Anneli Auer SuomiAreenan pääesiityjä. Näin ongelmat kaikk' ratkeaa, lama meill' jo katkeaa, talous nuosuun huimaan ponnahtaa.
Se uutisista.
Sain luettua Samuel Björkin "Minä matkustan yksin." Ihan mainio avaus Holger Munchin ja Mia Krugerin edesottamusten kuvaukselle. Carl-Johan Vallgrenin "Siat" on aluillaan. Edellinen, Danny Katz-sarjan aloittanut, "Varjon poika" oli ainakin ihan mainio, joten samaa odotan jatkolta.
Olen vissiin vähän koukussa skandinaavisiin dekkaristeihin. Aina, kun jostain bongaa sellaisen, pitää teos kaivaa luettaviksi. Ja täytyy myöntää, että useinkaan en ole pettynyt.
Viikonloppu tulee sujumaan siten, että Tiilikaiset sörnäyttävät Avokkaaseen perjantaina ennen meitä. Lauantaina Anna ja Joni matkaavat joidenkin tuttavien luo Keski-Suomeen. Iiris jää meidän iloksemme saareen. A&J palaavat sunnuntaina. Me joudumme poistumaan Hollolaan, mutta Tiilikaiset jäävät muutamaksi päiväksi saareen. Annalla oli nääs kevyt laskeutuminen työelämään; toista viikkoa töitä, sitten kaksi viikkoa lomaa. Toivottavasti heitä ilmat suosivat.
Elinakin pääsee maaseudun rauhaan lauantaina. Mustikat ovat siinä valmiudessa, että Markku himoaa metsään, joten äidillä on taas seuraa Piskolassa. Ovat varmaan ainakin viikon-pari. En ole tarkemmin vielä Markulta kysellyt.
Omalla kohdalla viikonloppu kuluu siis Iiristä kaitsiessa. Ehkä ehtii välissä metsässä piipahtaa, mahdollisesti nurmikon leikata. On se niin lyhyt, aika perjantai-illasta sunnuntai-iltaan. Mutta se tehdään, mikä ehditään. Jos menee uhka tiukille, vähän enemmänkin.
Ostin eilen Hilppaa töistä hakiessani pyöräilysortsit saamani vihjeen perusteella. Aamupäivällä kävin ne testaamassa sotkemalla jokusen kilometrin. Ei takalisto ainakaan lisää kipeytynyt. Varmaan ensi viikolla ei enää vaivaa ollenkaan, ahteri.
Sama se on sauvakävelynkin kanssa. Kun olin taas kesäkuun sauvailematta, tulivat sääret etupuolelta helliksi heti ensimmäisen lenkin jälkeen. Johtuu siitä, että Salpausselan maastoissa on reiluja korkeuseroja, ja alamäen ovat jaloille myrkkyä. Tasaista ja vastamäkeä menee pois tiehensä, mutta jyrkät myötäleet rasittavat aluksi. Ainakin minun kinttujani. Vajaan viikon sääret aristavat, sitten ei mitään, kunhan suht' säännöllisesti käy dallaamassa.
Minussa taitaa olla masokistin vikaa, jonnii verran. Nimittäin laitoin aikanaan venäläisen sarjan "Kuun pimeä puoli" tallennukseen. Siinä 2010-luvun moskovalainen poliisi kolarin seurauksena siirtyy Neuvosto-Venäjälle miliisiksi ja omaksi isäkseen vuoteen 1979. Siitä on nyt 22 osaa purkissa, tänään tallentuu taas yksi lisää. Kaikkiaan taitaa tulla viitisenkymmentä jaksoa. Kuusi olen nyt katsonut. Olen huomaavinani silloin tällöin teräviä oivalluksia ja herkullisia ajan heijastuksia ja vertailuja nykyaika kontra 1979. Mieleen jäi mm. se, kun "Misha heräsi kolarin jälkeen vuoteen 1979 sairaalassa, ja alkoi kysellä puhelintaan.
"Mikä puhelin?", ihmetteli lääkäri.
"No se, matkapuhelin, mikä minulla oli", vastasi "Misha".
Lääkäri kiikutti pöytäpuhelimen ja kysyi: "Tällainenko?"
"Ei, kun matkapuhelin", selvensi "Misha".
"Ai jaa, onko siinä pyörät, niin kuin lastenvaunussa?", uteli lääkäri naureskellen.
Koeta nyt siinä, muutenkin pöllämystyneenä, selvittää, mitä reilussa kolmessakymmenessä vuodessa on puhelinrintamalla tapahtunut.
Varsinkin se, kun "Misha" tapaa ensimmäistä kertaa oman vaimonsa ja poikansa, jotka ovat tietysti hänen äitinsä ja hän itse, saa ajatuksia liikkeelle. Mutta jonkin mallisen mitalin olen ansainnut, jos sarjan jaksan läpi kahlata.
Aikamatkailu on aina kiinnostanut ihmiskuntaa. Lukematon määrä aiheesta on kirjoja kirjoitettu, elokuvia filmattu. Pohdittu, voisiko menneisyyteen palaava muuttaa, tahallaan tai tahattomasti, historiaa. Ja paljon muita paradokseja ja dilemmoja. Noita kun rajallisilla hoksottimillaan yrittää pohtia, meinaavat aivot nyrjähtää.
Taidan siirtyä Vallgrenin kera alakertaan. Pitää yrittää lueskella, kun on tullut haalituksi useampia lyhyen laina-ajan teoksia. Että eiku öitä t. kimalaiset ruiskukassa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti