PERUSTEELLISESTI PERSIELLEEN

  Jokaiselle on varmaan tullut eteen hetkiä, milloin joko 

1. mikään ei onnistu, ja
2. kaikki kyrsii, toisaalta
3. kukaan ei kuuntele, plus
4. kaalia kuumottaa, tai
5. elämänhalu hiipuu, ynnä
6. raskaat ajatukset valtaavat.

  Mitä silloin neuvoksi nerokkaaksi, 

ohjenuoraksi onnettomalle?

Selviytymissanomaksi,

toivon palauttajaksi

kärsijälle?

  Omalle kohdalleni ei ole pitkään aikaan ilmaantunut voittamattomilta tuntuvia vaikeuksia, sellaisia, mistä selviäminen olisi tuntunut toivottomalta. Joskus nuorempana oli aikakausia, jolloin pienikin vastoinkäyminen tuntui Kiinan muurilta, töihin lähtö ifernaaliselta, huominen  tuomionpäivältä, ympäristö helvetin esikartanolta.  

  Noista hetkistä selvisin, onneksi itselleni, muitten puolesta olen jäävi puhumaan. Näin jälkikäteen pohdittuna näin silloin maailman liian synkkien okulaarien läpi. Pienetkin takapakit tuntuivat hautaavan alleen, vaikeudet kulminoituvan aina minuun, ja vain minuun. Lienen ajottaista masennusta potenut. Iän karttuessa tuollaiset ajatukset vähenivät. Mitään konkreettista asian eteen en tehnyt. Kai on niin, että ikä tuo viisautta, ainakin joissain asioissa.

  Toki nykyäänkin valoisampia ja hämärämpiä päiviä on, se kuuluu elämään. Mutta ei onneksi tarvitse sysimustaan toivottomuuteen enää vajota. 

  Mutta asiaan. Amatööripsykologina ja köyhän miehen, naisenkin, tarvittaessa,  personalmindtrainerina, elämänilon sittemin taas löytäneenä elvistelijänä, vastaan esittämiini kysymyksiin:

1. kun mikään ei onnistu, yritä yhä, ja
2. kun kaikki kyrsii, pistä Niilo soimaan, toisaalta
3. kun kukaan ei kuuntele, älä huuda, plus
4. kun kaalia kuumottaa, tällää jäitä myssyyn, tai
5. kun elämänhalu hiipuu, tartu oljenkorteen, ynnä
6. kun raskaat ajatukset valtaavat, älä dokaa.

Siinä madonluvut synkille sopivaksi,

teesit tomerat toimettomalle.

Eloonjäämiskäsikirjaksi,

oppaaksi otolliseksi

onnettomalle!

  Jopas tuli lennokasta tekstiä. Ruikku, tai ehkä Mortti vois noihin sanoihin melodian säveltää. Mieluumin d-mollissa. Saatan pari säkeistöä lisää värkätä. Sitten vaan bändi kasaan; Ruikulla on lukuisa määrä skittoja, niin Mortillakin. Ruikkulla on myös piano, urkuharmoni ja rumpusetti, Mortin lisäarsenaalista ei tarkempaa tietoa. Räsäsen Ilulla on kitara ja bongorummut. Järvisen Make lähtee varmaan vahvistukseksi. Minä voin vuokrata pikku-Höfnerin, ja soittaa bassokuviot yhtä väärin, kuin ennenvanhaan. Vielä Helka Hynninen kehiin, ja studiolle purkittamaa. Kokoonpanolle nimeksi The Old Meiskibrothers and Mrs. Voice of Mouse Village. Menestys on taattu, ainakin Etelä-Savossa.

  Se vakavista asioista, nyt vielä vakavampiin. Äsken katselin Emmerdalea. Mainoskatkolla, jonka pyrin viettämään jossain muualla, kuin olohuoneessa, kuulin puolella korvalla jossain mainoksessa sanottavan, että Suomessa on yli miljoona yli 65-vuotiasta. Ensi kesäkuussa on siis edessä merkkitapahtuma; Suomessa on 17.6.2016 yli miljoona plus yksi yli 65-vuotiasta. Saa nähdä, miten valtiovalta aikoo minut tuon saavutuksen vuoksi huomioida.

  Muuten viikko kääntyy lopuilleen nöyrien anteeksipyytelyjen sävyttämänä. Harvoin on yksi mies niin monta kertaa kertaa, niin monella forumilla, ja niin monelta pyydellyt anteeksi. Toiminnalle voisi verbinkin kehittää: "Stubbailu".
   Anteeksiannettaavaa on, jos joku pitää anteeksiantamattomana olla antamatta anteeksi noin anteeksipyytävälle anteeksipyytäjälle. Pyydän anteeksi, että tätä asiaa anteeksiantamattoman mauttomilla lauserakenteilla käsittelen. Mutta minulle on kerrottu, että tautologiaa voi käyttää tehokeinona. Anteeksi, nöyrimmästi.

  Vaikka tuolla ylempänä kehua retostelin elämäni nykytilaa, oli tänään vaikea aamu; kello kahdeksaksi aika labraan veri-, ja virtsakokeisiin buukattuna. Ennen h-hetkeä piti olla 12 h syömättä (piece of cake), neljä tuntia kuseksimatta (siinä ja siinä), rasittamatta itseään fyysisesti (ei aamulenkkiä, kurjaa) ja olla juomatta kahvia (helvetillinen tuska ja kurjuus, kun Hilppa kuuden korvilla kiehautti itselleen sumpit, siinä se "myötä- ja vastamäessä" nähtiin!). Menihän se aamu noinkin. Mutta pitkältä tuntui, kun deadline oli neljältä vedenheitolle, enkä sen jälkeen unta saanut, en lenkille päässyt, en kofeiiniannosta nauttinut. Sanon vaan, että klo. 8:20 oli Keinokartanontie 3:ssa kahvi maullaan!

  Maha hölskyen ajelin yhdeksäksi ReimLahden tsto:lle viemään asiaankuuluvat dokumentin tehdyistä töistä isännöitsijälle. Koska olin itse valvojana! (en viitsi tällä kertaa heittää tähän latinaa), olin, rintaa röyhistelemättä, täyttänyt kupongit, tehnyt raportit kosteusmittauksesta, vedeneristyksestä ja lämmityskaapeleiden mittauksista asianmukaisesti ja valokuvilla höystettynä. Niille, jotka ihmettelevät, että itse voin/sain omaa työtäni valvoa, haluan sanoa, että hullu kai se on, joka vilunkia tekee, kun itselleen tekee. Sitä paitsi ulkopuolinen valvoja olisi käynyt kerran pari, korkeintaan kolme. Minä olin paikalla joka päivä. Siis koulutuksestani ja tilannetajua omaavasta isännöitsijästä johtuen homma onnistui näin. Piste.

  Vielä, jotta eilisessä kirjoituksessa manailemani hektisyys tulee toteen näytetyksi, käytiin Hilpan kanssa Kaluste Tukussa tilaamassa se kalustejuttu. Eikä siinä vielä kaikki! Sitten Lidl'iin katsomaan, josko torstaitarjouksia oli jäänyt meille asti. Olihan niitä. Mutta nyt tapahtumarikas päivä alkaa olla takana. Taidan näpäyttää tämän sfääreihin, katsoa yle-uutiset, vetäytyä alakertaan Stephen Booth'in tuoreen suomennoksen "Nummi palaa" seuraan. Yksi kysymys kuitenkin vaivaa mieltäni: "Pitkästynköhän huomenna?"

Loppuun kuva viime joulukuun 13. päivän illalta. Saas nähdä, kuis tänä vuonna?