PUOLUKKAA JA HILJAISTA UISTELUA

  Ei ollut kukaan ehtinyt/löytänyt puolukkamestoillemme. Uskollisesti odottivat parhaimmilleen kypsyneet, muutama viikko sitten toteamassa käymämme marjat. Kahtena päivänä niitä dallattiin poimimaan. Nyt on tarvittava määrä kasassa. Ehkä loppuviikosta vielä yksi rupeama tehdään. Annalle, jos sen pakkaseen mahtuu. Tai tehköön hilloksi.

  Ensimmäiselle keruureissulle otettiin poimurit matkaan. Minä luovuin heti sen käytöstä; olivat puolukat niin lyhyessä varressa, että sammalta pyrki tulemaan mukaan. Hilppa jatkoi rohmun käyttöä sinnikkäästi. Hieman minua nopeammin hän sai ämpärinsä täyteen, ei oleellisesti kuitenkaan. Ja putsatessa totuus tuli esiin: käsin poimituissa on murto-osa siitä roskasta ja työstä, kuin poimurilla haalituissa. Rouva otti onkeensa, tänään hänkin poimi käsin.
   Tänä aamuna kierrettiin Hilpan suosikkimestan kautta. Sillä suunnalla oli joku käynyt marjat poimimassa. Pieni lämpäre oli jäänyt huomaamatta. Se noukittiin, saatiin ämpärien pohjat peittoon. Siitä metsän halki jatkamaan eilistä savottaa.

  Puolukoita on toisiaan runsaasti. Niin paljon, että, häpeä tunnustaa, keräsimme vain suurimmat marjat, runsaimmat mättäät. Ja vielä jäi tuolle arviolta vajaan puolen hehtaarin alueelle käden käymätöntä alaa vaikka kuinka.
  Ihan mukavaa hommaa, vaikka en varsinaisesti marjanpomintaa rakasta. Yksi kurjuus kuitenkin ilmaantui, oikeastaan montakin. Nimittäin hirvikärpäset! Yleensä Avokkaansaaressa ei noita kelvottomia ole, kun ei ole hirviäkään. Nyt kuitenkin oli. Hirvi tai hirviä lienee poikennut uimasiltaan saaressa. Tai voivat olla parastaikaakin, mene tiedä. No, tuskin menette ja tiedätte. Mutta tiedättekö, mitä yhteistä on hirvikärpäsellä ja Hanelin perheen karkeakarvaisen mäyräkoiran pennulla Kaapolla? Tietenkin se, että molemmat tykkäävät parransängestäni. Kaapo pyrkii sänkeä natustelemaan, kun sen syliini otan. Hirvikärpänen puolestaan hakeutuu karvoituksen sekaan. Ja partakarvoituksen, kun ei "putkihatun" estämänä pääse hiuksiin. M.O.T. Jos olette tarkkoina, huomaatte, että kuvassa päälaellani on hirvikärpänen. Odottelee varmaan sopivaa tilaisuutta livahtaa sängikköön.

  Puolentoista tuntia oltiin metsässä. Kymmenen jälkeen palattiin. Niin palasivat pian sähkötkin; katkos oli tunnin verran ilmoitettua lyhempi.
  Hilppa putsasi puolukat. Nyt se kävi melko joutuisasti. Sitten syötiin. Minä en malttanut perräisille asettua. Lähdin uuden moottorin avuin uistelemaan.
  Tein eilen systeemiin parannuksen. Koska veneen ohjaaminen, kun kone on perälaudassa, on hankalaa, ergonomisesti päin persettä, ja epämukavaa, laitoin lankun kulkemaan takatuhdon ohi, kiinnitin koneen siihen. aluksi laitoin virityksen kiinni ainoastaan ruuvipuristimilla. Ajelin koemielessä saaren ympäri. Hyvin toimi. joten kiinnitin lankunpätkän parilla läpipultilla.

  Tuollainen innovaatio. Otin kuvan täydestä uisteluvauhdista hilauduttuani varovasti keulaan. Niin ei tietysti saisi tehdä. Joten älkää matkiko, Peppe oli tuhma vaikka pelastusliivit päällä olivatkin.

  Laitetaan vielä kuva toiseen suuntaa. Soitellen sotahan lähti hän. Huomaatteko mikä puuttuu? Saavi mahdollisille kaloille on. Airot varalle on. Uistinpakki on. Kameralaukku on. "Pappi" on, oikealla airon ja melan välissä. Puukkokin on, vaikka sitä ei kuvassa näy. Mutta missä haavi?

    Haavi roikkuu veneliiterissä. Onneksi ei tullut tarvetta, vain yksi vaaksan mittainen ahven, mikä lähti takaisin kasvamaan.
  50 - 75 prosentin teho tuntuu olevan sopiva uistelunopeudeksi. Riippuu tuulen suunnasta. Toki hitonmoisessa vastahiivarissa voi 100 prossaakin jäädä pieneksi. Ja hiljaista oli. Pienen pieni hurina, aaltojen vaimea liplatus. Ei edes lokkien kirkunaa, ei venemoottorien pörinää. Muutama puikkonoukka näkyi uiskentelevan, lauma kuikkia sukelteli kauempana. Vaikea kuvitella suurempaa hermolepoa. Vaikka eivät hermot minkään levon tarpeessa ole, minulla. Mutta jos jolla kulla on, suosittelen.
  Näppäset puolitoista tiimaa kesti ajelu. Akussa voima piisasi, neljännestä näytti mittari vielä jäljellä olevaksi. Sen suuntaista, kuin tiedoissa kerrottiin.
  Mökkirannassa akku laturiin, kamat vajaan, vaatetusta vähentämään. Ja kahvia Hilpan juuri loihtiman uunilämpimän puolukkapiirakan kera.

  On ollut hämärä päivä. Valot päällä tätä juttua olen kirjoitellut. Hilppa alkoi valmistella kanttarellipiirakkaa iltapalaksi.  Sellaista, mihin tulee taikinakuorten väliin täytteeksi kypsennetyjä sieniä ja pekonia, sekä keitettyä riisiä. Tiedättehän? Jos ette tiedä, olette jääneet jostain merkittävästä paitsi. 

  Kyllä me täällä saariolosuhteissa melkoisen herkullisia eväitä syödään. Kiitos Hilpan ja äitiluonnon antimien.

  Paistuvan pekonin tuoksu hivuttautuu nenään. Pitänee lopettaa, lähteä vaikka rantaan, ennen kuin alkaa kuola valua suupielistä. Ja minulta, entiseltä basistilta, valuu kuola molemmista suupielistä, koska tuvan lattia on vaaterissa.