ET SIIS ETSI ITSEES

  Otsikon toteamuksen saattaisi moni guru minulle heittää. Jos olisin tekemisissä monen gurun kanssa. Mutten ole. En edes yhden. Enkä etsi itseäni. Useimmiten tiedän, missä fyysinen minäni kulloinkin on. Varsinkin viime aikoina olen tiennyt. Henkistä minääni ei ole hiki ryhtyä kaivelemaan. Ties mitä sieltä paljastuu. Parempi olla penkomatta. Tieto lisää tuskaa.

  Enemmän minua viehättää tuo lause: "Et siis etsi itsees". Suomen kieli esiintyy siinä neljän kirjaimen kuudeksitoista merkiksi järjestäytyneenä jonona lyyrisesti. 

  Jos saman jono sekoittaa, vaikkapa muotoon: "Teesi E: etsi tissis", ei lopputulos ole yhtä lyyrinen. Jos taas jono muodostaa lauseen: "Ties siisti seeste", on se runollinen.

  Sellaisia kielellisiä ajatuksia saattaa joskus päähän pälkähtää. Eikä aina pääse pälkähästä, ennen kuin on päähänpälkähdyksen mielessään käsitellyt.

  Suomen kielestä vielä. Jos olisin Kotuksen (Kotimaisten kielten keskuksen) kielenhoito-osaston päänaatikka, virallistaisin verbille "välittää" kolmannen tarkoituksen. Nythän sana tarkoittaa, että välittää (jostakusta), tai välittää (tavaraa, tietoa, uutisia). Uusi merkitys olisi "jättää väliin". "Aion välittää seuraavan matsin", tai "pakko välittää kapakkailta huomenna". Paljon luonnikkaampaa, kuin "pakko jättää kapakkailta huomenna väliin". Mihkä hiton väliin se pitää jättää? Myöskään sanonta "pakko missata kapakkailta huomenna" ei ole kunnon suomea. Joten, itse asiassa, älköön pelkästään virallistettako kolmatta merkitystä, vaan keksittäköön välittää-verbin aiemmille tarkoituksille korvaavat teonsanat, voimaan astukoon uusi merkitys! Siis ei näin: "Tästä ehdotuksesta ei kannata välittää!", eikä: "Tämän ehdotuksen välitän edelleen", vaan: "Tätä ehdotusta ei kannata välittää!" Eläköön uudistuva kieli!

  Jotteivat aivoni nyrjähdä lopullisesti, siirryn maallisempiin asioihin. Ne lumet toisiaan sulivat pois. Kannatti kolata! Päivällä alkoi vaihteeksi pakastaa, jopa arska pilkahteli. Miinusilmojen on povattu jatkuvan. Huomenna on siis hyvä päivä siivota. Ihan perusputsit tehdään. Kohtahan on holistinen joulusiivo edessä. Sen tekee, kahteen henkilöön. Ilman suurempia tunteita. Paitsi kirjahyllyjen pölyjen pyyhintä! Se on sitten paskamaista hommaa! En tiedä, miksi. Työtä vain. Mutta perusteellinen kammo mokomaa duunia kohtaan on pesiytynyt sisimpääni. Joka vuosi se on tullut tehtyä, tulee taas, vaikka tekisi mieli välittää!

  Kun ollaan siistitty, suihkuteltu, lounastettu, pitää dallata kirjastoon. Håkan Nesserin "Taivas Lontoon yllä" on noudettavissa. Helvetin hieno homma, että vaikka Håkan, tietääkseni, lopetti jännistyskirjojen kirjoittamisen Van Veeteren-, ja Gunnar Barbarotti-sarjojen jälkeen, löytyy vielä muutamia yksittäisiä aiempia teoksia suomennettaviksi.

 Keskiviikkona nostan lipun. Koko yhdeksän huoneiston taloyhtiön puolesta hilaan salkoon. Jokatalviset niukat ledvalonauhat laitan etupuolelle ja parvekkeelle. Ilalla sähkökynttelikön ikkunaan, Hilppa sytyttelee jokusia perinteisen sydämellisiä vahapötköjä. Katsotaan Emmerdalet, Linna juhlia myös, näin erikoisvuonna. Ja ei kun seuraavalle sataselle. Toivottavasti tolkku päässä, ryhti teoissa. Enkä nyt tarkoita iseäni. 

  Eiköhän toinen sata mene, jos eivät maailmalla äidy kohtuutomuuksiin. Ja jos otetaan ilmastonmuutos vakavasti. Meillä ja maailmalla. Kolmas sata onkin jo enemmän arvailujen varassa. Saatikka neljäs. Kävisiköhän tuohon neljänsadan merkkipaalun saavuttamiseen ohjenuoraksi Voitto Hellstenin neuvo mukaeltuna: "Eläkää ensimmäiset vuosisadat niin ekologisesti, kuin osaatte, ja loppuvuosisadat niin ekologisesti, kuin jaksatte."

THE VISITOR

  Eilen napsahti Niilon ja Promise Of The Real'in uunituore The Visitor postilootaan. 

  Nyt, parin läpikuuntelun jälkeen, voin sanoa, että ei petä jätkä, taaskaan. Yleisvaikutelma kiteyttettynä: "Hienoja biisejä Trumpin vastaisessa hengessä". Willie Nelsonin poikien bändi "Promise Of The Real" jatkaa vakuuttavaa soittamistaan. Niin, ja laulamistaan. Jopa petraa niitä. Toivotaan Niilolle ja pojille pitkään jatkuvaa yhteistyötä. 

  Lyhyen tutustumisen jälkeen mieleenpainuvimmat biisit ovat avausraita "Already Great" sekä "Carnival". Ja "Stand Tall". Ja "Change Of Heart". Ja reilu kymmenminuuttinen lopetusbiisi "Forever". Tai kaikki. Huonoa kun ei oikein hakemallakaan albumilta löydy

  Musiikissa pysyäkseni: Ensikesän Pori Jazz'iin on tulossa ainakin Nick Cave & The Bad Seeds. Kai se on lähdettävä. Aika vähän, pakko tunnustaa, miehen musiikkiin olen paneutunut. Muutama albumi on musiikkikirjastossani. Asian korjaus alkoi eilen; kävin jokusen levyn kirjastosta, varasin pari. Niin että heinäkuussa tiedetään, mitä katsomaan mennään. 

  Talven makuun on vähän Hollolassa päästy. Eilen kolasin viiden sentin märän lumikerroksen. Aamulla parin senttiä kuivempaa lunta. Kerkesin, sunnuntaina ne liukenee povattuun vesisateeseen. Aika hyvä rupeama aamutuimaan tuli tehtyä: vartti kolausta, tunti ja vartti sauvakävelyä osin auraamattomilla teillä. Kastui paita. Ja kului illan suklaarivi. Ainakin se.

Aivan jouluinen on maisema parvekkeelta katsottuna.

  Käyn tänään hakemassa Elinan meille lohta syömään. Ja kahville. Pitää muorin pirteänä, vaihtelu silloin tällöin. Eikä syö meitä konkurssiin. Vaikka ei ole kovin suuriruokainen koskaan ollut, Elina, ovat annokset nykyään mitättömiä. No, eipä hän paljon kulutakkaan. Sitä paitsi hän syö joka päivä kahvileipää sekä suklaata. Tuossa iässä lienee tärkeintä, että jotain syö?

  Joulukuu siis lähti kulumaan. Huomenna on 1. adventti ja täysikuu, keskiviikkona satavuotiset. Jos Elinan kunto ja tahtotila sallivat, käydään puolen kuun paikkeilla Hietaniemen hautausmaalla. Siitä on turha vielä tehdä lopullista päätöstä; päivän kunto sanelee. Tai parasta kai on soittaa äidille, kertoa, että kohta lähdetään, mennä hänet hakemaan. On nimittäin tullut huomatuksi, että mikäli Elina johonkin poikkeavaan tapahtumaan valmistautuu, alkaa hän stressata, mikä johtaa huonoon oloon. Eli ex tempore-malliin reissuun!

  Sitä tietä kohti joulua mennään. Ajatuksisa oli viettää vielä jokunen päivä saaressa, mutta taitaa jäädä ajatukseksi. Vaikkei joulusta kovin halua paineita ottaa, niin kaikenlaista siihen liittyvää puuhaa siivouksineen, muutamine ostoksineen riittää. Ja mistäs tietää, millainen tilanne uutena vuotena Anttolassa on? Onko vesi vapaana. Vai onko kantava jääpeite? Mikäs meitä estää loppiaista saaressa viettämästä,? Jos ei keliolosuhde sitä tee. Olen Avokkaan rantaan joulu tietämissä mennyt autolla, kävellen, lumikengillä luistimilla, potkukelkalla ja veneellä. En toki saman joulun aikana, kuten terävä-älyisimmät jo päättelivät. Mutta vuosien saatossa kyllä. No, poliittis-urheilijamaisesti jätetään asia hautumaan, mennään niillä eväillä, joita on tarjolla, sekä katsotaan, mihin se riittää tekemättä parastamme.

  Nyt riittää, jaarittelu. Vielä aamuinen parvekenäkymä laajemassa vinkkelissä. 

ELÄMÄN REALITEETTEJA

  Etlari imoitti pienessä sisäsivun uutisessa, että nitomakoneen vian vuoksi lehti on ilmestynyt parina päivänä ilman, että sivut olisi niduttu taitteesta hakasilla yhteen. Lopuksi pahoiteltiin niitittömien lehtien vuoksi mahdollisesti aiheutunutta harmia. Harmia! Päinvastoin! Me viemme silloin tällöin Avokkaaseen nivaskan lehtiä, koska siellä paperivarasto kerry luonnollista tietä, eli postilaatikon kautta. Lehtiä tarvitaan moneen; sienikorin pohjalle, lämpimien savukalojen kääreeksi, ikkunaruutujen kuivaamiseen pesun jälkeen (Hilpan konsti, pitää sitä lyömättömänä kirkkaan pinnan mahdollistajana) ja sytykkeeksi (harvoin, koska tuohta yleensä on taltioituna), sekä apuna kauan lämmittämättöminä olleiden uunien sytytykseen. Muihin toimenpiteisiin niitattu lehtikin käy, mutta ikkunoiden kiillotuksessa saattavat hakaset naarmuttaa lasia, ja levänneiden tulisijojen sytyttämisessä ne aiheuttavat luvattoman paljon harmaita hiuksia. Ajateleppa ite: Kun sinun pitää melko nopeaan tahtiin saada kahteen leivinuunin alalaidassa sijaitsevaan putsausluukkuun sanomalehtisivu palamaan, jotta uuni lähtisi vetämään, eikä suissuuttaisi savuja pirttiin, niin eihän aukeama irtoa niitatusta lehdestä! Ja jos irtoaa, repeää vaikka mistä kohdasta vaikka minkä kokoisiksi palasiksi. Samalla uunin luukusta puskeutuu paksua savua, palovaroitin aloittaa hillittömän, hermoja raastavan ulinan, Hilppa ryntäilee avaamaan ovia ja ikkunoita. Silloni tulee manattua painotalon kaikkine hakaskoneineen alimpaan helvettiin!
  Tämän vuoksi olen alkanut säästää Kärkkäisen KauppaSuomi-lehden laatikkoon ilmestyneitä numeroita. Joku aika sitten harkitsin tiedotteen liimaamista postilaatikkoon: EI MAINOKSIA TAI ILMAISJAKELUA. EI ETENKÄÄN KAUPPASUOMEA. POIKKEUKSENA LIDL'IN JA TOKMANNIN MAINOKSET! KIITOS.
  En kuitenkaan laittanut. Päättelin, että tiedote on liian pitkä ja hankalasti hahmotettava lisäansiota tienaavalle opiskelijalle tai eläkeläiselle, ja vaikeuttaa siten näiden työskentelyä.
  Jossain kohtaa äkkäsin, että KauppaSuomea ei oltu niitattu. Ja se sisältöineen sopii erinomaisesti poltettavaksi. Nykyään kun uunien sytyksessä, joko pitkään kylmillään olon, tai matalapaineen vuoksi, tarvitaan apukeinoa, käytään siihen juuri tuota muuten turhaakin turhempaa julkaisua. Missään tapauksessa en kääri savukaloja KauppaSuomi-pakettiin! Joku häpy sentään. Hilpan kanssa en ole vielä keskustellut ikkunanpesuun liittyvistä asioista. No, hän saa itse päättää.
  Ylläolevasta voi päätellä, että ei kannata tuomita ennenaikaisesti; kaikelle saattaa löytyä edes yksi oikeutus olemassaoloon. Kuten joskus ammoin sarjakuvassa VELHO. Kuningas-alkoholiin mieltynyt Narri istuu baaritiskillä silmämunat väärin päin vodka-martin edessään. Taustalla Plootu kuiskaa Velholle:
  "Tuosta Narrista ei löydy mitään hyvää!"
  "Kyllä löytyy", vastaa Velho. "Hän on hyvä huono esimerkki".

  Maailmankaikeudessa on lukematon määrä lainalaisuuksia ja realiteetteja, mutta sen tiedostaminen, että niitatun lehden käyttö putsiluukkusytytyksessä on perseestä, kuuluu tärkeimpiin.

  Sellaista tänä räntäsateisena aamuna. Räntäsade, vesisade, lumisade. Niitä riittää, joet, järvet tulvii. Meikäläiselle vaihtelevista sääoloista aiheutuu paineita. Eilenkin, kun oli satanut muutaman sentin märkä lumikerros, tuli kaamea kiire kolaamaan ne pois. Ennen kuin ehtisivät sulaa. Ei oo helppoo. Eläkeellä olevan henkilön, joka yrittää maksaa takaisin naapureille heidän kesäisten nurmenleikkuidensa vastavuoroisuusperiaatteella kasvattamaa velkaa.

  PS. Vielä tuosta Narrista: Narri tilaa baaritisklla tuplamartinin. Kyyppari kysyy:
  "Onko teillä todistusta iästänne?"
  "On kyllä", sanoo Narri läväyttäen dokumentin tiskille.
  "Mikäs tämä on?", utelee baarimikko.
  "Röntgenkuva maksastani", vastaa Narri. 

Tämä ei ole kuitenkaan röntgenkuva Narrin, minun, tai kenenkään muun maksasta, vaan auringon luoma näkymä.

  

SHORT STORIES, vol.3 ja YÖSYÖTTÖ

Vol.3

  1970-luvun alussa oltiin Räihän Riston kanssa vuoden verran duunissa Saksassa, Weiblingenissa, lähellä Stuttgardia. Firma oli Gartengestaltung Jacob Simons, ja sen toimenkuvaan kuuluivat puutarha-, piha-, maisemointi, ja kiveystyöt. Tuosta ajasta olen kirjoitellut aiemminkin, mutta yksi tapaus tuli mieleen, kun selailin vanhoja valokuvia

  Sattuipa eräällä uudisrakennuksen pihatyömaalla seuraavaa: Seinustojen täyttövaihe ja tiivistys oli meneillään. Se oli kuvan työmaan kaltainen projekti, joskaan ei juuri tämä mesta. Tiedän sen siitä, että mullanlevitysvaiheessa olin sairauslomalla.  

  Minä näet tuolla kyseisellä työmaalla tiivistin seinävieriä "hyppyheikillä", alla olevan kuvan kaltaisella vempeleellä.

  Värkki on polttomoottorikäyttöinen maantiivistäjä. Se täräyttää harvakseltaan laitteen pohjassa olevan lätkän alaspäin. Voimalla, jolloin laite tietysti hyppää ylöspäin. Lätkyttelin vierustaa ikkunan kohdalla. Ikkunoihin oltiin jo asennettu vesipellit. Kuinka ollakkaan, kääntyi tiivistysmasiina ilmassa jonkin verran myötäpäivään. Seurauksena oli, että vasemman käden pikkusormen kohta jäi pomppaavan laitteen ja vesipellin reunan väliin. No, ensin ei tuntunut, kuin täräys. Sitten alkoi hurmetta puskea oikein urakalla läpi työhanskan. Riivin käsineen pois. En nähnyt, kuin punaista. Silpaisin t-paidan yltäni, kieputin sen sormien ympärille. Samalla olivat työkaverit huomanneet tapahtuman. Joku lähti juosten hakemaan talon toisella puolella olevaa pomoa, joku talutti minut firman kleinbussin luo. Silloin, sen muistan, alkoi jaloissa tuntua huteralta. Ei tuska, ei verenhukka, kai lievä sokki. Avasin klaikkarin oven, istuin astilaudalla. 

  Herr Simons ilmestyi pian paikalle. Muutamalla sanalla selvittelin tilanteen. Sitten autoon, kiireesti kohti ensiapuun.

  Tikkejä siihen tuli, käteen. Pikkusormen ja nimettömän sormihangasta ranteeseen päin oli iho halki noin viiden sentin matkalta, niin ylä-, kuin alapuoleltakin. Mutta onneksi ei ollut luita tahi jänteitä vaurioitunut. Arvet, varsinkin kämmenpuolella, ovat yhä näkyvissä.

  Saikkua tuli. Viikko ainakin, ehkä hieman enemmän. Minä poika makailin kämpillä, kävin kauppa-asioilla, tein meille ruoat valmiiksi Ruikun töistäpaluuseen mennessä. Taisin kerran ostaa muutaman lekkerin halpaa viiniä. Tuona päivänä ei ateria ollut toverin palattua duunista valmiina. Tai jos oli, sen laadusta en voi mennä takuuseen.

YÖSYÖTTÖ

  Käytiin eilen katsomassa elokuva "YÖSYÖTTÖ", Kino Iiriksessä, 16:15 näytöksessä. Pettymys oli, minulle, meille molemmille. Huumori ei juuri jaksanut naurattaa, ei sen puoleen tarina itkettääkkään. Ei herättänyt suuria tunteita, eivät lisääntyneet elämyskokemukset.

  Enemmän tunteita herätti äiti-Elina. Minä olin hänelle tilannut kampaajan. Aika oli iltapäivällä klo. 14:30. Äidille siitä aamulla kahdeksan korvilla soittaessamma muistutin. Parin tunniin kuluttua soi puhelin:
  "Moneltako se kampaaja oli?", kysyy Elina.
  Minä kerron, hän kiittää.

    Puolen päivän aikaan pirisee taas.
  "Minä olen tässä ootellut, kun kun minulle kerrottiin, että joku tulee saattamaan kampaajalle."
  "Se aikahan on puoli kolme. Odota rauhassa, me tullaan kahteen mennessä."

   Kahdeksi Saimaankadulle mentiin.
  Äiti iloitsi: "Nyt pääsee permanenttiin.
  Minä siihen,: "Ei, kun pesu, leikkaus ja rullat".
  "Kyllä se on permantti!", väitti äiti kivenkovaan.
  "Eikä ole, minähän sen tilasin!"

  Hetken jamuamisen ja sopivan takin löytymisen jälkeen Hilppa lähti äidin kanssa puolen korttelin päässä olevalle kampaajalle. Minä ryhdyin imuroimaan.
  Kohta Hilppa palasi. Kertoi, että äiti oli moneen kertaan jo hississä kysellyt, että missä se auto on, vaikka melko selvästi oltiin kerrottu, että kävelemällä he menevät. Vaki-kampaajalla oli Hilppa udellut, että eihän kyseessä ole parmanentin laitto?
  "No ei, ei hänen tukkansa permanenttia kaipaa, kuin joskus ensi vuoden puolella", oli vuosikausia Elinaa palvellut kampaaja vastannut.
  "Eihän tämä permanttia vielä tarvitse", oli Elina sanoa nasauttanut itseselvyytenä.

  Eli äidin lähimuisti sen kun jatkaa huononemistaan. Huomasin, kun tein imuroinnin jälkeen kauppalappua, että hän oli kirjoittanut lehtiöön "kahden maissa tulevat".  En tiedä, milloin oli kirjoittanut. Jos vaikkapa heti aamupuhelun jälkeen, niin eipä ollut muistanut katsoa. Hyvä asia, että oli kuitenkin kirjoittanut. Ja hyvä asia, että muisti sentään tapahtuman, vaikkei sen aikaa. Eikä laatua.
  Sattaa olla, että ei kauaa pärjää ilman päivittäistä apua, Elina. Tai saattaa pärjätkin. Aika näyttää.

  PS. Aamulla hain lehden klo. 4:48, ei satanut. Klo. 5:03 olin pukenut lenkkivaatteet päälle, nyörittelin kenkiä, kun alkoi peltikatto ropista. Silmäys ulos, toinen sadetutkaan, vaatteet vaihtoon, kirjoittamaan.

SHORT STORIES, vol.1, vol.2

  Jo toinen aamu peräjälkeen, kun ei pääse (lue: ei viitsi lähteä) lenkille, koska vettä suissuaa taivaan täydeltä. Siis......

 Vol.1 

  Hädin tuskin muistini ulottuvissa, v. 1955 tai 1956, minulla Hanelilla oli lehtitalo. Se toimitti yhtä päivälehteä, lehteä nimellä "Pihanurmen Sanomat". Minä olin päätoimittaja, latoja, painatuspäällikkö, logistiikkavastaava ja jakaja, Haneli assistenttina kaikissa mahdollisissa toimissa. 

  Homma toimi seuraavasti: Yhteen pitkässä rivissä olevista piha-aitoista oli varastoituina vanhoja lehtiä. Luultavasti minä, koska Haneli oli niin pieni, keksin, että ruvetaan lehtimiehiksi. Niinpä me joka aamu paineltiin aitoille, muka lehteä painamaan. Sitten lastattiin "uunituoreita" aviiseja vanhoihin lastenrattaisiin, kärrättiin pihalle ja Haneli kiikutti muutaman tupaan. Muistelen, että sekä jakaja että jakelukulkunevon ajaja pyydettiin monasti nauttimaan viinimarjamehua ja pullaa. Siihen aikaan oltiin maaseudulla vieraanvaraisia, sekä arvostettiin pienimuotisen lehtitalon palveluita. 

  Oli meillä nimetkin; Rukkastuppo ja Kalle Miinus. En kuolemaksenikaan jaksa muistaa, kumpi oli kumpi. Mutta luultavasti olin Kalle Miinus, koska Rukkastuppo ei kuulosta päätoimittajan nimeltä. Meillä oli myös hatut, kuuluivat virka-asuun; Malan Ossin tekemät päähineet, jotka olivat lievästi ilmaistuna meille riittävän kokoiset. Liekö tuon muiston vuoksi aloin viime kesänä käyttää samantyylisiä hattuja?

  Valitettavasti kuvia lehtitalon toiminnasta ei ole otettu, tai ainakaan säilynyt. Alla oleva potkulautakohtaus on varmaankin samalta kesältä.

  Luultavasti lehtitalon kuljetuskalustona toimivat nämä rattaat, joissa siinä 8-9 kuukauden ikäisenä kevätauringosta nautiskellen pötköttelen. 

Vol.2

  Elettiin kesää 1959, tai 1960. Minä olin siis 8 tai 9 vuotias, velj'-Hanski 5 tai 6. Piskolaan rakennettiin ensimmäistä rantasaunaa. Se on yhä käytössä.

  Ukki-Aleksi "akkalauman" keskellä rantasaunan nuoruudenpäivinä.

  Hirsiksi tulevaan rakennukseen siirrettiin kaksi Ylätalon neljän aitan rivistä. Kuvaa tuosta "riviaitasta" ei ole. Alla olevassa vanhassa otoksessa näkyy vasemmalla hieman nurkkaa.

  Aitoista jäljelle jääneet menivät vuotta, paria myöhemmin Lakeistenrannan leirintäalueelle yöpymistiloiksi. Käsittääkseni ne ovat yhä ammatissaan. Kuva on kaapattu Lakeistenrannan sivustolta. Saatan olla väärässä olettaessani tämän olevan Ylätalolta kotoisin.

  Rantasaunan pystytti ja valmisti Lepomaa-niminen mies Anttolan Lohilahdesta.  Haneli oli tuolloin viiden tai kuuden ikäinen. Muistan hänen touhunneen uutterasti apumiehenä. Itse olin "piällysmiehenä", källäilin rantakalliolla, ongin vanhalta laivalaiturilta. Kävin myös hakemassa päiväkahvit. Pajukorissa kiikutin Airamin termospulloa, sokeripurkkia, maitopulloa, kuppeja ja muutamaa nisuviipaletta. Olin hieman katkera, koska mielestäni juoksupojan osa olisi kuulunut nuoremmalle veljelleni. Mutta hän oli saanut itsensä puhuttua ulos tuosta vähäarvoisesta tehtävästä. Lepomaan avustuksella. Lepomaa nimittäin tykkäsi, kun Haneli ojenteli työkaluja, kyseli työtapojen perään, oli rehellisesti kiinnostunut nikkaroinnista. 

  Sauna valmistui aikanaan. Meistä velloksista tuli saunanlämmittäjiä. Vedet pataan, tulet uuneihin, sitten uimaan. Vedessä puljattiin, kunnes huulet sinisinä hyökättiin lauteille mittarin näyttäessä hädin tuskin neljääkymmentä astetta. 

  Muutamaa vuotta myöhemmin, kun mummini Annan kunto alkoi rapistua, hankittiin sauna-auto. Moskvish 402, tuollainen, mutta ei tuo: 

  Siinä oli rattivaihde, kolme eteen, yksi taakse. Sillä kuljetettiin monta kesää mummi kesäisin saunomaan. Kuskina usein minä, vielä useammin Haneli. Jotenkin hän sai jalkansa ylettämään polkimille. 

  Hanelilla oli aina kovempi hinku nikkarointiin ja koneiden kanssa touhuamiseen, kuin minulla. Velj'-Hanski ohjaili jo viisivuotiaana isä-Erkin sylissä "piikkilangankiristäjää", harmaata Ferguson'ia. Kerran jopa riihelle menevän tien reunalla olevan kiviaidan päälle!

  Minusta tuli kuitenkin rakennusmestari, Haneli kävi amiksen ravintolalinjan. Hän oli muutaman kuukauden Mikkelissä niissä hommissa. Eivät olleet hänelle luotuja, kokin työt. Onneksi. Tai kyllähän mieheltä kokin työt sujuvat. Hulluina nuoruusvuosina on tullut jokusia kertoja apettua Hanelin leivinuunissa valmistamaa jänistä, teertä, sorsaa. Ja graavilohta alkupaloiksi. 

(BLACK) FRIDAY ON MY MIND ja muistoja pelihelvetistä

  Eilen 18, tänään 24. Sivua. Mainoksia. Etelä-Suomen Sanomissa. Black Friday-mainoksia. Sekä vaaksan korkuinen pino mainoslehtisiä postilootassa. Black Friday-mainoslehtisiä. Meinaa mieli mustua. Eli nimensä väärtti on tämä päivä. Tätä ei EASY BEATS v. 1965 hitillään hakenut, oletan.

  Kaiken mainospaljouden keskeltä selasin kuitenkin Hong Kong'in lehdykäisen. Ja löytyihän se sieltä! Nimittäin PopSockets älypuhelimen pidike! Se on imukupilla puhelimem, tai tabletin, takakanteen tällättävä kokoonpainuva nuppi. Antaa mainoslauseen puhua puolestaan:

  PopSockets -pidike on kätevä lisävaruste puhelimiin ja tablet-tietokoneisiin. Pidikkeen avulla saat varman otteen laitteesta puhelun tai kuvaamisen ajaksi. Toimii myös pöytätelineenä helpottaen videoiden katselua. Lisäksi PopSockets -pidikkeisiin on saatavilla myös teline, jonka avulla saat kiinnitettyä laitteesi kätevästi haluamaasi paikkaan esimerkiksi autossa. Kuljetusasennossa pidike on alle sentin korkuinen.

  Tuotetta saa erilaisilla kuviolla varustettuna hintaa 9,99 €. Sekä spesiaalina Robinin RBN-logolla hintaan 14.99 €.

  tai  

  Tuotteista saa tänään alennusta 20 %:a. Ei perjantai niin mustalta enää näytäkkään! Nyt on pakko lähteä Lahteen! Ostamaan tuollainen. Eiku molemmat. Ainakin yhdet kappaleet! Tämä ei ollut maksettu, eikä hyvikkeetön, mainos. 

  Eilen tuli viitisen senttiä lunta. Riivin kolan autokatoksen seinältä ammattiinsa. Ihan mukavaa hommaa, lumityö. Mutta tänään se sulaa pois, lumi. Tulee black friday.

  On tasan kuukausi jouluaattoon. Eli kun näistä mainostulvista selvitään, uutta seuraa. Povataan esdellisvuotta vilkkaampaa joulukauppaa. "Eläköön kauppa- ja meriliikenne", älähti Parkkis-Antti muinoin Seilonniemen pelihelvetin korttipöydässä. Älähti, kun sai potin tai tikin. Utelin mr. Googlelta tuon sanonnan alkuperää ja tarkoitusta. Hän ei selkeää vastausta tiennyt. Mutta ehkä monella kauppiaalla on syytä käyttää tuota lausahdusta, kun joulun välipäivinä joutessaan laskee tuottojaan. Vielä ripiittinä alennusmyyntien jälkeen.

  Monia muistoja Seilonniemen pelihelvetistä on mieleen jäänyt. Siellä tuli lopullinen kirveskoulutus saatua. Vaikka peliä oltiin jo aiemmin Pettis-Paavon ja poikansa Leksan kanssa pelattu. Muutamaan "vapisevaan keppiin" muistaakseni jouduin  nöyrtymään, ennen kuin homman salat kunnolla aukesivat.

  Ristikontraa hakattiin myös. Vakijoukko kun oli sopivasti Kiljus-kaima, Parkkis-Antti, Haneli ja minä. 

  Joskus pöytään ilmestyi myös "Hauva-Heikki" eli Heikki Parkkinen. Nimi juontuu  Ikolantien varrella olevasta kotitalostaan, Hauvantorpasta. Mikäli en aivan väärässä ole, on Heikki Parkkis-Antin veljenpoika. 

  Myös Tuppi tuli tutuksi. Antti oli nuoruudessaan kierrellyt Lapin savotoita, joten hän tuon mainion pelin tunsi tarkasti.

  Sököä tai pokkaa myös pelattiin. Pienillä summilla. Suurin rahallinen panos oli muutaman kerran Kirveessä; saatettiin pelata Kossu-Kirves. Hävinnyt joutui tuomaan seuraan miitinkiin Koskenkorvapullon. Puolikkaan. Ei silloin eurokossuja, saatikka vielä isompia hinkkejä, myyty. Muistan, kun sitten neljään mieheen (tai viiteen, jos Hauva-Heikki oli ollut Kossu-Kirveessä mukana, häviäjänä tai voittajana) tuo huono-onnisen pelimiehen tuoma pullo nautittiin. Kaima kiehautti vettä. Kaasulevyllä kiehautti, kesällä, puuhellalla talvella. Ei ollut Seilonniemen torpassa sähköjä tuolloin! Sitten juomalasit kaadettiin reilusti puolilleen kuumaa vettä, laitettiin sekaan pari lusikallista sokeria. Pelattiin yksi erä kulloinkin meneillään olevaa peliä. Hämmennettiin lasia, kourakupin sisällä sitä pidettiin. Tunnusteltiin, että ei ole liian kuumaa. Kun Parkkis-Antti lopulta antoi luvan ja sanoi:  "Non nii, nyt viinoo!", otti Kiljus-Pertti pullon, lorautteli laseihin. Antin vankka mielipide oli: "Jos viinan kuataa liija kuummaa vettee, haehtuu rosentit ilimaa. Myöhä ei silleen tehä, myö juuvaa rosentin mahhaan!" 

  Kahdet "plöröt" mieheen yhdestä puolikkaasta saatiin. Eikä tultu juovuksiin. Vaan leppoisalle pelituulelle. En muista, että koskaan tuon porukan peli-illoissa oltaisiin känniin asti itseämme juotu. 

  Poissa ovat Kiljus-kaima ja Parkkis-Antti. Olleet jo kauan. Ja Hauva-Heikki on käynyt läpi vaikean sairauden. Ajantasatietoa ei hänen nykytilastaan minulla ole. Täytyy Hanelilta tiedustella.  

  Muistelen lämmöllä nuoruuden mukavia tuokioita Seilonniemen torpan pirtissä, kun kortinsilmää pihistettiin kesäisin sitä ikkunan valoon kääntäen, talvisin öljylampun ja muutaman kynttilän valossa halkojen napusuessa hellassa.

  Kerran, joskus 1970-luvun loppupuolella, taisi olla joulukuuta, oltiin käymässä Piskolassa. Haneli pyysi mukaansa jänismetsälle. Koira messiin, Seilonniemen suuntaan tallaamaan. Kun oltiin päästy Seilonluhan lähelle, Velj'-Hanski sanoi minulle:

  "Jää siä tähä. Oottele, jos tullo jänis tuolta". Hän näytti kädellään Rötsönlahden suuntaan. "Miä lähen seuroomaa noeta jäläkiä."

  No minähän jäin passiin. En kyllä ymmärtänyt, miksi? Pakkasta oli kymmenisen astetta, lunta joku sentti maassa. Kärvistelin reilun puolituntisen, poltin muutaman Nortin, huhuilin Hanelia. Alkoi närppimään. Sitten äkkäsi: "No perkele, se on Kiljus-Pertillä!" 

  Kävellä riuhdoin Torpalle. Haulikko nojasi ovipieleen. Ja Haneli, Antti, sekä kaima iskivät sököä muina miehinä! Minä äksyilemään, että mitäs hittoa siä meinaat. Tulit tänne kortille, jätin miut mehtään!

  "No ku tulj kylymä!", sanoi velj'-poika, jatkoi pelaamista. 

  En tänäkään päivänä tiedä, mikä juttu se oli. Ei meillä mitään riita ollut, ihan tavallinen tilanne. Eikä siitä sen jälkeen edes puhuttu. Pitää kysästä Hanelilta, vieläkö tapauksen muistaa? Ja vaikka selityksen saisi? Ihan suulliseti, yhtenä kappaleena.

  Siinä sitä muisteloa. Nyt alan kuluttaa "Mustaa Perjantakia", tavalla, jos toisellakin. Mutta, suoriks sannoin, en lähde Lahteen ostamaan älypuhelimeen pidikkeitä. 

EESTAAS

  Aamulla Avokas jäi, taas kerran. Jäi taas taas, eikä ollu ees viimeinen kerta, kun jäi taas taas. Eestaas matkaamista tämä on. Milloin seuraava on ees, taas? Toivottavasti vielä tänä vuonna, ennen joulukuu puoliväliä, ennen joulusiivoja, ennen joulukiireitä?!?!?

  Muutama sentti vitivalkeaa lunta kuorrutti maisemaa, kun lähdettiin. Kameralaukku oli jo pakattuna, veneeseen kiikutettuna, kun oven lukittuani otin vielä kuvan kännykällä.

  Potinlahdessa oli viimeinenkin vene kipattu nurin niskoin. Eli kädet pystyssä on yhteisrannan mökkiläisillä loppuvuoden edessä. Tai saahan paatin kiepautettua ympäri. Kuten ehkä tulemme tekemään, ehkä naapuri-Hannilat myös. 

  Hieman haikein mielin joka tapauksessa lähtöä tehtiin. Moneen kertaan tarkastettiin, että kaikki on, kuten pitää talven varalle olla. Huilaa rauhassa, mikäli tavataan vasta 2018!

  Kun saatiin auto puttsailtua jäätyneestä lumesta, tavarat ahdettua sisään, vene käännettyä talviasentoon, lähdettiin sörnäyttelemään melko neitseellisessä lumessa. Kun päästiin Hauhalaan, käännyttiin pikitielle kohti Mikkeliä, huudahti Hilppa kuin ihmeen nähtyään: "AUTO!"

  Auto toisiaan vastaan ajeli. Niinkö oltiin muutamassa päivässä taas metitytty, että auto tuntui ihmeeltä? No ehkä ei sentään. Mutta koska ainoa fyysinen havainto lajitoverista kuuteen päivään oli yksi ohi ajanut moottorivene (jota Hilppa ei edes nähnyt), niin todellisuus tuntui hämmentävän rouvaa. Eipä silti, olisin minäkin tuon "AUTO!"-huudahduksen päästää ilmoille. 

  Jo ennen yhtätoista oltiin Hollolassa. Pienempi kylmälaukullinen pakastettuja puolukoita oli tuomisina. Oltiin Avokkaan pakastin napsautettu ansaitulle lomalle, koska se tyhjeni. Kotipakastin puolestaan natisee liitoksissaan. Hyvä, eipä tule ostettua jäätelöä ärsykkeeksi, kun ei mahdu kylmään laittamaan.

  

  Tuosta jäätelöstä suoraan seuraavaan asiaan. En ole käynyt vaa'alla, mutta tiedän, tunnen, huomaan, että ainakin pari kiloa on alkusyksystä tullut painoa lisää. Nytkin melkein viikon olin saaressa tekemättä mitään liikunnallista. Ja mehän syödään hyvin. Terveellisestikin, kalaa paljon, vihanneksia, hedelmiä, mökilläkin. Mutta sitten iltaisin popsitaan pähkinöitä, minä ainakin enemmän, kuin suositellun kourallisen. Päälle päätteeksi iltaespresson kanssa vähintään rivi suklaata. Tule aamu, tule, että pääsen lenkille!

  Jos mielenne tekee kysyä, että mikset mene jo tänään, lenkille, älkää kysykö. Minun varsinainen kunnonkohotus-, tai -ylläpitolenkkini tapahtuu sianpieremän aikoihin. Piste. Silloin otetaan hiki pintaan, sykettä sydämeen. Meikäläisen päivälenkit ovat ulkoilua. 

  Jos oli hiljaista Anttolassa, niin hiljaista on täälläkin. Olen "studiossani" nyt kirjoittanut tunnin verran. Huoneen ikkuna on muutaman metrin päässä kadusta. En ole noteerannut ulkoa minkään laista ääntä. Kai siitä jokunen auto on ehtinyt ajamaan? Kolmenkympin rajoitus tiellä on, ei hurina häiritse. Nyt, kun höristelen, kuulen, vaivoin, että joku ohi usmuuttaa. Toista on, kun jäteauto pärähtää vastapäisen yhtiön roskia noutamaan. Silloin huomaa, ettei olla Avokkaassa. 

  Meillä on vielä kaksi savusiika, tuliaisiksi itsellemme tuotiin. Kohta niitä ruotimaan aletaan. Salaattia, tomaattia, paprikaa, haikusiikaa. Menköön, kele, illalla rivi suklaata kahvin kera! Ja aamulla nastakengät jalkaan (pakkasyö tulossa), Kukkatalo Töyrylän lenkki, tuollaiset 8,7 km.

  Rehellisyyden nimissä kerrottakoon, että joka toinen aamu teen hieman lyhemmän lenkin (n. 7 km) kuntakeskuksen ympäri. Tai jos vieläkin rehellisyyttä kaivellaan, saattaa joinakin aamuina, mikäli sää, mieliala, tai muu kokonaisuuteen vaikuttava seikka niin vaatii, lenkki lyhentyä teollisuusalueen kiertoo (n. 5 km). Tämän enempää en anna rehellisyydelle valtaa. Koska ei ole tarvetta. 

  Tietysti koko rupeama jää väliin, mikäli vettä tai räntää pieksää surutta. Pakkasraja on -20.

  Vielä yksi vähän manipoloitu kuva maanantailta saaresta. Nyt uutisia katsomaan, siikaa repostelemaan.