmäisellä espressolla TRIOssa. Ja kirjoitan. Ei meinaa tuo uusi vuosiluku sujua, vielä. Kaksi kertaa jouduin otsikkoa korjaamaan. Tuosta espressosta vielä: toki olen himassa jo parit kyseiset kahvit ehtinyt hörppiä, niin ettei aivan maatakaatavasta tapahtumasta kyse ole.

  Kello on nyt 17:15.  Hilppa menee kohta jumppaan, pääsee klo. 19:00. Tulin tänne, kun aika tuntui kuluvan hitaasti kotona. Rauhallista on täällä. Ei pahemmin näy edes venäläisiä talviostoksilla. Joulun välipäivinä kun täällä pari kertaa poikkesin, oli meininki toisenlainen. Ei meinannut yhteenkään kuppilaan kahville mahtua. Oli vissiin ilmeisellä vapaita, alennusmyynneissä laukkasivat. Kellä vielä oli rahaa pussin pohjalle jäänyt.

  Äsken, kun ajoin parkkihalliin, pitkästä aikaa Kauppakadun puoleiseen osaan. Tuli mieleeni parin vuoden takainen tapahtuma. Hallissa on siellä täällä paikkoja vähäpäästöisille autoille. Ne on selkeillä vihertäväsävyisillä kylteillä merkattu. No, kun silloin taannoin halliin suhailin, oli tällaiselle paikalle parkkeerannut kaivinkoneen kokoinen vanha Mersu, siis oikea polttoaineen pihistäjä! Eikä siinä vielä kaikki: Kuski, karvahattupäinen äijänköriläs, nojaili auton vieressä olevaan pilariin tupakkia puoltellen. Pilariin, mihin oli kiinnitetty suurikokoinen tupakointikielto! Minä siitä ohimennessäni loin katseita niin autoon, ukkeliin, kieltoihin, kuin muihinkin merkintöihin. Mies mulkoili vastaan sen oloisena, että mitä tuo juippi oikeen silmäilee? En mitään sanonut. Mieli teki, mutta on kokemuksia siitä, kuinka ihmiset reagoivat asiallisinkin huomautuksiin. Se näin jälkeen päin harmittaa, etten kännykällä kuvaa tilanteesta napannut.
  Sen takia tuo tarina muistui mieleeni, kun äsken samalla paikalla törötti taas Mersu. Tällä kertaa uudenkarhea ja tunkkirekan pituinen. Oletettavasti ei sekään kyltin kertoman kulutusrajan likimaillakaan. Nyt ei sentään kukaan tupsutellut kirstunnaulaa.
  Olen kyllästymiseen asti ihmisten piittaamattomuudesta känissyt. Eivät nuokaan pikkurikkeet maalta merelle nakkaa, mutta jos jättää pienet asiat huomioon ottamatta, ei välitä paskan vertaa ohjeista tai säädöksistä, on helppoa olettaa, että kynnys sivuuttaa laki ja järjestys isommissakin jutuissa on matala, jollei peräti lattian tasolle hioutunut.

  No niin, tuli taas maailmaa parannettua, raskaalla kädellä. Hyvähän täällä elää olisi, jos Peppe valistuneena itsevaltiaana huseeraisi. Vai olisiko? Luultavasti ei. Tulisi kahnauksia sekä vähemmän-, että enemmän valistuneiden kanssa, luulen. Ja vielä samanasteisen valistuksen omaavien kanssa myös. Sellainen on ihmisluonto.

  Näistä syvällisestä pohdiskeluista maallisempiin. Ostin itselleni lipun elokuviin. Huomiseksi ostin, kello 15:30 näytökseen lunastin. "ROGUE ONE, the Star Wars Story" on leffan nimi. Tiijä häntä, onko millanen, mutta pitää se katsoa.
  Ensi viikolla, ehkä jo viikonloppuna, mennään Hilpan kanssa yhdessä tsiikaamaan "Passangers". Rouva ilmaisi halukkuutensa, kun äkkäsi sitä mainittavan "romanttiseksi scifi-elokuvaksi!" Sellasia ne naiset ovat. Jotkut. Niin kuin jotkut miehetkin, ei sen puoleen. Sanon vaan, ettei syytetä stereotypioimisesta, saatikka sovinistiksi solvata. Tahi pahimmassa tapauksessa misogyyniksi leimata.

  Reilun tunnin olen tässä nyt naputellut. Kohta sörnäytän muutaman korttelinvälin Hilpan jumppapaikan luo. Käväisen pikaisesti Sokoksen kirjaosastolla ja Suomalaisessa Kirjakaupassa tiissimässä, josko olisi alennuksia ilmaantunut.
  Tänään kun ei tule edes Emmerdalea, eli ei tarvitse sitä tallenteesta muikuilla, saatan kirjoitella illemmalla blogin loppuun. Jos vielä löytyy jotain sanomista.

  Nyt kotona taas. Syötiin uudenvuodenaattoillasta jäänyttä Tex-mex-ruokaa. Alkaa pikkuhiljaa olla jääkaappi joulunajan herkuista ehtynyt. Hilppa kiehautti sunnuntaina kinkunjämistä hernevellin. Sitä pyhänä syötiin, huomenna taas. Ja monta annosta meni pakkaseenkin. Ei toinnii taida olla juhla-antimista kuin vähän juustoja jäljellä. Ja nehän vaan paranee vanhetessaan. Vähän niin kuin mekin.
 
  Yllä kerroin meneväni katsomaan kirja-aleja. Niin tein, ostin myös. Ostin nimittäin Digi-kuvauksen oppikirjan. Ensimmäisen sellaisen kohdallani. Joskus lainasin kirjastosta muutaman asiaan liittyvän teoksen, mutta en jaksanut perehtyä. Olen siis ottanut kuvani enimmäkseen automaattisäädöillä. Nyt muuttuu ääni kellossa! Tai kamerassa kuitenkin! Otan asiakseni opetella järkkärin käytön, ainakin alkeet. Ja käyttää hyväkseni ammatilaisen antamia neuvoja, niksejä ja vihjeitä. Voi siis olla, että kuvien laatu paranee. Tai luultavasti huononee, aluksi ainakin.
  Kuvaukseen liittyy paljon muutakin, kuin kameran säädöt. Kirjasta löytynee tietoa kaikista valokuvaukseen liittyvistä, siinä huomioon otettavista seikoista.
  Eli koulun penkille Peppe! Aioin olla itselleni ankara opettaja, ymmärtäväinen kuraattori ja isällinen luokanvalvoja.

  Tiilikaiset lähtivät sunnuntaina kotiinsa, vaikka Annalla onkin vielä lomaa toista viikkoa jäljellä. Iiris aina yhtä tyylikkäänä. Ikävä sitä tulee.

  Fiksu tyttö se on, Iiris. Hän ei ole liiemmälti saanut karkkeja syödäkseen. Nyt, joulun kunniaksi, antoi äiinsä joskus suklaakonvehdin, kun me muutkin kahvin kanssa otimme. Kerran sitten Iiris kysymään:
  "Äiti, saanko suklaata?"
  "Ei nyt oteta", vastasi Anna.
  "Voitaisko keittää kahvia?" tuumasi tyttö arvellen, että silloin on hänelläkin mahdollisuuksia.
  Hilppa oli tänään jutellut Annan kanssa. Anna ja Iiris olivat käyneet shoppailemassa, nauttineet kahvit ja mehut sekä pienet suklaa-annokset harjakaisiksi. Iiris oli pyytänyt lisää. Kun Anna oli evännyt, oli tyttö tokaissut:
  "Voisin mennä kysymään." Alkaa olla vinkeitä likalla.  Minä lopetan tähän, vetäydyn katsomaan uutisia.