Pari satunnaista tarinaa.
Oli vuosi 1966, tai 1967. En ole enää varma, kun tuli tuplailtua. Mutta oli mikä oli, käytiin Porrassalmen Yhteislyseon viidettä luokkaa. Meitä oli samalla luokalla ainakin Räihän Ruikku, Kallialan Aake, Puron Liri, Seppäsen Timppa ja mä. Meillä oli voimistelun ja terveystiedon opettajana Liljan Emppu, lyhyt pesäpallofanaatikko, jolla oli koljoosi. Syksyllä piti Emppu meille suunnistuskilpailuja, minkä pesisksen peluuttamiseltaan ehti. Aakella oli niissä karkeloissa pettämätön taktiikka; hän suunnisti viimeiselle rastille, odotti, kun ensimmäiset radan kiertäneet saapuivat sinne, ja kiristi näiltä muiden rastien tunnukset. Hölkkäsi sitten hiljakseen maaliin saaden hyvän, muttei epäilyttävän, ajan. Muistaakseni olin kerran mukana tässä Aaken kiristysseurueessa, Ruikku oli myös.
Taisi olla joku eri vuosi, koska Aake ei, hänen ja minun vuorottaisen luokallejäännin vuoksi, ollut samalla luokalla. Mutta Lempo oli. Toverukset heitettiin joltain tunnilta ulos häirinnän takia. Tästä saivat he kimmokkeen; koputtivat erään luokan oveen, sanoivat kohteliaasti päivää, kysyivät opettajalta: "Anteeksi voimmeko hieman häiritä?"
"Olkaa hyvä vaan", vastasi opettaja. Silloin Aake ja Lempo aloittivat armottoman häirinnä elehtien irvokkaasti, äännellen infernaalisesti. En muista, kuinka tarina päättyi. Luultavasti jälki-istuntoon.
Porskilla opetettiin myös metallitöitä. Paja oli koulurakennuksen päässä, metsän laidassa, joten sieltä oli hyvä välitunnilla livahtaa tupakalle. En enää muista opettajan nimeä, taisi olla Ahtola?, mutta vanhanpuoleinen harmaapää hän oli. Hänen pravuurinsa oli mitata meidän kisällien hiuksien paksuutta jollain ihmetarkkuuslaitteella. Meillä oli, itse kullakin, tukkaa siihen aikaan runsaanpuoleisesti. Jonkun liuhuletin tai "trasselipään" kohdalla saattoi opettaja tokaista: "Vain 0,07 mm, eipä uskois!", muutaman "normaalitukkaisen" saama kommentti kuului: "0,10 mm, onpa pojalla vahva tukka!"
Koska luokan tytöt opiskelivat samaan aikaan kotitaloutta, oli järjestäjän tehtävä toimittaa päiväkirja kotitalousluokkaan. Sinne tuppautui aina "joomiehiä" mukaan. Jos likat olivat valmistaneet pullia, pikkuleipiä tai kakkuja, tarttui lähettien taskuihin joskus maistiaisia.
Tuo kouluhan sijaitsi Kalevankankaalla, metsän laidassa. Tupakilla käynti oli yleistä, koska piiloon pääsi helposti. Kerran metsän halki töihinsä kävelevä Pystysen Ensio, inhottu ruotsinmaikka, yllätti Ruikun ja minut, ja jos ei muisti ihan sassaroi, oli Lehtosen Jeppe kolmantena. Minä olin ainoa, joka oli ehtinyt haikupillin sytyttää, muilla se oli vielä palamattomana suussa. Siitähän seurasi, sen aikaista käytäntöä noudattaen, kaksi tuntia jälki-istuntoa ja käytöksenalennus. Ruikulle ja Jepelle myös, tupakkivehkeiden hallussapidosta, vaikka nämä voimakkaasti protestoivatkin.
Tuo käytöksenalennus oli sellainen, että, jos ei uusia rikkeitä tullut, nousi arvosana numeron verran lukukaudessa. En muista koskaan yhden lukuvuoden aikana saaneeni kuin yhden alennuksen, sillä numeroni ei koskaan ollut alle kahdeksan. Jos olis paljon kärvähdelly tupruttelusta, oliskohan käytöksestä tullu ehdot?
Vahvistamaton tarina, liekö legendaa, muuten kertoo, että Aake ja Lempo olisivat käyneet tuota inhokkimaikkaa, Pystysen Ensiota, kolauttamassa saatuaan kumpikin ehdot ruotsinkielessä.
Toinen turina sivuaa Koistisen Perttiä, sitä kaimaania Tukkisaaresta. Pertti kävi iltapäivällä kumppaninsa Anna-Maijan kanssa kahvilla matkallaan Anttolasta Helsinkiin, siitä edelleen Tukholmaan. Kaimaani on vuoden -53 miehiä, minua siis pari vuotta nuorempi. Mutta hyviä kavereita oltiin, ennen kuin minä häivyin Hollolaan, Pertti K. Ruotsiin. Ja ollaan vieläkin, ei sen puoleen. Vuosikymmeniä vierähti muutaman satunnaisen kesätapaamisen voimin. Sitten tavattiin fb:ssa. Ei olla juuri sen useammin nokikkain nähty (tää on toinen kerta), mutta kuulumisia ja mietteitä on vaihdeltu. Pertti K. oli nuoruudessaan verrattoman älykäs ja sanavalmis veijari, on varmasti vieläkin. Tai ei taida enää olla veijari.
Muisteltiin mm. kertaa, kun oltiin poikaporukalla Avokkaassa. Meitä oli Ahos-Riti, Haneli ja me Pertit. Haneli ja Pertti K. intoutuivat jossain välissä painimaan makkarin sängyillä. Siinä rytäkässä toisesta pääsi pääty irtoamaan. No, Erkki posautti paikalle, kun oltiin pahimmoilleen siivoilemassa pyhänä jälkiämme. Enttuhan kirkastu, että mikä kele tuon sängynkin on hajottanu!?!?! Haneli oli sitä sängyn rehjaketta justiisa raahaamassa, ja meni ihan hiljaseksi. Eikä kukaan muukaan osannut sanoa mitään, me kolme pelattiin niskat kyssässä paskahousua, ja oltiin paskat housuissa. Syntyi parin minuutin kiusallinen hiljaisuus. Yht'äkkiä Haneli täräytti tulemaan: "Miä muuten tiijän, miten se sänky särky!" Seurasi melkoinen meriselitys, jonka sisältöä en enää jaksa muistaa. Mutta oma vaikutuksensa sillä oli; Enttu lähti hipsimään pihalla. Kuulin hänen kylläkin mutisevan mennessään: "Selitys muuten ontuu!"
Kaimaani kertoi myös minulle ennen ennestään tietämättömän tarinan hänen ja Ritin bensanloppumisesta keskellä Harviota, ja keskiyöllä tietysti. Loppui siis bensa, ei kaimaani kertonut. Keskikiyöllä, koska ei meillä ole yötä ollut. No, eivät poijaat olleet hätääntyneet menoveden ehtymisestä. Kossua oli vielä ollut jäljellä, ei kun naukkuja ottamaan, veneen pohjalle sitten pötkölleen. Kun aamuauringon säteen olivat Pertti K:n herättäneet, ja hän oli ihmeissään päätään nostanut, oli lehmä tuijottaa möllöttänyt häntä silmiin puolen metrin päästä. Olivat onnettomat yön aikana ajautuneet Jaaninniemen taakse rantaan, juuri laitumen kohdalle. "Vähän se rapulaista hätkäytti", muisteli kaimaani.
Näitä Pertille, ja meille molemmille Perteille yhdessä, sattuneita tapahtumia olen aiemmissa blogeissani useampiakin kertonut. Kuten sen, missä kaimaani puhui inttiaikaan itsensä vapaaksi katujyrän kynsistä. Tai sen, missä Pertti ravintolan tarjoilijan toppuutellessa hänen äänekästä esiintymistään tokaisi yks'kantaan: "Tää kuuluu miun imagoon". Ja jatkoi mäheltämistään. Mutta olenkohan kertonut sen, kun Pertti K. Kahverissa monen kaverin miehittämässä pöydässä selvensi juomatapojaan. "Juon tämän tästä", hän sanoi kipaten vasemmalla puolella istuvan toverin grogin naamaansa, "ja tuon tuostakin", jatkoi hän siemaisten nyt oikealla puolellaan olevan drinkkilasin tyhjäksi. No, nuo kujeet ja elkeet kaimaani on jättänyt aikaa sitten. Mutta huumori on tallella. Ja "hyvä reaktiokyky", kuten ent. kollegani Hemppa totesi nopeaälyisestä ihmisestä.
Harvinaiset vieraat kahvilla. Tai harvinaiset ja harvinaiset. Johan he ehtivät jo piipahtamaan, vaikka ei tässä olla ku vaivaset kolkyt vuotta asuttu!
Kahvit Lidl'in leipomon tuotteiden kanssa nautittiin, menneitä muisteltiin, rahtusen tulevia sivuttiin. Lähinnä niitä aikoja, kun Pertti K. jää eläkkeelle, ja viettää enemmän aikaansa synnyinseuduillaan. Jos, ja kun, kuntoa sekä virkeyttä riittää, sitten puhutaan urakalla, pannaan maailman asiat kohilleen. Ei tästä elämän menosta tuu muuten hittojakkaan. Pelkkää sotaa ja terroritekoa, Trumppia ja Putinia, dopingia ja lahjuksia riittää, jollei myö lyyvä päitämme yhteen.
Ps. Riley, jos tämän luet: Pertti K. lähettää runsaita terveisiä!
Lopuksi vielä kuva liittyen ensimmäiseen tarinaan. On se kuvassa Aakekii.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti