SORMI SUUHUN

  Joskus tulee pohdittua maailmankaikkeuden peruskysymyksiä. Kuten: Jos on peukalo keskellä kämmentä, ja tarttuu toimeen näppituntumalta, meneekö sormi suuhun? Tai: Jos on peukalo keskellä kämmentä, mahtuuko siinä kantamaan kukkaa?
  Kun viisas osoittaa kuuta, katsoo tyhmä sormea, opettaa kiinalainen sananlasku. Se sopii suomalaisiinkin, kuin suutarin sormi sian persiiseen.
  Siinä sunnuntaiaamun sormiosio. Sormiosiolla ei ole mitään tekemistä sormion kanssa.

  Eilen oli pilvinen päivä. Ja niepreä. Vaikka ei satanut, oli ilma iltapäivälle asti niin kosteaa, että rillit huurtuivat. Tämä aamu näyttää, ja tuntuu, lähes samanlaiselta. Jos päivällä ei ole kovin usvaista, lähdetään käymään Piskolassa. Niin, ja jos Haneli on kotosalla. Pitää hänen kanssaan äplistellä, josko saataisiin ruohonleikkuriin tolkkua. Se on oireillut viime aikoina. Ei saa kunnolla bensaa. Kun joku päivä sitten syksyn viimeisen leikkauksen suoritin, oli työ ja tuska saada värkki käyntiin. Kauan ja hartaasti piti ryyppykuplaa painella, ennen kuin hörähti. Ja vielä sen jälkeenkin, kunnes kone lämpeni. Eikä täysiä kierroksia ottanut lainkaan. Hyvä, että jaksoi tukahtumatta työnsä tehdä.
  Nyt kone on painepesurilla putsattu, öljyt vaihdettu. Haneli arveli, että voisi paineilmalla kokeilla, lähtisikö mahdollinen polttoaineen kulun estävä roska litomaan. Ja muutenkin hän ymmärtää konheiden päälle enemmän, kuin allekirjoittanut.

Aamu on valjennut, ei kirkastunut.

  Eilen ei tullut juuri ulkona oltua. Verkot kävin aamusta nostamassa; ei senkään "verj'piätä". Eli jäi munat pataan. Pitää huomenna vielä kerran tälle reisulle laittaa pyydöt järveen.
  Muuten meni eilinen lukiessa, tallenteita tuijottaessa, syödessä, kahvia juodessa. Pitkälle tuntui päivä. Jotakin kunnon puuhaa joka päivälle kaipaan. Eli voin vastata blogin aloittavaan kysymykseen: Peukalo on keskellä kämmentä, usein tartun toimeen näppituntumalta, sormi menee suuhun keskimäärin jokatoisella tartunnalla.

  Se on sitten lokakuu ensimmäinen, Iiriksen syntymäpäivä. Kovin vauhdilla on kolme vuotta vierähtänyt. Oma elämä tulee kulkemaan kohti vääjäämätöntä loppua kiihtyvällä vauhdilla. Onneksi Iiriksellä on muutama vuosikymmen aikaa nauttia lapsuudesta, nuoruudesta, aikuistumisesta, keski-ikäistymisestä, ennen kuin hänen ajantajunsa siirtyy kuutosvaihteelle.

  Kahdeksan ja risat näyttää kello. Elina soitti juuri. Aika täsmällisesti muistaa joka aamu pirautella. Ja Iiriksen syntymäpäivästäkin muisti kysellä. Saattaa olla, ettei jaksa/halua lähteä sitten juhliin. Siellä kun ei ole juurikaan tuttuja, eikä kai paikkaakaan heittäytyä lepäämään, jos siltä tuntuu. No, aika näyttää, ja itse saa asian päättää.

  Iiris alkaa tulla ikään, josta saattaa muistaa katkelmia vielä aikuisenakin. Itselläni ei kovin paljon muistoja ole niin nuorena olostani. Muutamia toki. Tai ehkä nekin siitä syystä, että asiat on minulle joskus kerrottu.  Mutta Iiriksellä on kyllä tosi hyvä muisti. Kun oltiin tuonnoin käymässä Tiilikaisella, lähdettiin käyttämään Jonia lähikaupassa. Iiris oli mukana. Kun Joni meni kauppaan, me odoteltiin kadun varressa. Sanoin Hilpalle, että tuossahan on se paikka, missä Iiris kastettiin. Tähän totesi tyttö saman tien: "No niin on!" Tuo vetää vertoja isävainajani Erkin muistille. Hän kertoi joskus muistavansa, kun Piskolan isoa perunakellaria rakennettiin. Erkki oli syntynyt 1922 ja kellarin oven päälle on kiveen hakattu 1919. 

  Taidan lähteä ulos tassuttelemaan. Jotain puuhailua varmaan löytyy. Olkoon peukalo missä on, sormi suussa kohta. 

KAIMAUNI JA MAATÖITÄ

  Unet ovat ihmeellisiä. Aamunkoin tietämissä koin tällaisen:
  On aamu. Menen ulos, katson mittaria, 6 astetta plussaa. Vilkaisen rannan suuntaan.
  "Mitä hemmettiä, vene on poissa!"
  Koska kuomu näkyy hyvin talon pihaan, olen varma, että se on kadonnut!
  Silpasen takin niskaan, kiiruhdan laiturille. Onhan se paatti paikallaan! Ja kaimaani Koistinen istuu ohjauspulpetin takana. T-paidassa ja bermudoissa istuu, aurinkolasit otsalla. On irrottanut peitteen, mikä on myttyrässä veneen keulassa. Virtalukosta törröttää ruuvimeisseli.
  "Hittolaine, ku en sua sitä käöntii",  Koistis-Pertti lausahtaa.
  "Mihis siä venettä olit viemässä?", hinkaisen.
  "No mut ehäku", vastaa kaimaani.
  Uni loppuu siihen, herään.

  Kohta nousin ylös tuvan uunia lämmittelemään. Kun menin otsalampun valossa hakemaan halkoja, oli pakko käydä mutka rannassa, tarkastamassa, onko vene tallessa.

  Mistä lie tuo uni juontuu? Koistis-Pertin kanssa on yhteys jäänyt lähinnä fb-kaveruuteen. Viime kesänä hän oli niin pikaisella käynnillä kotiseuduillaan, että emme ehtineet edes tavata. Siis erittäin toden tuntuinen, mikä päivä tahansa mahdolliseti toteutuva, uni; kaimaani ilmestyy Tukholmasta syksyllä kesätamineissa vohkimaan venettämme!
  Jos kaimaani olisi veneen saanut käyntiin, lähtenyt ulapalle etsimään karannutta lemmikkiään, mieleni ihmeelliset koukerot olisivat unipäissään sepitteet tarinaa, missä kaimauni ja uimakani ovat yhteydessä. Mutta niinhän ei käynyt.

  Koistis-pojan tokaisu "no mut ehäku" viittaa selvästi edesmenneeseen vääräleukaan, Valtosen Tateen, RIP. Hän oli jalostanut yleispätevän selityksen, selityksen, mikä kelpaa ihan mihin vaan. Vaikkapa:
  "Minkä tautta siä perräytit tuon muikkuluatikon piälle, Tate?"
  "No mut ehäku!"
  Tuota, ja muitaTaten unohtomattomia lausahduksia, muisteltiin Pertin kanssa pari-kolme vuotta sitten, kun oltiin nokikkain Anttolassa. Olisiko siitä jäänyt itämään, unen aihe.
 
  Jääkööt tähän, osaamattoman analysointi.

  Tänään nostettiin viimeiset perunat ja onnettomiksi jääneet porkkanat sekä punajuuret. Sen jälkeen mylläsin maan jyrsimellä. Hieman myös suurensin viljelyalaa. Pottua ainakin on hyvä saada hieman enemmän kylvöön.

  Sitten levitettiin ohjeiden mukainen määrä kalkkia. 

  Toivottavasti tulevan kautena peruna tuottaa hieman tämänvuotista runsaamman sadon. Samoin mieltä lämmittäisi, jos porkkanat venyisivät kunnolla syötäviin mittoihin. Ja punajuuret myös.
  Koska kasvimaa, joka on ikiaikaisella pellolla, on vasta keväällä ensi kertaa vuosikymmeniin myllätty, on selvää, että se ei vielä ole parhaimmillaan. Juuria, paakkuja, melko tinttiä multaa. Mutta jokaisella käännöllä tilanne paranee. Harkinnassa on, että hakisin jostakin paljuilla hiekkaa sotkettavaksi multaan. Siitä peruna tykkää. Mutta katsotaan vielä ensi kesä, päätetään sitten.

  Hilppa loihti uuniin kaalikäärtetortun. Kokeeksi teki. Toimi. Ja on lienee helpompi kokata, kuin kaalikääryleet.

  Hyvää oli, kotiin jääneen puolukkahillon korvaajaksi tehdyn uuden satsin kera.

  Nyt on syöty. Kohta ryypätään korvikkeet. Sitten lasketaan verkot. Laitamme isompisilmäiset pyytämään lahnaa, nelivitoset ahventa. Saapi nähä, muuttuuko ruokalista huomenna kalavoittoiseksi?

  On näköjään viikonloppu tulossa. Mistäkö sen tiedän? No siitä, ei tule pariin päivään Emmerdaleja. Tänään vielä onneksi tulee. Muuten on aivan se ja sama, mitä päivää kuluttaa. Kun sen verran pysyy kartalla, että osaa sovituttuihin juttuihin lähteä. Ja sitä varten on olemassa kalenteri, mikä ilmottelee kaikilla mahdollisilla värkeillä tulevista velvotteista. Onneksi olen vielä muistanut nuo muistutukset kalenteriin laitella. Eli keskiviikkona tulee nootti: "Huomenna Hollolaan, lauantaina Iiriksen synttärit". Itse asiassa voi olla että lähdetään jo keskiviikkona, jos kelit kovin sateisiksi äityvät. Näkkyypähän.

PS. Noihin minun Emmerdale-juttuhini kannattaa suhtautua varauksella. Kunhan jorisen. Jos jää jakso, tai kymmenen, katsomatta, ei se aiheuta sydämentykytystä, raivokohtauksia, masennusta, eikä kumppanin pahoinpitelytarvetta.

EX NIHILO NIHIL FIT

Kun yksi mökkikausi alkaa vääntäytyä ehtoopuolelle, on aika ja aikaa suunnitella tulevan kesän projekteja. Kaksi mittavampaa urakkaa on tarkoitus toteuttaa:

  1. Lasiveranta purkaa, rakentaa uudelleen saman näköisenä.

  Lasiveranta on nykyisellään lähes käyttämätön. Se on rakennettu ilman lämpöeristeitä, ja lasit ovat yksinkertaiset. Eli se on joko liian kylmä, tai liian kuuma. Siellä on suunnilleen ulkolämpötila, paitsi auringon paistaessa, jolloin kesäisin saattaa neljäkymmentä mennä hyvinkin rikki.
  Veranta on myös aikanaan väsätty kovin matalalle. Se on jo alkanut osoittaa lahoamisen oireita. Muuten se sopii taloon, kuin nessu naamaan.
  Jos sen uudelleenrakentaa, lämpimäksi tilaksi tietenkin, sille tulee lähes ympärivuotista käyttöä. Sinne voi siirtää tv:n, tietokoneen, käyttää kahvihuoneena, miksei myös ruokailuun. Ja oven eteen on tarkoitus rakentaa pieni kuisti, mihin mahtuu snadi pöytä ja pari tuolia meille aamukahvin nauttimiseen. Tai mitä minä selitän. Piirsin kokonaisuudesta kuvan viime reissulla.

  Ei muuten mikään nopea homma, piirtää noinkin simppeli pohjakuva. Kun ei ole mitään asiaa helpottavia ohjelmia. Ihan Word'illä vaan, viiva kerrallaan.
  Ei kuvaa muuten olisi tarvinnut tehdä, mutta menekki on mukavampi laskea, kun on jotain, mihin nojata.
  Ongelmiakin tulee, mikäli päädyn moiseen projektiin. Nykyinen veranta on rakennettu siten, että lattiakorko on yhden rapun verran (n. 30 senttiä) tuvan lattiatasoa alempana. Kun uuteen laitetaan lämpöeristeet ala- ja yläpohjiin, ja jos aikoo pitää vesikaton entisen laisena, huonekorkeuden kanssa tekee tiukkaa. Lattiakorkeutta ei näet voi juurikaan nostaa ilman isohkoja maansiirtotöitä. Olen kuitenkin ynnännyt, että homma onnistuu, kun käytää sopivia eristeitä ja tinkii huonekorkeuden muille, kuin koripalloilijoille  tai ylipäätään hongankolistajille soveltuvaksi. Pitää vielä piirtää yksi leikkaus, seveltää tuo seikka ennen lopullista päätöstä.
  Täytyy myös hieman laskella kustannuksia. Miettiä, kestääkö perse. Menevä puutavara ei mailmoja maksa, eivätkä eristeet. Ikkunat ja ovi, jos ne jossain teettää, maksavat puolestaan monta tikkuria kärpännahkoja, ihan kiihtelysksittäin. Lämpölasielementtejä puolestaan saa hieman edullisemmin. Istuttaa ne aukkoihin, ei ikkunoiden tarvitse olla aukeavia. Tarkoitus on myös irrottaa pellit nätisti, käyttää ne uudelleen.
  Jos ja kun tuon urakan ensi kesänä tekee, Hanelin avustuksella, vaikka mies on vielä asiasta onnellisen tietämätön, tulee meille mainio oleskelutila. Eikä ole enää pimeän hämärä, niin kuin tupa!
Ikkunoihin kun hankkii kaihtimet, pysyy kesän paahdekin siedettävimmissä lukemissa.
 

2. Suorittaa talon ulkomaalaus.

  Lähivuosina maalaus on joka tapauksessa tehtävä. Varjon puolelta maalipinta on vielä aika hyvä, mutta auringon polttamilta sivuilta kaipaa jo ehostusta. Jos verannan uusii, niveltyy värjäys siihen luonnollisena osana. 

  Jos nuo suunnitelmat toteutuvat, ei käsittääkseni isoja arpeetteja ole vähään aikaan tiedossa. Jollei sitten saunan maalausta, aitan maalausta, tai maakellarin perusparannusta, porakaivoa, suihkua. 

  Niin se vain on, että " Ex nihilo nihil fit". Jotakin on niiden puolentoista vuosikymmenen aikana, jonka mökki on ollut ilonamme ja taakkanamme, tehty. Jotakin on tekemättä. Mutta ei täällä paikat ole huonompaan kuntoon luisuneet. On se jotakin, sekin.

  Ilma on tänään aivan loistava. Tyyntä, lämmintä hieman yli kymmenen, aurikokin alkoi paistella tunti sitten. Hilppa lähti perräisten jälkeen keräämään vähän puolukoita. Kävi naet niin, että hän unohti puolukkahillon kotiin. Ja eihän kukaan uunipaistia  ilman puolukkahilloa nauti. Jos ei ole uhkapakko.

  Ulos pitää minunkin mennä. Juutuin vaan tähän kirjoittamaan. No, kirjoitan loppuun. Kohta tulee Hilppa, juodaan kahvit. Sitten lähden valmistelemaan aamulla verkosta löytyneiden ahventen savustamista. Sellaiset vajaan kilon körmyt ne olivat. Ja elossa, tällä kertaa. Ja samalla paikalla, missä taannoin kangistumaan päässeet yksilöt. Hyvä mesta, vaikka viikko siteen ei yhtää kalaa antanutkaan.   

  Niitä sitten haikuuttelen saunaa lämmitellessä. Saavat vetäytyä kypemisen ajan. Iltapalaksi ovat verrattavissa ihan mihin tahansa, vaikka millainen gastronomi tai hienostelija olisi.

  Nyt rouva pölähti pihaan. Ei ollut malttanut olla keräämättä viiden litran ämpäriä täyteen. Joten kahvinkeittoon, sitten haikutusvalmisteluihin.

PS. Kanttarellejä nousee kaiken aikaa. En viitsi, eikä ole tarvetta, lähteä niitä enempää haalimaan. Käyn aina kopaisemassa tarpeen mukaan. Torvisienistä en tiedä, ovatko jo alkaneet maatumaan. Pitää huomenna kipaista kurkistamaan.

TULIPAHAN AJELTUA

   Tuli eilen ajeltua mutka Helsingissä. Anna ja Jonin ollessa estyneitä käytettiin Iiris perheuinnissa. Tai Hilppa käytti, minä odotin.
  En tiedä miksi, mutta minusta on tympeää ajaa Lahti-Helsinki-väliä. Monasti ajankin Mänsälään ja Mänsälästä takaisinpäin vanhaa tietä. Siellä ei tarvitse koko ajan olla katse peräpeiliin liimautuneena. No eilen en ajanut, vanhaa tietä. Ja tympeältä tuntui. Paljon rattosampi on usmuutella Hollolasta Potinlahteen, vaikka on liki tuplamatka.
  Ei syy Helsinkiin tai takaisin ajamisen tympeyteen ole siinä, että itse määränpää olisi tympeä. Joku vain mättää. Kertokaa, jos osaatte selittää.

  Nyt Hollolassa. Hilpaa duunaa omenasosetta, minä blogia. Mietin, kirjoittaisinko Saksan vaaleista? En tietysti kirjoita, en ole poliittinen toimittaja, en toimittaja lain. Mutta kirjoitan kuitenkin sen verran, että pelottaa vähän. Toivottavasti ei ole syytä enempään, kuin vähään. Pelkoon.
  Ehkä Saksan maallakin on kohta politiikan yläportailla ihmisiä, jotka ovat sitä mieltä, että "eivät ihmiset ole mistään apinasta kehittyneet". Olen samaa mieltä, pienellä tarkennuksella. Nimittäin "eivät ihmiset ole mihkään apinasta kehittyneet". Ainakaan kaikki.
  Trum on nokitellut urheilijoiden kanssa. Kenempä kanssa ei Trump nokittelisi. Olevinaan pelimiehiä. Ettei jäisi luu jakajan käteen, jossain vaiheessa. Tämä kappale on irrallinen ja asiaayhteyteen kuulumaton huomio.

  Iloisempiin asioihin. Kuten Iiriksen vierailuun. On se lysti tyttö. Vaikka olen jäävi. Ja vaikka on joku uhmavaihe menossa. Kaikkeen tulee vastaukseksi "ei!" Tai ei sentää. Jos kysyy: "Haluatko jäätelöä?", on vastus "Éeiii...., eiku haluun!"  Mutta en väsy katselemaan hänen kasvojaan, kun PikkuKakkonen on jännittävimmillään....

...tai kun hiekkalaatikolla on touhu tarkkaa.

  Viikon kuluttua on Iiris juuri saavuttanut kolmen vuoden merkkipaalun. Paalua kumarretaan 7. päivä lokakuuta. Silloin tyttöä pääsee taas seurailemaan. Ikäistensä joukossa telmimässä. Mutta sitä ennen mennään saareen. Huomenna. Hienoon syysilmaan, mikäli on ennusteisiin uskomista. Toivotaan, että on. Ei nimittäin sadepisaraa ole  Forecan Anttolaan povaamilla kymmenen päivän kartoilla.
 
  Kun kotona muutaman päivän viettää, huomaa tietyn seikan. Seikan, mikä on aiemmin jäänyt huomioimatta. Nimittäin sen, että kun saaressa voi pienessäkin raossa käväistä ulkona, ei sitä kotioloissa tule tehtyä. Vaikka rivarissa asuukin, ei ulko-ovea tule avatuksi, kuin jonkun tähdellisen syyn takia. Ei täällä viitsi huvin vuoksi käydä dalaamassa talon ympäri kamera kaulassa. Eikä piipahtaa takapihalla kuseksimassa, tietenkään!
  Edellisinä vuosina, kun Avokkaassa on vietetty vain lomat ja viikonloppuja, ei tosiaan tuollaista ole pannut merkille. Eikä se ole vaivannut. Ei suoranaisesti nytkään vaivaa, mutta kyllä homman konkreettisesti tiedostaa. Nyt alan ymmärtää ystäviämme Ilua ja Maijaa. Eläköidyttyään he näet muuttivat pääkaupungin kerrostaloasunnosta omakotitaloon pieneen rannikkokaupunkiin. Välttääkseen "kerrostalokuoleman", ilmaisi Ilu ratkaisua. Sitä en toisin tiedä, käykö Ilu kuseksimassa pihalla. Iso tontti heillä ainakin on, ja rauhallinen miljöö.

  Hilpalla on ensimmäinen satsi omenahilloa purkeissa, toinen tekeillä. Kun se säilötty, syödään, hetki huilataan. Sen jälkeen on tarkoitus lähteä Kunttiksessa torstaina avattussa Prismassa käymään. Ei kai sieltä edes ämpäreitä enää saa, ei edes kahveja. Kunhan uteliaisuuttaan käydään. Yksin tein samaan kiinteistöön muuttaneessa apteekissa ja vieressä olevassa kirjastossa asioidaan.
  Yhtenä aamuna sauvakävelin tuon Prisman ohi. Panin merkille, että se on auki ma-la 07:00-22:00 ja su 09:00-22:00. Oletan, että lauantain kello seitsemän, tai sunnuntain kello iltakymmenen, asiakkaiden laskemiseen ei tarvita edes molempia käsiä. Mutta kauppa se on, joka kannattaa. Kai nuo hiljaiset tunnit paikataan ruuhkaisempien aikojen avulla? Hollolassakin? Vaikka on pari muuta Prismaa ja City-Markettia vajaan kymmenen kilsan säteellä. Niin että uteliaiden ensi-ihastuksen laannuttua ei ostajakuntaa kovin laajaliti, ei ainakaan Lahden suunnalta, tulene. Mutta mitäpä sitä pohtimaan. Taikka Pätkän sanoi: "Asia ei tietysti minulle kuulu, mutta kysynpä vaan!"

  Ei ehkä tällä viikolla vielä tälläistä olosuhdetta saaressa, mutta luultavasti tuokin tullaan kokemaan.

HYVÄÄ NIIKU SYYSPÄIVÄN TASAUSTA, TOTANOIN

  Hollolassa niiku ollaa. Tultiin, totanoi, niiku toiseen kertaan niiku suunnitelmia sillee niiku muuttaen jo tuollee torstaina.
  Tänä aamuna niiku sateli sillee niiku pikkasen. Vähän tuollee lyhensin niiku aamulenkkiä, etten olis totanoinnainii kastunu ihan niiku märäks.

  Anna ja Iiris tulee niiku kylään tänään. Anna totanoin lähtee huomenna sillee niiku kaverien kans niiku syömään. Me tuollee niiku ollaan Iiriksen vahtina.
  Meille taisi tulla niiku Stadin keikka sunnuntaiksi. Iiriksellä on sillee niiku uimajuttu iltapäivällä. Niiku perheuinti tollee yli kolme vuotisille. (Onkohan Anna väärentänyt sille niiku henkkarit, ku Iiris täyttää sillee niiku kolme vasta kohta totanoi puoleen). Mutta Anna on niiku pyydetty yhden sillee niiku tutun lapsen kummiksi. Eikä Joni niiku jouda. Iiris oli sanonut, että menee sinne mumman kans. Eli pitää totanoinnainii vissii ajella niiku Helsinkiin.

  Niiku huomaatte, ansiokkaan ahkerasti sillee niiku aamutv:ta seuranneena olen tällee tehny niiku huomioita. Olen oppinut, niiku kuinka pitää sillee niiku puhua. Joka aamu haastatellaan totanoi useita henkilöitä. Niiku eri sukupuolisia, sillee niiku mitä erilaisimpia aloja edustavia, niiku eri koulutustason omaavia ihmisiä. Tuohon tapaan niiku he, totanoi niiku puhuvat. Tai vanhemmat, virkamiesm...., anteeksi virkahenkilömäiset saattavat niin kuin puhua, tuota noin, sillä tavalla, niin kuin, hieman sillä tavalla niin kuin, enemmän kirjakielellä, tuota noin.

  Tiedän siis, kuinka tulee keskustella. Mutta, totta vieköön, kirjoitettuna se ei tunnu kovin hyvältä. Sanoisin vielä, että en sillee niiku konditionaalin käyttöön totanoi nyt jaksaisi puuttua.

  En enää viitsi niikutella. Puheessa varmaan helppoa, mutta näpytellessä ei. Raskasta hommaa. Mutta tosiaan näyttää, että sunnuntakina mennään Iiristä uittamaan. Tai mumma menee, minä toimin saföörina. Käsittääkseni uinti tapahtuu Hotelli Haagassa, eli aivan lähellä Tiilikaisten kotia. Lyhyt matka kuljettaa, pitkä kuljetettavan luo. Mutta pitäähän tytön oppia uimaan, elämään veden kanssa.
  Tuosta henkkariasiasta vielä. Iiris on elokuusta asti käynyt yli kolmevuotiaille tarkoitetussa tanssikerhosssa, ollut päiväkodissa yli kolmevuotiaitten ryhmässä ja tosiaan käynyt tuossa perheuinnissa. Jos likka olisi aikuinen nainen, hän ei suin surminkaan suostuisi tuollaiseen iän yliarvioimiseen. Mutta näin ollen ei liene katso sitä pahalla silmällä.

  Saaresta tosiaan eilen kotiuduttiin. Jet lagista toipumista helpottaaksemme söimme päivällä kanttarellikeittoa, ja Hilppa väsää parhaillaan suppilovahveropiirakkaa. Ensimmäistään ikinä. Tateista ja rellukoista on niitä tehnyt lukemattomia. Maistuu varmaan vahveropai. Mieto sieni, kuten nuo toisetkin.

  Tiistaina ap. menee Hilppa suuhygienistin käsittelyyn. Minä käyn sillä aikaa hankkimassa Elinalle kassillisen muonaa ja muuta mahdollista tarviketta. Kun noista touhuista selvitään, taas kohti Anttolaa. Rehti viikko saaressa. Torstaina, 5. lokakuuta, Hollolaan, lauantaina Helsinkiin Iiriksen kolmivuotisille.
  Luultavasti maanantaina 11. 10. taas saareen. Alkavat tulla sellaiset ajat, että pitää harkita vesijärjestelmien purkua, ettei pakkanen pääse yllättämään, värkkejä rikkomaan.

  Veneen ajattelin käyttää talvihuollossa ja viedä Hanelille säilytykseen lokakuun loppupuolella. Sen jälkeen kuljetaan sähkön tuuppaamalla soutuveneellä. Kuljetaan, minkä kuljetaan. Mutta oletettavasti kuljetaan. Jos ei paina talvi päälle viime vuosia aiemmin.

  Tänään on jo syyspäiväntasaus. Yksi kvartaali vielä talvipäivänseisaukseen. Siitä alkavat päivät pitenemään. Kevätpäiväntasaukseen on puoli vuotta.  Siitä kvartaali mittumaariin, eli kesäpäivänseisaukseen. Vuonna 2017 olemme olleet ensimmäisellä kvartaalilla Avokkaassa 15 päivää, toisella 44 päivää, kolmannella 74 päivää. Neljännelle on varovainen arvio 25 päivää. Sellaista on meikäläisen kvartaalitalous.

Syksyn oloinen kuva aivan viime vuoden syyskuun lopulta....

....ja toinen lokakuun lopulta.

HAETAAN PÖLLÖÄ LINTUA

    Eilen oli päivä pilvinen. Ei tullut juuri duunia tehtyä. Mutta Mikkelissä poikettiin. Haneli näet soitti, kysyi josko lähtisin heittämään hänet ja naapurinsa Tonin Tuukkalan ABC:lle. Olivat lähdössä muutamaksi päiväksi Kuusamoon linnustamaan. Matkan kolmas osallistuja oli tulossa Kouvolasta, ja he säästäisivät tunnin, toista, jos ei tämän tarvitsisi poiketa Anttolan kautta. Meille se sopi. Veneiltiin Piskolaan puoli yhdeksi. Haneli oli tavaransa lastannut Nissukkaan. Minä puikkoihin, Tonin pihaan, mies ja varusteet kyytiin, kohti Tuukkalaa. Pullakahvit ehdittiin juoda, ennen kuin eräkaveri saapui. Hänellä oli mukanaan 11-vuotias poikansa. Onneksi oli tila-auto. Sen verran näytti metsästysreissu tarvitsevan rekvisiittaa, että olisi normaali maasturikin käynyt ahtaaksi.
  Vahvistettu trio lähti kohti Kuusamoa, me päin Anttolaa. Ei tarvinnut edes kaupassa käydä, koska suunnitelmista poiketen lähdemme Hollolaan jo perjantaina aamulla. Maanantaihin oli tarkoitus olla, mutta Anna ja Iiris ovat tulossa käymään, joten sinne. ABC:ltä ostettiin kuitenkin suklaalevy ja pussi pähkinöitä iltojen viihteeksi. Niille kävi väärin. Siitä aivan pian.

  Sen verran eilen kuitenkin nahusin, että tein yhden linnunpöntön. Kiinnittelen sen viimeistään keväthangilla aitan taakse koivuun. Toivottavasti löytyy niin pöllö lintu, että ottaa sen asunnokseen.

  Juuri siihen koivuun aion ripustaa, minkä oksilla olen ainakin parina riittoisana myyrävuonna nähnyt pöllön istumassa. Minä en edes tiedä, mikä pöllö se on ollut. Ei ihan snadi kuitenkaan.
  Se, että olen linnun bongannut rusasmyyräisten loppukesien iltojen pimetessä tai aamujen sarastaessa, ei kai ole edes palaneen puupennin arvoinen vinkki sille, että pöllö ampaisisi tekemääni pönttöön vuokralle. Mutta yrittänyttä ei laiteta.

   Tänään on ollut sopiva syyskuun päivä. Väliin aurinkoa, väliin pilvisempää. Minä sörnäytin aamulla Piskolan puolelle katsastelemaan suppilovahveroita. Olisin sinne sörnäyttänyt muutenkin, mutta tässä tilanteessa tuli toinenkin asiaa. Se asia on, että mehän unohdettiin suklaa ja pähkinät Nissukan takapenkille! Minä jo eilen Tainalle soittelin. Pyysin, jos sillä autolla duuniin menee, jättämään herkut autokatokseen. Niin oli tehnyt hän. Tänään saadaan Emmerdalen kanssa pähkinöitä ja espresson kera suklaata! Pitänee alkaa vatsalihaksia tekemään!
  Mutta sieniasiaan. Jokusia suppiksia löytyi, yhden soossin ainekset reilusti. Muutama tatti, pannullisen verran kanttarellejä, pari valeaa orakasta, lähti myös matkaan. Huomasin, että alan olla kurkkuani myöten täynnä sienestystä. Minä, mies, joka elään sienikori kainalossa, nukkuu sieniveitsi tyynyn alla!  Mutta siltä tuntui, kun hirvikärpäsiä kaksin käsin niskasta ja parransängestä jahdaten ryteiköstä toiseen dallasin. Päätin, että että en mokomien tautta matkaan lähde, kuin korkeintaan kuukauden kuluttua. Silloin on muutamilla suppismestoillani  oletettavasti satoa, ja toivon mukaan pakkanen on ajanut hirvikärpäset huut helevettiin.

  Tuon vuodatuksen jälkeen tuli vähän onea olo. Lepytelläkseni sienten jumalatarta, otin pari kuvaa pihan nuljaskoista, tai mitä lienee?

  Kun kuvia aloin ottamaan, nappasin samalla konnanyrtistä, hiipuvasta värimintusta ja punertamistaan harkitsevasta maksaruohosta.

  Siinä kuvia yhdelle päivälle. 

  

  Huominen täällä siis ollaan, perjantaina lähdetään, tiistaina palataan. Reilu viikko on tarkoitus silloin viipyä. 

  Sillä rupeamalla saadaan loput perunat syödyiksi, mitättömän kokoiset porkkanat ja punajuuret nostetuiksi. Minä pääsen uudenkarhealla jyrsimellä mylläämään. Tarkoitus on hieman laajentaa plantaasia. Perunaa muutama rivi lisää. Se onnistui mainiosti, perunasato. Tosi hyviä ja puhtaita pottuja. Porkkanat ja punajuuret, samoin herne, olivat lähes katastrofi. Kiitos ilmojen, jänisten ja aloittelevien maajussien. Luulen, uskon ja toivon, että ensi kesänä laarit täyttyvät toiseen malliin. Ei pidä lannistua. Vaikka kaupasta, jopa torilta, saisi vihanneksia halvemmalla, kuin osaamattomien temmellyksen tuloksena. Mutta kun ei ole tarvetta laskea työlle ja tai ketutukselle hintaa. Sen paremmille ne maistuvat, mitä vaikeamman kautta kasvavat, luomujen luomut.

  Asiat tulivat päivitettyä. Lähden siivoamaan soutuveneestä lehdet. Kummasti niitä satelee, vaikka puut näyttävät vielä olevan aivan vihreinä.  Nimimerkillä "Kauhulla lokakuuta odottaen". 

PUOLUKKAA JA HILJAISTA UISTELUA

  Ei ollut kukaan ehtinyt/löytänyt puolukkamestoillemme. Uskollisesti odottivat parhaimmilleen kypsyneet, muutama viikko sitten toteamassa käymämme marjat. Kahtena päivänä niitä dallattiin poimimaan. Nyt on tarvittava määrä kasassa. Ehkä loppuviikosta vielä yksi rupeama tehdään. Annalle, jos sen pakkaseen mahtuu. Tai tehköön hilloksi.

  Ensimmäiselle keruureissulle otettiin poimurit matkaan. Minä luovuin heti sen käytöstä; olivat puolukat niin lyhyessä varressa, että sammalta pyrki tulemaan mukaan. Hilppa jatkoi rohmun käyttöä sinnikkäästi. Hieman minua nopeammin hän sai ämpärinsä täyteen, ei oleellisesti kuitenkaan. Ja putsatessa totuus tuli esiin: käsin poimituissa on murto-osa siitä roskasta ja työstä, kuin poimurilla haalituissa. Rouva otti onkeensa, tänään hänkin poimi käsin.
   Tänä aamuna kierrettiin Hilpan suosikkimestan kautta. Sillä suunnalla oli joku käynyt marjat poimimassa. Pieni lämpäre oli jäänyt huomaamatta. Se noukittiin, saatiin ämpärien pohjat peittoon. Siitä metsän halki jatkamaan eilistä savottaa.

  Puolukoita on toisiaan runsaasti. Niin paljon, että, häpeä tunnustaa, keräsimme vain suurimmat marjat, runsaimmat mättäät. Ja vielä jäi tuolle arviolta vajaan puolen hehtaarin alueelle käden käymätöntä alaa vaikka kuinka.
  Ihan mukavaa hommaa, vaikka en varsinaisesti marjanpomintaa rakasta. Yksi kurjuus kuitenkin ilmaantui, oikeastaan montakin. Nimittäin hirvikärpäset! Yleensä Avokkaansaaressa ei noita kelvottomia ole, kun ei ole hirviäkään. Nyt kuitenkin oli. Hirvi tai hirviä lienee poikennut uimasiltaan saaressa. Tai voivat olla parastaikaakin, mene tiedä. No, tuskin menette ja tiedätte. Mutta tiedättekö, mitä yhteistä on hirvikärpäsellä ja Hanelin perheen karkeakarvaisen mäyräkoiran pennulla Kaapolla? Tietenkin se, että molemmat tykkäävät parransängestäni. Kaapo pyrkii sänkeä natustelemaan, kun sen syliini otan. Hirvikärpänen puolestaan hakeutuu karvoituksen sekaan. Ja partakarvoituksen, kun ei "putkihatun" estämänä pääse hiuksiin. M.O.T. Jos olette tarkkoina, huomaatte, että kuvassa päälaellani on hirvikärpänen. Odottelee varmaan sopivaa tilaisuutta livahtaa sängikköön.

  Puolentoista tuntia oltiin metsässä. Kymmenen jälkeen palattiin. Niin palasivat pian sähkötkin; katkos oli tunnin verran ilmoitettua lyhempi.
  Hilppa putsasi puolukat. Nyt se kävi melko joutuisasti. Sitten syötiin. Minä en malttanut perräisille asettua. Lähdin uuden moottorin avuin uistelemaan.
  Tein eilen systeemiin parannuksen. Koska veneen ohjaaminen, kun kone on perälaudassa, on hankalaa, ergonomisesti päin persettä, ja epämukavaa, laitoin lankun kulkemaan takatuhdon ohi, kiinnitin koneen siihen. aluksi laitoin virityksen kiinni ainoastaan ruuvipuristimilla. Ajelin koemielessä saaren ympäri. Hyvin toimi. joten kiinnitin lankunpätkän parilla läpipultilla.

  Tuollainen innovaatio. Otin kuvan täydestä uisteluvauhdista hilauduttuani varovasti keulaan. Niin ei tietysti saisi tehdä. Joten älkää matkiko, Peppe oli tuhma vaikka pelastusliivit päällä olivatkin.

  Laitetaan vielä kuva toiseen suuntaa. Soitellen sotahan lähti hän. Huomaatteko mikä puuttuu? Saavi mahdollisille kaloille on. Airot varalle on. Uistinpakki on. Kameralaukku on. "Pappi" on, oikealla airon ja melan välissä. Puukkokin on, vaikka sitä ei kuvassa näy. Mutta missä haavi?

    Haavi roikkuu veneliiterissä. Onneksi ei tullut tarvetta, vain yksi vaaksan mittainen ahven, mikä lähti takaisin kasvamaan.
  50 - 75 prosentin teho tuntuu olevan sopiva uistelunopeudeksi. Riippuu tuulen suunnasta. Toki hitonmoisessa vastahiivarissa voi 100 prossaakin jäädä pieneksi. Ja hiljaista oli. Pienen pieni hurina, aaltojen vaimea liplatus. Ei edes lokkien kirkunaa, ei venemoottorien pörinää. Muutama puikkonoukka näkyi uiskentelevan, lauma kuikkia sukelteli kauempana. Vaikea kuvitella suurempaa hermolepoa. Vaikka eivät hermot minkään levon tarpeessa ole, minulla. Mutta jos jolla kulla on, suosittelen.
  Näppäset puolitoista tiimaa kesti ajelu. Akussa voima piisasi, neljännestä näytti mittari vielä jäljellä olevaksi. Sen suuntaista, kuin tiedoissa kerrottiin.
  Mökkirannassa akku laturiin, kamat vajaan, vaatetusta vähentämään. Ja kahvia Hilpan juuri loihtiman uunilämpimän puolukkapiirakan kera.

  On ollut hämärä päivä. Valot päällä tätä juttua olen kirjoitellut. Hilppa alkoi valmistella kanttarellipiirakkaa iltapalaksi.  Sellaista, mihin tulee taikinakuorten väliin täytteeksi kypsennetyjä sieniä ja pekonia, sekä keitettyä riisiä. Tiedättehän? Jos ette tiedä, olette jääneet jostain merkittävästä paitsi. 

  Kyllä me täällä saariolosuhteissa melkoisen herkullisia eväitä syödään. Kiitos Hilpan ja äitiluonnon antimien.

  Paistuvan pekonin tuoksu hivuttautuu nenään. Pitänee lopettaa, lähteä vaikka rantaan, ennen kuin alkaa kuola valua suupielistä. Ja minulta, entiseltä basistilta, valuu kuola molemmista suupielistä, koska tuvan lattia on vaaterissa.