Saisi muuten Jaska päivittää kivennakkuutapahtuman ajankohdan. Vesien povaillaan, ainakin Etelä-, ja Keski-Suomessa lämpenevän tulevina päivinä parilla asteella. Viime kesänä olivat Luonterin seudun vedet lämpimimmillään elokuun puolivälin jälkeen.
Tänä vuonna kesä alkoi vapulta, jatkuu ties miten kauan. Sopiihan se, jos syksy sitten ruskineen ja sienineen tulee ajallaan, muuttuu ilman suurempia räntäsateita talveksi paksuine jäineen, lumikenkäilylumineen, jo joulukuun alussa, vaihtuen kevääksi maaliskuun lopulla.
Kaikissa vuodenajoissa on omat viehätyksensä ja ärsytyksensä. Jos minun pitää asettaa vuodenajat paremmuusjärjestykseen, on lista seuraava: Syksy, alku- ja loppukesä, talvi, kevät, keskikesä. Mutta vuodeaikojen vaihtelu on rikkaus, mitä en halua pois vaihtaa. Se tällä kertaa säästä, tuosta ehtymättömästä puheen- ja kirjoituksenaiheesta.
Kun sunnuntaina kotiuduttiin, huomasin, että naapuri oli taas leikannut meidänkin nurmilänttimme. Minä perjantaina olin ruohon pituutta katsellut, arvuutellut sen hyvinkin voivan maanantaihin kasvaa. Naapuri oli sitten eri mieltä. Tai, kuten hän itse asiaa luonnehtii: "Ihan sama, kun koneen varastosta hakee, jos leikkaa vähän enemmän kerralla." Niinhän se on. Ehkä tulee vastavuoroisesti tilanne, että pääsen hänen hyvät työnsä korvaamaan. Viimeistään syksyllä, kun valvon heidän pesuhuoneremonttinsa. Nimittäin lasku tuosta pienestä vaivasta ei tule viimaa perheen lompakossa aiheuttamaan. Rempan tulee muuten tekemään sama Arttu, joka meillä hommat teki viime syksynä. Minä häntä suosittelin, syystä. Lokakuussa tulee Arttu. Taitaa syksyrupeamista Hollolassa muodostua Järvenpään miehelle traditio.
Noin yleisenä huomiona: Jos teillä on hyviä naapureita, olkaa niistä onnelliset. Se on ilo ja siunaus, enkä viitsi edes ajatella päinvastaista tilannetta.
Meinanderin Paul'in näyttelyssä toinnii sunnuntaina piipahdettiin. Tuottelias on taiteilija; suurin osa tauluista oli tehty viimekesäisen näyttelyn jälkeen. Pers'aukisena vierailijana jouduin tyytymään vaatimattomiin ostoksiin; lunastin kolme minua eniten miellyttävää tauluja esittävistä postikorteista. Nuo alla olevat eivät anna oikeutta isoille tauluillle Akulinnan seinillä, joten menkää paikan päälle katsomaan!
Esillä oli myös Kirsi Mannisen koruja, joita hän siellä ollessamme rustaili talon yläkerrassa. Hienoja nekin, eikä ihan joka päivä vastaan tulevia. Kuvassa taiteilijat pohtivat, että eikö nuo Lehkoset jo älyä lähteä.
No, ei vaineskaan. Ihan asiallisia asioita siinä pohtivat.
Hilppa katselee englantilaista sarjaa (joku Pemberleyn kartanojuttu). Minä tätä naputtelen. Sisällä on +27, vaikka on parvekkeen ovi ja tuuletusikkunat levällään. No, eihän mikään tuuletu, kun ei tuule. Onneksi alakerrassa on muutaman asteen verran viileämpää, noin nukkumisen kannalta ajatellen. Mutta otsani hiessä on minun kirjoitukseni kirjoitettava. Kai tätä kaiholla muistelen, kun räntää tulee aamulenkillä vaakasuoraan päin pärstää. Eli "kohen ei oo koskaan!", kuten vanha kansa sanoo. Siis en valita, mutta sanonpahan vaan, että EU, kun kaikkea säätelee, saisi se asialliset direktiivit lämpötilarajoista Suomen kansalle laatia. Huomattavasti kurkun käyryystoleransseja tärkeämpi olisi sellainen ohjeistus.
Mutta nyt tutkimaan, onko alakerrassa, uskomuksien vastaisesti, viileämpää, kuin ylhäällä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti