TALVITARINA ja muita muistoja Ahosen Ristosta.

  Ahos-Riti, nuoruuden ystävistäni läheisin. Jo kansakoulusta alkoi toveruus. Leinosen Marjatan luotsaamilta alaluokilta en muista kummemmin ystävyyssuhteistani. Mutta Riston kanssa istuimme vierekkäin ainakin kolmannella ja neljännellä luokalla, siis Vappu Parkkisen hyvässä hoivassa. Jopa laulukokeissa livautimme duettona "Pieni nokipoika". Ristolla oli jommonen lauluääni; minä siis hyödyin peesaamalla. Luokan hiihtokisoissa Auvisen Masa (se leijonamies!) oli aina ykkönen. Me Ritin kanssa  seuraavilla sijoilla. Mutta juoksussa ei kukaan kamulle pärjännyt, oli sen verran vikkeläkinttuinen. No, Partion Kari tais olla samaa tasoa. Ne oli niitä aikoja, kun Auvisen Asko söi lasimaljasta sammakon nuijapäät, jotka oli oppilaiden seurattavaksi luokkaan tuotu. Kun opettaja moitti, toi Asko seuraavana päivänä uhkatäyteen sullotun ämpärillisen sammakon esiasteita tilalle.

  Kun 1961 syksyllä muutettiin kirkonkylään, tuli kaveruussuhteita enemmän; oli Pettisen Leksa, Kolehmaisen Kari, oli Ikosen vellokset Pena ja Kale. Myöhemmin vuotta paria nuoremmat Kostis-kaima ja Seppäsen Timppa. Mutta kun aloitimme Riston kanssa Mikkelin Lyseon, rinnakkasiluokilla tosin, olimme paljon yksissä.
 
  Aikanaan, Mikkelin parin vuoden "Pictures-kauden" jälkeen muutimme taas takaisin Anttolaan, ja ystävyys sen kuin syveni. Mp:n ja Pallo-Kissojen matsit yhdessä katsottiin, monet viikonloput Mikkelissä vietettiin. Ne ikimuistoiset mittelöt alkoivat yleensä Laajalammilta Pannut. 1:ssä. Mutta ne on eri tarinoita, ne.

  Muistan, kun liki vuoden Saksan reissulta palasin, muutamana lauantaina, iltahämärissä, kävin nopeasti nakkamassa tavarat kotiin, vanhempia moikkaamassa. Sitten Ristoa etsimään. Sehän löytyi Kaikukalliolta. Sain tuliaiset, karvaperse-Chesterfield-kartongin, hänelle ojentaa.

  Kun muutin Päijä-Hämäläisiin maisemiin, harvenivat tapaamiset, mutta ystävyys ei laimennut. Aina Riston muistaakseni 1997 tapahtuneeseen poistumiseen asti nähtiin, vietettiin aikaakin, enimmäkseen kesäisin. Ristollahan oli mökki Aittalahdessa, vajaan kilsan päässä Avokkaasta.

  Rakkaalla lapsella monta nimeä; Risto oli lukiokesinä töissä mualar-Matti Väisäsellä. Matti hänet Ritiksi risti. Hauskoja tarinoita noilta ajoilta Risto joskus kertoili. Ritin ehdotomia suosikkeja olivat  Veikko Huovinen ylipäätän, Konsta Pylkkänen eritoten. Samaa "vilosohvisuutta" kuin Konstassa oli myös Ristossa. Niinpä hän saikin, jollain punaviinihuuruisella mökkireisulla, lisänimen "Avokka-Ahon ajattelija". Reinoksi tai Reiskaksi häntä myös kutsuttiin. Taustaa en tiedä/muista. Reino -niminen setä Ristolla oli, hänellä mökki myös Aittalahdessa. Sielläkin tuli jokusia hauskoja hetkiä vietettyä. Niin, tai näin, Ruikku yhä häntä Reiskaksi kutsuu, kun puheeksi tulee.

Ritin kanssa "kemallaan" Aittavuorella 1971, luulisin. Kuvan on napannut Paavilaisen Arska, eli Parempi Paavilainen, erotukseksi veljestää Suhnusta. Myös "Besserwisseriksi" Arskaa kutsutaan, hän näet tietää kaiken, eikä anna koskaan periksi, vaikka minkälaiset todisteet hänen vääristä ajatuksistaan pöytään lyötäisiin. 

  Kuten sanottua, Riti oli kotikutoinen "vilosoohvi". Ja lempeä persoona. En tiedä hänen tarkoituksella kenellekään pahaa tehneen, en edes ajatelleen. Omissa oloissaan hän paljon puuhasteli. Kuningas Alkoholi meinasi saada niskalenkin miehestä, itseasiassa saikin. Kunnes Risto sitten yht'äkkiä lopetti läträämisen tykkänään. Kun Ristoa noina raittusvuosina tapasin, tuntui hän ihan tasapainoiselta. Hän oli paljon mökillä kesäisin. Keräsi määrättömät määrät kanttarelleja ja torvisieniä myyntiin. Hän oli näet metsäyhtiön "kymppiaikoinaan" kolunnut Anttolan metsät, ja tiesi hyvät sienimestat. Paljon Riti myös näperteli puuesineitä, katajasta kaikki. Ja työkaluina puukko, poranterä, pihdit ja santapaperia. Mites se olikaan: "Min'en koske konheisiin, min'oon nähny, ku lumilapio räjähtää!" Hän teki tukakkiholkkeja, ovenkahvoja, kynttilänjalkoja, sen sellaisia. Ja isä-Erkille kävelykepin. Se odottaa kunniapaikalla Avokkaassa mahdollista uutta tarvitsijaa. Samoin minulla on muutama "lutsi" tallessa, Avokkaan paskion ovessa on Riti-design-kahva, saunatuvassa kahden kynttilän jalka.

  Hurjina nuoruusvuosina tulivat Riston lauluesitykset legendaksi. Sopivasti viihtyneenä hän veteli komeasti "Suhmuran Santraa", "Reppu ja reissumiestä", "Uralin pihlajaa", ja tietysti bravuriaan "Saarenmaan valssia". Kun lauantaiyönä Anttolan ydinkeskustassa, siinä, missä Mäkipään Jussin mukaan olisi pitänyt olla rosmo-Hulkkosen patsas, eli Pennilän "kivikasarmin" ja Lotja-baarin "lasipalatsin" välissä, Riti aloitti: "Siel' sunnundai-ildana viedämme juhlaa....", yhtyi moni kuoroon, minä mukana terhakkaasti.

  Maailma menetti Ristossa aivan liian hyvän ihmisen aivan liian aikaisin. Olisinpa onnellinen, jos Riti kauniina kesälauantaina vielä putputtelisi Yamahallaan lähes äänettömästi, minimaalisella nopedella, Avokkaan laituriin Aromasätkä käryten katajaholkin nokassa.

  70-luvun taitteen talvista on jääneet mieleeni kaikkein rakkaimmat muistot Ristosta. Ensin ei ehkä niinkään rakas. Oli marraskuun loppu, joulukuun alku. en tarkalleen muista, mutta jäät olivat tulleet. Me lähdimme, Risto, velj'-Hanski ja minä, kirkonrannasta luistelemaan, iltapimeällä. Oli pirtsakka pakkanen. Minulla oli päällä ukki-Aleksilta peritty sisäturkki (lampaasta). Eihän me päästy, kun suunnillaan Lotjasaaren tasolle, kun minä, ensimmäisenä liuetteleva, pudota humpsahdin jäihin. Olin kaiketi ylittänyt pimeässä huomaamatta jääneen uuden ja vanhan jään rajan. Kaikki kävi niin nopeasti, että en tippumisesta, enkä jäälle nousemisesta, muista oikein mitään. Äkkiä olin kuitenkin taas pitävällä pinnalla seissyt. Sitten melko kiivaasti kohti kotia. Pikkasen oli painoa märkien vaatteiden kautta tullut.
  Noina vuosina meillä oli Riston kanssa tapana jouluaattoiltana, kun ateriat oli syöty, lahjat jaettu, lähteä hautausmaalle. Siellä tupakoitiin, kuljeskeltiin, kynttilämerta katseltiin, asioista puheltiin. Silloin olivat joulut valkoisia, usein sateli lunta hiljakseen suurin hiutalein. Vai onko aika kullannut muistot?
  Eräänä alkutalven iltana lähdettiin Ritin kanssa iltakävelylle. Sen on täytynyt olla joulukuuta; jäät olivat hyvinkin jalkamiehen kantavia, päällä muutaman sentin lumikerros. Oli kymmenkunta pakkasastetta, pilvetön taivas, täysikuu. Lähdimme kylänrannasta. Ensin Harviota pitkin, sitten Pappilansalmen kautta Kaupinsaaren ja Metiäissaaren välistä Sappulanselälle, sitä myöten Kurkilahteen, mistä pikitietä pitkin takaisin. Meillä paloivat piiput suupielissä, pesisssä MacBaren'in Harmony'a, "sopusointua", kuten Risto sitä nimitti. Välillä teimme kokeita; käänsimme keskellä ulappaa selkämme kuulle, jotta valo ei meitä ohjasi, laitoimme silmät tiukasti kiinni, ja eiku kävelemään. Melko äkkiä alkoi askel kääntyä, sadan metrin jälkeen saattoi suunta olla kääntynyt liki 360 astetta. Välillä juttelimme musiikista, päivän tapahtumista, tulevista näkymistä, minkä mistäkin. Niin piipputupakkamaisen harmonista olotilaa, suoranaista onnea, olen harvoin kokenut. Talvinen iltayö, kuun valossa kumottavat rannat, kauas jatkuvat selät, tähtien tuike kuun valtaaman alueen ulkopuolella, nuoruus kintereissä, ystävä rinnalla.

Onneksi ovat muistot Ristosta kirkkaana mielessä.