Tuulista yötä seurasi tuulinen aamu, joka johdatti meidät tuuliseen päivään.
Pieksin, kotvan jos toisenkin, puita sumuharsomaisen sateen aika-ajoin hivellessä vihurin saattelemana hipiääni.
Sitten nivelrikko voitti päivittäisen taistelun peukalohankojani vastaan; päätin, isompia kipuja peläten, lopettaa. Roudasin tuikitärkeät työkalut, halkomakirveet (iso ja pieni), kiilana käyttämäni irtonaisen, kokoliaan kirveenterän, ja lekan venevajaan, mahdolliselta sateelta suojan. Noilla värkeillä on siinä mielessä tuikitärkeä tehtävä, että ne myötävaikuttavat saunan ja padan lämpenemiseen. Myös uunien sähkönsääsöefekti on huomattava, kun käyttää hyväkseen työkalujen aikaansaannoksia.
Lampsin siis ylös. Pääkokki ilmoitti karjalanpaistin muhimisen vievän vielä tunnin, ainakin. Koska kolmiloikan hyppääminen ei tuntunut hyvältä vaihtoehdolta, sörnäytin autolle hakemaan eilen unohtamani muutamat kevytpeitteet. Jokusia tietysti ennestäänkin saaressa, jopa meidän tontilla, oli, mutta osa ammatissaan. Ja lisää tarvitaan; puita on niin paljon, etteivät mahdu yhteen läjään.
Koska kosteus tuntui ilmasta kaikonneen, tuulikin hieman laantuneen, päätin käydä pikaisesti vilkaisemassa Saukonsalon puolelta sienitilannetta. Eipä kehumista; muutama tatti (madoton). Eikö noista illemmalla sienimunakas syntyne. En viitsi aikomaani sienireissua Piskolaan huomenna tehdä, tyhjän saa pyytämättäkin. Tai mistäpä sen tietää! Jos nivelrikko ärhentelee, saatan lähteäkin. Kummun Kallen sanassa: "Näkkyypähän. Ei se niin mene, ettei mitenkään mene." Kummun Kalle oli, mikäli tietoihin on uskominen, minuakin lahjakkaampi lorsaaja.
Yhden yllätyksen metsässä kohtasin. Iki-ihanassa "satumetsässä" oli käynyt metsäkone töitään tekemässä. Ei tuo pienehkö alue mikään sienisampo koskaan ole ollut, mutta vielä vähemmän moneen vuoteen.
Onneksi läheltä löytyi, varsinkin, kun aurinko pilkahteli, "satumetsän" tuntua:
Hakkuuaukosta vielä; tässä verrattavaksi kuva samasta paikasta kaksi vuotta sitten...
...ja tänään.
Maailma muuttuu, Eskoseni. Ei siinä mitään, metsää pitää hyödyntää. Riipasee vaan joskus.
Karjalanpaisti tuppipottujen ja ruusukaalin kera oli mainiota, kunnon syysruokaa.
Sitten hetkeksi perräisille. Aurinko välillä paistelehti. Nurmikko (uusi) näytää aika hyvältä, ehkä hieman joutuu keväällä parsimaan. Lehtiä alkaa varista. Ei varmaan arvaa vielä tänä syksynä haravoimaan lähteä. Pitänee parin viikon kuluttua, kun tullaan viikoksi, ajella leikkurilla yli; möyhentyy samalla lehdet ravinnoksi.
Päiväkahveet ryypiskeltiin. Laitoin kammarin uuniin tulet. Vaikka päivä, ja yötkin, aika lämpimiä ovat, ei ihan ilman lämmitystä pärjää. Tai pärjäisi kyllä, mutta miksi itseään kiusata?
Katottiin Bates Motel tallenteelta, Aloin sitten tätä naputtelemaan. Kusireisulla huomasin Sarven Jaskan tulleen moikkaamaan. Hyvää syksyä sille kans!
Aamupäivän sienireissulla tulin pohtineeksi, että kyllä täällä on hyvä asua! Hakkuuaukosta huolimatta! Vaikka välillä tuntuu, että haluaisi muuttaa pois koko Suomen maasta, on meno sen kaltaista ajoittain. Mutta jos muuttaisi, niin minne? Siinäpä ongelma. Tokko ihmiset muuallakaan, noin ylipäätään, sen kummempia, parempia, huonompia ovat? Eli ei se vaihtaen parane, kotimaa. Isänmaallisuus on liian pateettinen ilmaus suuhuni, mutta toki Suomea rakastan.
Sen monimuotoinen luonto, vuodenaikojen vaihtelu, ihmiset ylisummaan, eihän näitä pois vaihtaa voi. Päin vastoin; täällä on tilaa, ja toivon mukaan aikojen kohennuttua työtä, uusillekin asukkaille.
Miksi vain niin monet pitävät kynsin hampain kiinni "puhtaasta Suomesta"? Jaetaan sitä hyvää, mitä meillä on niille, joilla ei ole mitään. Niin yksinkertaista se on. He nimittäin, jossain vaiheessa jakavat meille, sitä mitä heillä on, eli työpanostaan, kun suuret ikäluokat vetäytyvät ansaittuun lepoon. Samoin he jakavat omaa kulttuuriaan, taiteitaan, osaamistaan. Onko meillä varaa niistä kieltäytyä? Kysytäänpä vaikka jalkapalloihmisiltä, jos tämä köykäinen heitto (ei sivuraja-) sallitaan.
Mutta minähän taas eksyin sivupoluille!
Tuos sarvijaakon tapaamisen aikaan huomasin, että arskahan paistelee melko mellevästi.
Joten keskeytin naputtelun, menin ulos pasteereilemaan. Kameran kera, tietty. Rantaan dallailin. Viikko sitten laitoin lehtimajan muodostavien lehmuksen ja vaahteran polun puoleisille alaoksille tuen. Siihen muodostui tunneli. Alaspäin kuljetaan kohti vettä virkistävää...
...ylöspäin puolestaan kohti humalaa, kuten taka-alalla näkyy.
Tuuli oli yhä aika navakkaa. Niin navakka, että heilutteli saunalla roikkuvaa, upeaksi äitynyttä begoniaa siihen malliin, ettei kuvan ottaminen meinannut luonnistua. Onnistui se kuitenkin, lopulta.
Yleensä olemme hyvissä ajoin alkukesästä hankkineet muutaman amppelin silmäniloksi. Tavaksi on tullut ne hakea suoraan joltain puutarhalta. Tänä vuonna kukkaruljanssi jäi juhannusviikolle. Tarjonta oli niukkaa, mutta Kodin Terrasta löysimme kuvan kukan, sekä kaksi pelargoniaa ylös. Ne kaikki olivat melko pieniä, vähän vaivaisen oloisia. Mutta hinta oli kohdallaan, otimme riskin. Se kannatti; nyt ne kaikki kukoistavat kummasti. Ja ovat siitä oivia, nuo pekonit ja pelakuut, että pärjäävät ilman hoitoa kevyesti parikin viikkoa.
Tulin juttuani lopettelemaan, ennen saunan lämmityksen mukanaan tuomia velvoitteita.
Muuten: Niin pimeä on tupa, pienistä ikkunoista johtuen, että kun aurinko pilven taakse puikahtaa, ei meinaa tässä pöydän päässä nähdä kirjoittaa. Ennen kuin silmä tottuu. Ja heti, kun on tottunut, ilmestyy arska taas esille. Kiertokulkua sekin.
Nyt käskytän blogin matkaan, itseni saunamajurin virkaan. Eli hyvää alkavaa lauantaki-iltaa vaan, kaikille. Ja tasavertaisuuden vuoksi muillekin.
Maailma muuttuu, Eskoseni. Ei siinä mitään, metsää pitää hyödyntää. Riipasee vaan joskus.
Karjalanpaisti tuppipottujen ja ruusukaalin kera oli mainiota, kunnon syysruokaa.
Sitten hetkeksi perräisille. Aurinko välillä paistelehti. Nurmikko (uusi) näytää aika hyvältä, ehkä hieman joutuu keväällä parsimaan. Lehtiä alkaa varista. Ei varmaan arvaa vielä tänä syksynä haravoimaan lähteä. Pitänee parin viikon kuluttua, kun tullaan viikoksi, ajella leikkurilla yli; möyhentyy samalla lehdet ravinnoksi.
Päiväkahveet ryypiskeltiin. Laitoin kammarin uuniin tulet. Vaikka päivä, ja yötkin, aika lämpimiä ovat, ei ihan ilman lämmitystä pärjää. Tai pärjäisi kyllä, mutta miksi itseään kiusata?
Katottiin Bates Motel tallenteelta, Aloin sitten tätä naputtelemaan. Kusireisulla huomasin Sarven Jaskan tulleen moikkaamaan. Hyvää syksyä sille kans!
Aamupäivän sienireissulla tulin pohtineeksi, että kyllä täällä on hyvä asua! Hakkuuaukosta huolimatta! Vaikka välillä tuntuu, että haluaisi muuttaa pois koko Suomen maasta, on meno sen kaltaista ajoittain. Mutta jos muuttaisi, niin minne? Siinäpä ongelma. Tokko ihmiset muuallakaan, noin ylipäätään, sen kummempia, parempia, huonompia ovat? Eli ei se vaihtaen parane, kotimaa. Isänmaallisuus on liian pateettinen ilmaus suuhuni, mutta toki Suomea rakastan.
Sen monimuotoinen luonto, vuodenaikojen vaihtelu, ihmiset ylisummaan, eihän näitä pois vaihtaa voi. Päin vastoin; täällä on tilaa, ja toivon mukaan aikojen kohennuttua työtä, uusillekin asukkaille.
Miksi vain niin monet pitävät kynsin hampain kiinni "puhtaasta Suomesta"? Jaetaan sitä hyvää, mitä meillä on niille, joilla ei ole mitään. Niin yksinkertaista se on. He nimittäin, jossain vaiheessa jakavat meille, sitä mitä heillä on, eli työpanostaan, kun suuret ikäluokat vetäytyvät ansaittuun lepoon. Samoin he jakavat omaa kulttuuriaan, taiteitaan, osaamistaan. Onko meillä varaa niistä kieltäytyä? Kysytäänpä vaikka jalkapalloihmisiltä, jos tämä köykäinen heitto (ei sivuraja-) sallitaan.
Mutta minähän taas eksyin sivupoluille!
Tuos sarvijaakon tapaamisen aikaan huomasin, että arskahan paistelee melko mellevästi.
Joten keskeytin naputtelun, menin ulos pasteereilemaan. Kameran kera, tietty. Rantaan dallailin. Viikko sitten laitoin lehtimajan muodostavien lehmuksen ja vaahteran polun puoleisille alaoksille tuen. Siihen muodostui tunneli. Alaspäin kuljetaan kohti vettä virkistävää...
...ylöspäin puolestaan kohti humalaa, kuten taka-alalla näkyy.
Tuuli oli yhä aika navakkaa. Niin navakka, että heilutteli saunalla roikkuvaa, upeaksi äitynyttä begoniaa siihen malliin, ettei kuvan ottaminen meinannut luonnistua. Onnistui se kuitenkin, lopulta.
Yleensä olemme hyvissä ajoin alkukesästä hankkineet muutaman amppelin silmäniloksi. Tavaksi on tullut ne hakea suoraan joltain puutarhalta. Tänä vuonna kukkaruljanssi jäi juhannusviikolle. Tarjonta oli niukkaa, mutta Kodin Terrasta löysimme kuvan kukan, sekä kaksi pelargoniaa ylös. Ne kaikki olivat melko pieniä, vähän vaivaisen oloisia. Mutta hinta oli kohdallaan, otimme riskin. Se kannatti; nyt ne kaikki kukoistavat kummasti. Ja ovat siitä oivia, nuo pekonit ja pelakuut, että pärjäävät ilman hoitoa kevyesti parikin viikkoa.
Tulin juttuani lopettelemaan, ennen saunan lämmityksen mukanaan tuomia velvoitteita.
Muuten: Niin pimeä on tupa, pienistä ikkunoista johtuen, että kun aurinko pilven taakse puikahtaa, ei meinaa tässä pöydän päässä nähdä kirjoittaa. Ennen kuin silmä tottuu. Ja heti, kun on tottunut, ilmestyy arska taas esille. Kiertokulkua sekin.
Nyt käskytän blogin matkaan, itseni saunamajurin virkaan. Eli hyvää alkavaa lauantaki-iltaa vaan, kaikille. Ja tasavertaisuuden vuoksi muillekin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti