OTTEITA MÖKKILÄISTEN ELÄMÄSTÄ

  Mökkielämä on mukavaa. On auringonnuousuja, on auringonlaskuja. On pilvistä, on selkeää. On puotaa, on sadetta. On tuulista, on tyyntä. On kylmää, on lämmintä. On kevättä, kesää, syksyä, talvea. On linnunlaulua, on hyttysen ininää. On sieni-, ja marja-aikaa. On kalan narrausta, on kalan nappaamattomuutta. On sadonkylvöä, on sadonkorjuuta. On paikkojen kunnossapitoa, on työn tuloksesta nauttimista. On rauhallista kaksinoloa, on vähemmän rauhallista aikaa vieraiden kanssa.

  Ei mökkiläisten elämä ole tietysti jatkuvaa ruusuilla tanssimista. Tai jos on, niin välillä stepataan piikikkäiden oksien päällä. Kun kaameassa kaatosateessa lastaa veneeseen ruoka- ja vaatekasseja, ei välttämättä laulata. Tai kun kymmenen sekuntimetrin pohjoistuulessa, rännän vihmoessa niin, että näpit jäätyvät, yrittää saada venettä irti Potinlahden laiturista, saattaa kyseenalaistaa koko mökkiasian. Tai kun kevättalvella tultuaan leivinuuni ei vedä, savuttaa kuin Halla-hinaaja, vaikka kuinka sanomalehtiä polttaisi nokiluukuissa, miettii, että olisiko kuitenkin pitänyt jäädä kotiin. Tai kun aamukuuden jälkeen tyhjentää paskiota ja kärrit kaatuvat matkalla tunkiolle, lirvahtaa herkästi ruma sana. Kuten tänä aamuna.
  Mutta kun istuu koiranilmalla tuvan lämpimässä, tai kun silmäilee laskevan auringon punaamaa taivaanrantaa, tai kun rasvatyynenä syysaamuna odottelee usvan haihtumista ennen verkoille lähtöä, tai kun herää toukokuun lopulla neljän aikoihin lukuisten vaimeampien sirkutusten säestämään mustarastaan lauluun, tai kun kurkiaurat ja hanhilaumat ylittävät syksyisin saaren aiheuttaen ainoa hiljaisuutta rikkovan äänen, tai muina lukemattomina ja mittaamattoman onnellisina hetkinä nuo vastoinkäymiset tai epäonnistumiset tuntuvat pisaralta elämän suunnattomassa valtameressä.

  Mökkiläiselämää viettävien synkempiin hetkiin sain kosketuksen aamulla. Lähdin tuonne Saukonsalon puolelle  tuttuun sienipaikkaan. Viime syksynä jo olin huomannut, että suuri kuusikko oli hakattu maan tasalle. Ihana "satumetsä", tattien, rouskujen ja suppilovahveroiden koti, oli joutunut puuteollisuuden appeeksi. Se on metsätaloutta. Niin se vain on. Kuusikoita on jäljellä, tulee uusia. Mutta ihmisiän se aina vaatii, uusiutuminen. Että vähän ipottaa. Ajoin kuitenkin tuolle paikalle. Siitä on lyhyt matka sisämaahan, yhdelle harvoista suppismestoistani. Ei ollut vielä suppiksia. Sinne ne tulevatkin monesti vasta lokakuussa, Mutta tuon hakkuuaukon laitamilta löysin kaksi valtaisaa sientä.

  Keltahaarakkaitahan ne. Ei noin suurista ole enää syötäväksi; tulevat vanhemmiten kitkeriksi (niin kuin monet ihmisetkin, valitettavasti). Piti ne kuitenkin mökille rahdata, lähempää tarkastelua varten.
  Suurempi painoi 4,2 kiloa. Googletin hieman. Yhdestä lähteestä luin, että keltahaarakas voi kasvaa yli kaksikiloiseksi, toisesta, että useampikiloiseksi. Oikeassa ovat, molemmat lähteet. En ole muuten konsanaan saanut sienikoria noin nopeasti täyteen!

  Kuvan kaltainen oli siis maiseman vanhalla sienipaikallani.

  Ei siinä mieli mettä keitä! Kun tiedän, että että en paikalla ikinä enää sienestä. Jollei minusta kehkeydy gerontologinen ihme. Ehkä Iiris keski-iän jälkipuoliskolla saattaa rouskuja ja tatteja täältä etsiä, jos hänestä asianharrastaja tulee.  Ja alue on jo toinen hakkuun kohteeksi joiutunut sienikuusikkoni lähitienoilla parin vuoden sisään.

  Eilen oli poikkeuksellin ilta. Varmaan kymmeneen vuoteen, viiteentoistakaan, en ole katsonut urheilua noin paljon putkeen. Kun muuta tekemistä ei ollut, aloin viideltä seuraamaan yleisurheilun Ruotsi-ottelua. Vaihdoin seitsemältä kakkoselle Suomi-Islanti jalkapalloon. Kahdeksalta huomasin seuraavani samanaikaisesti tv:sta jalkapalloa ja tabletita (YLE Areenasta) Suomi-Slovenia korismatsia. Jos taso noissa mittelöissä olisi ollut läheskään kelvollinen, itseäni ymmärtäisin paremmin. Mutta ei sillä voi kehuskella, tasolla. Tai ehkä koripallossa sentään. Mutta en ole alan asiantuntija. Pitääkö asiasta olla huolissaan? En vielä erityisen huolestunut ole. Mutta jos tuon kaltainen toistuu, on perusteellisen itsetutkiskelun aika.

  Tänään en aio yleisurheilua katsoa. En muutakaan mahdollista urheilulähetystä. Tänään aion kirjoittaa loppuun tämän raotuksen ja valotuksen mökkielämään, juoda kahvit, mennä ulos auringonpaisteeseen pasteerailemaan, lämmittää saunan, käydä saunassa, käydä myös uimassa (edellisen saunareissun loppu-uinti jäi vaivanneen taudin vuoksi väliin), katsoa jonkun tallenteen, juoda iltaespressot, katsoa ehkä toisen tallenteen. Puuhaa yhdelle alkusyyskuiselle sunnuntai-iltapäivälle ja -illalle ihan passelisti.
 Sanoista tekoihin, tuumasta toimeen. Aloitan kuitenkin aikomukseni piipahtamalla tyhjennetyssä pihaperäyksikössä.

LYCOPERDON EXIPULIFORME

  Toissapäivänä alkoi, eilen jatkoi, nuha, yskä ja kurkun käheys jyllätä. Jylläsi aikansa, tänään on jo parempi olo. Ei minulla senkään flunssaa ole ollut vuosikausiin. Tuollaisia parin päivän minitauteja vaan, onneksi. Hilpalle teki tauti myös tuloaan. Hänellä saattaa kehno äleytyä parin viikon mittaiseksi piinaksi. Yleensä kaksi kertaa vuodessa, syksyin, keväin. Mutta myös rouvan vaivat tuntuvat jäävän vähäisiksi ja lyhytaikaisiksi. Ollaanko me karaistuttu saaristo-olosuhteissa? Tiijä häntä.
  Annoin taudin parantua. Saunassa kävin sen illalla ajamassa lopullisesti pihalle. Lähti ilman viinaa ja tervaa. Joten ei ollut vakavimmasta päästä flunssa-asteikkoa.

  En tänäänkään ole pahemmin riehunut. Ilma on ollut oiva syyskuinen: puolipilvistä, lähes tyyntä, +17 astetta.
  Päivällä grillailin kananrintoja. Niitä nautittiin paistettujen perunoiden, kukkakaalin ja kanttarellikastikeen kera.
  Mietittiin, että mitä nyt? Kun keli oli mikä oli, naplikoin veneeseen istuintyynyt, lähdettiin tuhlaamaan bensaa. Saattavat hyvät veneilykelit olla jo hakusessa, joten "avanti".
  Pikkusen Luoterilla kierreltiin, sitten kirkolle sörnytettiin. Kyllä oli hiljainen Anttolan satama. Ja koko kylä. Koska Terassiravintola Poiju oli sulkenut ovensa ja terassinsa, käytiin vain Salesta jäätelöt. Laiturilla rupateltiin tovi muutaman meille tuntemattoman veneilijän kanssa. Siitä takaisin saareen ajeltiin.

  Kyllä kesäkausi on takana. Sen huomasi Anttolassa, sen huomaa Avokkaassa. Ilma ihan hyvä, mutta ei montakaan venettä liikkeellä. Potinlahdessa autojaa ja veneitään pitävistä yhdestätoista auto-, ja venekunnasta neljä on maisemissa. Korvesaaren leirisatamassa näytti olleen kolme venettä. Kaksi paattia uistatteli Luonterilla. Kuun loppupuolella saadaan olla melko rauhassa. Vaikka ei häiriötä juuri koskaan ole ollut liiaksi. Ehkä joskus juhannuksena, tai muutamana erityisen lämpimänä heinäkuun lauantaina, on saattanut veneitä ja vesiskoottereita kulkea niin, että koko ajan on ollut pari näkösällä, muutama kuuloetäisyydellä. Vaan eipä ole liiemmin haitannut. Häveliämmät joutuvat kuitenkin laittamaan simmarit uintireissulle, sen verran kapea tuo salmi on.

  Kun grilliä aitasta ulos siirsin, huomasin pihakiven laidalla, ehkä sentin multa- ja sammalkerroksessa, kasvavan nuijakuukusen (lycoperdon exipuliforme). Ei isoa ja paksua kasvualustaa laji näy kaipaavan.

  Sieni muistuttaa kovasti känsätuhkeloa (Lycoperdon perlatum), minkä lähisukulainen se onkin. Itse asiassa muistuttaa niin paljon, että en uskalla mennä vetoa lyömään, kumpi on kuvassa. Nuijakuukusia olen joskus syönyt. Nyt huomaan, että nekin ovat saattaneet olla känsätuhkeloita. Vaan ei väliä; molemmat ovat ruokasieniä. Ihan maukkaitakin, ainakin nuijakuukuset. Jos se nyt oli nuijakuukusia. No, ei nimi sientä pahenna. Vaikka aika hauskoja ovat, nimeltään nämä Lycoperdon-sukuun kuuluvat, domeeniltaan aitotumalliset sienet.
  Nuijakuukusten, tai känsätuhkeloiden, miten vain, syöti jäi kokeiluasteelle kai sen vuoksi, että muita ja tuntumpia ruokasieniä on löytynyt rusaasti. Kun ehkä vuosikymmen sitten oli kaksi melkein sienetöntä kesää ja syksyä, olisi kuukus-, ja tuhkelosaaliit otettu mielihyvin vastaan. Mutta ei silloin tainnut kasvaa niitäkään.
  Vaikka itseäni sienestäjänä pidän, on minulla pitkä matka alan osaajiin. Kun tunnistan varmasti ehkä kolmisenkymmentä syötävää lajia, on niitä maassamme tuollaisen viisisataa. Siis melkoinen harrastelija ja noviisi olen. Ei kannata rinta pystyssä pasteerailla. Mutta kyllä tälläkin tuntemisella toimeen tulee. Eikä syytä yhtään epävarmaa itiöläjää koriinsa ottaa. Voi käydä kehnosti. Vaikka edesmennyt enoni Olli tapasi sanoa, että kerää ainoastaan neljän tähden sieniä, kolmestakin kuolee.

LUOMUPÖNTTÖJÄ

  Minulla oli ilo saada jalostettavaksi kuusi linnunpönttöaihiota. Sain nuo haapapuiset pätkät naapurisaaren mökkiläisiltä. Ne olivat lojuneet heidän saunansa alla vuosia, jos ei vuosikymmeniä. Huomatkaa, että en tarkoita naapurisaaren mökkiläisiä. Jos tarkoittaisin, kirjoittasin, että "He olivat lojuneet vuosikausia....." Joka tapauksessa nyt nuo muistot jo edesmenneestä, aihiot joskus sahanneesta naapurista. on tarkoitus jalostaa palvelemaan seudulla kausiluotoisesti asuntoa tarvitsevien lintujen asiaa. Mahdolliset ympärivuotiset eläjät ovat myös tervetulleita tuleviin koteihin.
  Pönttötarpeet on sahattu sisältä lahosta haavasta. Viisi on selvästi samasta rungosta kotoisin, kuudes osa erittäin isoa  puuta. Mistä lienee löytynyt?

  Ajatteli, että tällä kertaa en liiemmin ohjeita suuaukon kokoon ja etäisyyteen räystäältä tuijota. Teen mutulla, sellaiset, jotka näyttävät hyviltä, sopusuhtaisilta. Luulen, että noin komeisiin asuntoihin löytyy vuokralaisia. Kai linnuistakin osa on boheemia porukkaa, porukkaa, mikä ei normeja ja standarteja kumarra?
  Ongelmaksi pönttöprojektissa muodostui seinien vahvuus; reikäporasarjan terät eivät ulottuneet niitä läpäisemään. Pulma ratkesi siten, että investoin kuviosahaan. Kuviosahaa tarvitaan tietysti myös pyöreiden pohjien tekemiseen. Muutaman kympin sellainen kustansi Tokmannilla. Hyundai-merkkinen, tietysti. Mitäs minä muuta, Hyundai-mies. Minullahan on jo Hyundai-kulmahiomakone, Hyundai-jiirisaha, sekä Hyundai-pyörösaha. Ai niin, ja Hyundai-auto. Merkkiuskollisuus on kunniotettavaa. Joskus se tietysti osoittautuu äärimmäisen tyhmäksi periaatteeksi, tiedetään. Olen kuitenkin tähän asti ollut tyytyväinen valitsemaani tiehen.

  Käytiin siis Mikkeli-cityssä. Ei sentään ihan asiaa tehden kuviosahaa ostamassa. Oli muutakin hankittavaa kertynyt. Lähinnä ruokapuolta. Ja tekee hyvää käydä kerran viikossa tuulettamassa itseään, ettei aivan "metity".

    Taina, Haneli, Katriina ja Kaapo pistäytyivät eilisiltana. Haneli virvelöi meille obligatorisen hauen. Kolme kiskaisi mies veneeseen, ihan tuosta näköetäisyydeltä. Yksi meille, yksi heille, yhden hän kiikutti Pesosen Heikille. Mikä hitto siinä on, että toiset saavat kalaa, toiset onnistuvat, jos niitä ylipäätään saavat, pilaamaan ne?
  Joka tapauksessa Hilppa paistoi haukifileet kaupunkireissun jälkeen. Ostosmatka onnistuttiin tekemään kastumatta; kun ennen puolta päivää palattiin, alkoi juuri ripottelemaan.
  Haukiaterian jälkeen kipaisin sateessa venevajaan. Kaivoin uuden jiirisahan laatikosta, tein prototyypin tuleville linnunpöntöille. Tuolta se näyttää.

  Tulevat luomukset saattavat näyttää samanlaisilta. Tai sitten erilaisilta. Riippuu siitä, millä mielellä seuraavia pusailen. Tänään sataa, huomennakin taitaa sataa. Siis oiva keli pönttöideointiin ja ideoinnin tulosten toteuttamiseen. Ensi kevään muutolinnut saattavat olla ällikällä lyötyjä!

  Kaupungissa toden totta käytiin. Torilla kahvilla ja Morttia jututtamassa. Hiljainen oli tori, aamulla yhdeksän aikoihin. Syyskuun loppuun aikoo Minna Torikahvilaansa auki pitää. Varmasti tulee ainakin kerran mainio rahkapiirakka käytyä syömässä.
  Hong Kong'issa ja Tokmannilla käväistiin, sitten Lidl'issä. Nyt on evästä tälle reissulle. Suunnitelmat ovat sellaiset, että ensi keskiviikkona lähdetään Hollolaan. Kotona ollaan tällä kertaa peräti viikko. 14. syyskuuta palataan saareen, viivytään kuun lopuille saakka. Sitten ehkä viikon verran taas Hollolassa, ja Anttolaan siian pyyntiin. Pikkuhiljaa alkavat kotonaolo- ja mökkeilyjaksot tulla saman mittaisiksi. Siinä viikon verran siellä, toiset täällä. Ihan Elinan vuoksikin on oltava enemmän Lahden liepeillä. Mutta marras-, tai vaikkapa joulukuulle saakka täällä käydään. Sydäntalvella ei ehkä lainkaan, mutta helmikuun lopulla viimeistään aloitellaan kautta 2018. Mitä lie tullessaan tuokaan?

PUOLUKKAPÄIVITYS JA YLLÄTYSVIERAITA

  Sunnuntaina, eurooppalaisen SFS-EN 28601-standardin mukaan seitsemäntenä ja viimeisenä viikonpäivänä, käytiin ap. ajelemassa Piskolassa Kaapoa (11 viikkoa) ja Elinaa (95 vuotta) tapaamassa. Muitakin siinä sivussa. Iiris alkoi tottua naskalihampaaseen. Aika epeli, Kaapo.
  Anna ja Iiris lähtivä ip. kotiin. Tyhjältä, mutta rauhalliselta tuntuu.

  Nyt uusi viikko hyvässä vauhdissa. Eilen maanantaina, ISO 8601 standardin mukaan viikon ensimmäisenä päivänä, lähdettiin katsomaan, josko puolukat olisivat kypsyneet. Eivät olleet, vaikka paikka paikoin punaisia olivatkin.

  Viikko, tai pari, vielä, niin johan irtoaa. Ainakin tuolla paikalla on sato runsaan puoleinen. Koska ei kerätty puolukoita, piti tehdä korvaavia toimenpiteitä: Hilppa poimi mustikoita syötäväksi, minä ohimennen sieniä.

  Kun sieniä kerää ohimennen, saa näille vuosin saalista, vaikka ei niin olisi väliksikään. Jos sienet jäävät ohi mennen keräämättä, eivät korin laidat tule pikaisesti vastaan. Eli höllästi soveltaen "vie mennessäs, tuo tullessas, tee siellä ollessas" pätee näissäkin asioissa.

  Kun ip. kärräilin pientä pinoa hellapuita yläliiteriin, katsoin huilatessani puhelimestä fb:n jaot ja jutut. Huomasin, että fb-kaverini Kalervon Pasi oli jakanut kuvan yöpaikasta tulilla Luonterilla. Kuvasta tunnistin, että Makuutsaarilla olivat yöpyneet, parin kilsan etäisyydellä Avokkaasta. Pasi kuuluu harvalukuisen kaverijoukkoni todella harvalukuisiin harvinaisuuksiin; häntä en ollut koskaan tavannut nokikkain. Niinpä kysäisin mesellä, että missä päin Luonteria heilut? Kohta soi puhelin, ja sellaisella soittoäänellä, mitä en ollut kuunaan kuullut. Kaivoin laitteen taskusta. Sehän oli messangerpuhelu Pasilta, elämäni ensimmäinen. Tarkennus edelliseen: kaksi kertaa elämäni ensimmäinen; ensimmäinen messangerpuhelu ja ensimmäinen puhelu Pasilta. Hieman hankala yhteys oli. Ääni kuului hyvin, mutta puhe meni viiveellä kaverille. Saatiin kuitenkin selviteltyä asioita. Pasi ja toveri olivat puksuttamassa kylille kauppaan. Sovittiin, että tulevat palatessaan käymään. Laitoin vielä "oikean" puhelinumeroni miehelle.
  Sieltä he sitten kuuden maissa tulivat. Kolmen ja puolen hv:n ryhdikkäästi työntämänä. Juotiin kahvit, jutusteltiin, tutustuttiin. Pasin isän olin ennen muinoin tuntenut, tämän siskokset paremmin.
  Kovin kauaa eivät miehet voineet kyläilemässä viipyä. He olivat siirtäneet yöpymiskamansa toiseen saareen, oli vielä leiri perustamatta. ja pimeys alkoi painaa päälle.
  Sovittiin, että nyt, kun paikka tuli tutuksi, poikkeaa Pasi tulevina vuosina kalareissuillaan taas meitä moikkaamassa. Hänelle Anttolan vedet ovat nuoruusvuosista tulleet tutuiksi ja kovana kalamiehenä palaisi varmasti jatkossakin punalihaista narraamaan. Tällä reissulla ei narraus ollut vielä kantanut hedelmää. Joten tälläsin miehille matkaan pussukan torvisieniä. Pasi kokkina varmaankin tietää, kuinka valmistaa, osaa myös arvostaa.
  Ainakin pari päivää aikoivat kaverukset vielä kalaa yrittää. Kiukuanselälle heitä opastin vetelemään. Sieltä ovat uistinhenkilöt joitakin taimenia tietääksni veneeseen saaneet. Vaikka kai se kala nappaa Luonterillakin, kun on otti päällä, ja sattuu viehe sopivasti hollille.

  Eilen lämmitettiin leivinuuni. Ilmat ovat vähän viilenneet, joten lapapaistin valmistukseen eldattu uuni antaa näin tiistaiaamuna vielä mukavasti lämmintä. Ja hyvää oli lapapaisti, juureksia kyytipoikana, tietysti myös oman maan siiklit. Ja puolukkahillo. Sitä on vielä jäljellä, uuttaa pääsee kohta valmistamaan. Samoin oli sienisalaattia. Viimeiset edelliskesän suolasienet Hilppa jalosti. Kaiken kaikkiaan melkoisen maittava lounas. Olisihan siihen vielä voinut pyöräyttää torvisienikastikeen, mutta liika on liikaa. Ehtii niitä "totentrompeteja" myöhemminkin syömään.

  Tänään tulee sellainen päivä, että ei tiedä, millainen päivä tänään tulee. Poutapäivä kaiketi, luulen. Kyllä se uomilleen ajautuu, tuleva päivä. Johonkin hommaan tulee tartuttua. Kunhan sumu hälvenee. Ei ihan jouten osaa olla. Mutta nyt kahvinkeittoon, puurot tulelle.

☮ and 💗

  Eilinen päivä hurahti Lahti-Hollola-keikalla. Buster on nyt Bike Marinen pihassa odottamassa fiksausta ja uutta omistajaa. Saattaa tulla pitkä odotus. Mikäs siinä, saa vanha kaveri huilailla rauhassa. Venekappias ei tullut sitä edes moikkaamaan. Sanoi vain, että jätä siihen pihalle. Löin hänelle kahdet avaimet, hätäkatkaisijan ja pohjatulpan käteen, kysyin:
  "Paljolla myyt mulle toisen tankin?"
  "Ootas...on meillä muutama hyllyssä, katotaan sopiva hinta".
  Ja se hän teki, 25 pinnaa rabattia. Toisen tankin hommasin siksi, että koska veneessä on ohjauspulpetin edessä tila kahdelle säiliölle, on sujuvaa nakata tyhjentynyt auton konttiin, ostaa täytettä kauppa- tai kotireissuilla. Satamissa bensa on kallista. Entiseen veneeseen toin irtokannulla pottoainetta, täytin laiskuuksissani tankin niin, etten ottanut sitä pois omalta paikaltaan. Siitä seurasi, että bensaa tietysti loiskui aina vähän yli. Siitä puolestaan seurasi, että vuosien väärän käytännön jäljiltä tankin säilytyspaikka oli melko karsean näköinen. No, se on nyt muitten migreeni. Itselleni en päänsärkyä aio tällä kertaa ottaa.
  Kotona ei ehditty käydä, kuin kääntymässä. Sitten kirjastoon, lounasruokalaan syömään, K-markettiin, Lahteen Specsaversiin kahdeksi, siitä takaisin Anttolaan. Minkä Mikkelistä ruokaa ostettiin.

  Tänään tulivat Anna ja Iiris. Joni-raukka joutui taas jäämään Helsinkiin. Iiris tapasi kaipaamansa hevosen.

  Tytön kanssa kaivettiin illemmalla pottuja, savustettiin kalaa. Tai Iiriksellä pyrki savustushomma lipeämään kuvitteellisten synttärikutsujen järjestämiseen. Tuosa iässä, ja kun mielikuvitusta tuntuu riittävän, kuluu aika näemmä itsekseenkin. Ja puhetta tuli, koko ajan. Luki tyttö välillä joltain paperilapulta kutsukirjettäkin.

  Nyt on käyty saunassa. Iiris kävi kimpassa Hilpan ja minun porukassa, koska Anna hieman flunssaisena passasi kylvyn. Reippaasti tyttö otti löylyt, peseytyi, kävi kastautumassa. Ihan kunnolla kroolasi Hilpan kannattelemana.

  Jos ilmojen haltija sallii, ajellaan huomenna vähän veneellä. Käydään vaikka Hanelin porukoita ja Elinaa moikkaamassa. Mutta jos on rönttäkeli, kuten on ainakin iltapäiväksi ennustettu, tehdään jotain muuta.

  Sunnuntaina lähtevät vieraat tietysti Helsinkiin. Ja ilmat lämpenevät. Ja me mennään etsimän puolukoita. Sekä sieniä syötäväksi.

  Kannaottoja ja toinen toistaan viisaampia neuvoja Turun tapahtumien tiimoilta olen sivusta seuraillut. Lopettakaa hyvät ihmiset moraalipanikoiti, ylilyönnit, aitojen rakentelu, eristämishöpötykset, vielä kuvottavammat vaatimukset. Eivät asiat noin korjaudu. Eikä nopeaa ratkaisua varmaan ole olemassakaan. Täytyy aloittaa kauhistuttaviin tekoihin johtaneiden syiden tunnistamisesta, niiden korjaamisesta. "Peace and Love" lauloi Neil Young 1995 julkaistulla Perl Jam-yhtyeen kanssa tehdyllä albumilla "Mirror Ball". Sen sanoma ei ole epäselvä. Ehkä sitten joskus ihmiskunnalla on mahdollisuus elää pelotta ja vihatta.
   Sen sijaan miehen 1978 ilmestyneen  albumin "Comes a Time". A-puolen neljäs raita, "Lotta Love", jättää kysymyksiä ilmaan. Luulen kuitenkin, että sitä ei ole sävelletty suomalaisen naisjärjestön kunniaksi. Kuten ei myöskään Led Zeppelinin 1969 levyttämää biisiä "Whole Lotta Love". Kaikki lotille kuuluva kunnia tietysti lotille suotakoon.

PIKKASEN IPOTTAA!

  Ai että mikä? Ipottaa? No se, kun kävi kehnosti kalojen kanssa. Tarina menee seuraavasti.
  Eilen laskettiin aamusta kaksi 60-millistä verkkoa saaren itäpuolelle, parin sadan metrin etäisyydellä rannasta olevalle matalikolle. Minä töhelö en ottanut todesta viisautta, että kesäisen ahvenverkon kärsii hät'hätää pitää kokematta yli yön. Ajattelin, että tokko sinne ahvenia osuu, lohikalasta puhumattakaan. Niinpä pyydys lojui reilun vuorokauden ammatissaan. Hyvin oli ammattinsa hoitanut, ei siinä mitään. Ja halutulle kohdalle oli Peppe saanut sen laskettua. Mutta kun kovapää ei noudattanut nyrkkisääntöä. olivat kalat, kahta lukuunottamatta, kuolleita. Silmät kellankelmeinä ne verkossa jököttivät. Sitten erittelyyn:
  -elävät kalat olivat puolen kilon lahnoja, eli mitääntekemättömiä ruoto-otuksia
  -kuolleet mulkosilmät olivat ahvenia, kilon kahta puolta painoltaan

  Pikkasen ipotti! Mutta tyhmyydestä sakotetaan, kovapäisyydestä annetaan ehdollista, piittaamattomuudesta määrätään raippoja. Olen ne kaikki ansainnut! Aamulla katsoin verkonkokemista tärkeämmäksi piipahtaa metsässä. Ja sitten soitti sähkäri (Tainan veli Jorma). Kertoi olevansa pian tulossa tekemään sovitut työt. Eli vetämään sähköt leikkimökkiin ja tuplapistorasian aitan ulkoseinään. Ojat kaapelille olin jo valmiiksi kaivanut. Leikkimökkiin tuli myös tuplapistorasiat ulos ja sisälle.
  Kun olin vienyt sähkärin takaisin autolleen lähdin viimein verkoille, kerrotuin seurauksi. Tässä vaiheessa on syytä näyttää, mitä pienellä metsäkierroksella aamulla sain aikaiseksi:

  Mikäli minulta kysytään, ottaisin mieluummin neljä kilon ahventa, siis elävänä, kuin kuvan sienet. Se on tietysti arvokysymys. Ja arvoa annan niin sienille, kun ahvenillekin. Mutta sieniä saan. Tekisi mieli kehaista, että mielin määrin. Ja isoja ahvenia harvoin. Tietysti kyse on kulutetusta ajasta. Sienten perässä laukkaamiseen kuluu runsaasti enemmän aikaa, kuin verkkojen kanssa pulaamiseen. Jos asia olisi toisin, saattaisi ahventen saantitiheys suureta. Silloin arvokysymystä pitäisi pohtia toisesta vinkkelistä. Ehkä? Kiperiä filosofisia pulmia; kilo ahvenia vai kaksi litraa sieniä?
  Yksi pohdintaa aiheuttava seikka vielä. Koska verkot olivat olleet vedessä jo eilisaamusta lähtien, ei ole lainkaan varmaa, ei edes todennäköistä, että kyrmyniskat olisivat olleet voimissaan, vaikka olisin sianpieremän aikaan verkoille pouhauttaut.

  Kaiken kaikkiaan minua ei voi ammattilaiseksi kalastusasioissa mainita. Ei edes harrastajaksi. Vaan lähinnä silloin tällöin jotakin kalastuskeinoa kokeilevaksi töhelöksi. Näin on, vaikka olen joskus nuoruudessani asiaan perehtynyt, aika paljon harrastanut. Tekisi mieli sanoa,  että olen unohtanut kalastuksesta enemmän, kuin moni oppii ikänään tietämään. Vai olikohan suulla suuremmalla sanottu? No oli. Siksi en sano, vaikka mieli tekisi. Johtopäätös: Suutari pysyköön lesteissään, sienimies metsissään. Ja jos sienimies metsistään ulapalle lähtee, varautukoot ipotuksiin.

  Asiat nytkähtivät tänään sellaiselle mallille, että huomenna lähdetään käymään Lahdessa. Hilpalle tuli ilmoitus, että lasit ovat noudettavissa. Äkkiä tulivat, kun kiireelliseksi tyttö ne laittoi. Samalla viedään vanha palvelija Butler, eikäku Buster, Bike Marineen. Pakko tunnustaa, että ei isompi ikävä tule. Vaikka melko uskollisesti ja nöyrästi palveli. Aika aikaa kutakin.
  Kotona poiketaan sen verran, että viedään kylmälaukullinen pakasteita, silmäillään mahdolliset postit. Muutama kauppa-asia hoidetaan. Hilpan aika Specsaversilla on klo. 14:00. Sieltä baanalle. Toinen meistä katselee maisemia uusin silmin, toinen vanhoilla tihrustaa. Mutta kyllä tuttu reitti osataan, molempien näkimillä.
  Anttolaan suunnataan, Mikkelin Lidlin kautta. Viikon eväät tuodaan. Niissä on huomioitu sienistä saatava lisäarvo, eli ravinto, mutta kalojen varaan ei olla laskettu. Tunnetuista syistä.

  Varmaankin liki pari viikkoa sitten taas mökillä vietetään. Elina on Markun kanssa Piskolassa. Markku odottelee varmaan puolukoiden kypsymistä. Eli hieno asia niin äidin, kuin minunkin kannaltani. Elina saa olla maalla, minä huolettomalla mielellä. Miksei mukavasti mene Markunkin näkövinkkelistä; puolukoita varmastin löytyy.

  Niin se aika taas vierähti, Emmerdale painaa päälle. Joten tämä tällä erää.

TOTUTTELUA

  Kaikille vähääkään kiinnostuneille: mänkee mehtään! Sieniä tuntuu nousevan, kuin sieniä sateella. Kerrankin osuva vertaus, vai mitä? Pyörähdin eilen torvisienten persolla tuossa takakankaalla. Kanttarellejä enimmäkseen koriin päätyi, mutta mustaa herkkuakin alkoi olla. Oletettavasti muitakin lajeja työntyy ilmoille, pitää vain mennä oikeille paikoille. Eli jos aikaa, mahdollisuutta ja sienennälkää on, pankaa toimeksi!

  Eilen päätettiin. että mikäs tässä, lähdetään käymään Puumalassa. Ja lähdettiin myös. Mutta Puumalaan ei päästy. Tuuleskeli jonkin verran jo täällä Avokkaan seuduilla. Linnupäänselällä vähän enemmän. Kun päästiin Lietvedelle, yltyi vasta-aallokko melkoiseksi. Ryskytti ihan kunnolla. Rokansalon sivua hetki pompittiin. Sitten Hilppa esitti vaisuna:
  "Eiköhän käännytä takaisin."
  "Joo, eihän tää niin herkkua ole", vastasin, tein uukkarin.
  Myötätuuleen pomppuutti samalla lailla, enemmänkin. Vene otti pitkiä loikkia isommilta aalloilta, vaikka pintakaasulla ajelin.
  Sillan lähestyessä tuntui, kuin oltisiin tultu eri todellisuuteen. Kevyttä lonkkatuulta, sano. Päätettiin käväistä kahvilla Lieveden Kioskilla sillan lounaispäässä. Käväistiin toki, mutta ei juotu kahveja. Oli pahalainen jo suljettu. Kai niille koulujen alkaminen on kesän lopun merkki, kioskiyrittäjille. Vaikka elokuu on vilkasta turistiaikaa. No, ei olis kahvi maistunukkaan! Tai kyllä olis, jos totta puhun. Mutta reilussa vartissa oltiin taas mökillä. Oma kahvi, paras kahvi, oma muki kullankallis.
  Oli tuosta ketuilleen menneestä huvimatkasta se hyöty, että tulivat uuden veneen ominaisuudet tutummiksi. Trimmikulma asentuu nyt vaivattomasti hyötysuhteeltaan edulliseksi. Karttaplotteria ehti tutulla reitillä räplätä myös, niin että siihen alkaa olla tuntumaa. Mittariston asetuksia olen hieman kotirannassa opiskelut. Tärkeimmät toiminnot alkavat olla muistissa.
  Eihän uuden paatin ajaminen sen kummempaa ole, kuin aiemmin luotsaamieni. Hieman loivaliikkeisempi käännöksissään ja rantautumisvaiheessa on, kuin oli Buster. Nuo tekniset apulaitteet, kuten sanottua, hieman teettävät työtä. Vaan ei se rakettitiedettä ole. Eikä kvanttifysiikkaa. Onpahan vain uutta.

  Tänään laittelin pikkukammariin seiniin muutaman levyn palan, kittasin saumat ja ruuvien kohdat. Kolmisen tuntia meni mokomassa. Piti käydä joka kappale erikseen venevajalla leikkaamassa. Johan siinä tuli aamulenkkiä samalla. Eikä ollut kyse, kuin parista neliöstä. Urakkahinnoilla en olisi päässyt palkoille. En tosin päässyt tuntihommissakaan. Mutta tehtyä tuli. Aamulla hion tasoitetut kohdat, ja Hilppa pääsee maalaamaan. Minä en siihen hommaan puutu. Korkeintaan tavaroita voin apuna siirrellä.

  Ehdin vielä ennen päiväruokaa käydä läpi pari 60-millistä verkkoa. Ajattelin, että voitaisi ne iltapäivällä käydä laskemassa.

  Ruoan jälkeen lähdin ottamaan tyypit uutuuden uistelukäyttäytymisestä. Busteriin verrattuna oli kulku vakaisempaa. Vanha palvelija haki reittiään niin, että piti kaiken aikaa olla korjaamassa. Ja nyt on helppo pitää yllä oikea uistelunopeus. Veneen mittaristosta saa päälle uistelutoiminnon, minkä avulla voi lisätä tai vähentää kierroksia (50 kierrosta/min kerrallaan) napin painalluksella. Siinäs kuulitte, römäkällä äänellä lausutun yhden vavan vetelijän kommentin. Ikään kuin tuo ominaisuus olisi minulle kovin tärkeä. Eihän se ole. Mukava toki kuitenkin. Kyllä kaiken kaikkiaan aika leppoisaa on uuden vesipelin takatuhdolta silmäillä hitaasti vaihtuvaa maisemaa.

  Kalaa ei tullut, uudesta paatista huolimatta. Palasin kahville. Meinattiin lähteä laskemaan ne verkot, mutta alkoi satamaan melko rivakasti. Ajateltiin, että kun ovat verkot olleet kuivilla tähän asti kesää, joutavat ne olemaan vielä päivän. Ja jatkettiin ajattelua siihen malliin, että saunotaan hyvissä ajoin. Tänään oli näet erikoisilta: Emmerdale palaa kesätauolta.

  Tuosta verkonlaskusta vielä. Ollaan pidetty tapana laskea pyydöt soutuveneestä. Hilppa airoissa, kuinkas muuten, Savossa ollaan. Minun moottoriveneellä yksin tekemäni verkonlaskut saattavat mennä sohlaamiseksi. eikä Hilpasta ole laskijaksi eikä moottorilla ajajaksi. Mutta soutajana hän on on erinomainen, huopaamisen taitokin löytyy tarvittaessa. Tai mistä sen tietää, rouvan kykenemättömyyden lasku-, tai moottorihommiin. Ei ole koskaan kokeillut. Tiedä mikä virtuoosio sieltä paljastuisi! Ehkä pitää antaa perusopit uuden paatin käsittelyyn. Sitten voidaan lähteä vaikka merta edemmäs kalaan. Koska verkonheittoon ei päästy, laitan pari kuvaa viime syyskuulta:

  Ajoissa saunottiin. Lauteilla tuli puheeksi, että meillä ei juuri vastaa käytetä. Kumpikaan ei ole varsinaisesti vastan ystävä. Ja mitäs sitä vastoin tahtoaan vastomaan. Vaikka lehdet olisivat vastapuikeat. Mikä olisi melko epätyypillistä vastalle. En minä tosin täysin vastahankaan ole vihta-asioissa. Mutta jos Avokkaan saunassa vastottaisiin, joutuisin vastaamaan vastan teosta. Ehkä tässä vastaus vastomattomuuteen.

  Nyt on siis saunottu, iltapala nautittu, Emmerdalen jaksot katsottu, iltaespressot tempastu. Hilppa lukee, minä lopettelen tätä iltapäivällä aloittamaani blogia. Satelee hiljalleen. Elohopea näyttää viittätoista astetta. Ei juurikaan tuule. Kohta vetäydyn kirjan pariin. Tai sitten katsotaan yksi jakso Game of Thronesia.

  Huomisen kalenteri on blankko. Se antaa vapauksia. Onhan noita vapauksia, vaikka kalenteri olisi turvoksissa. Sillä sen käskyjen, kehostusten ja muistutusten toimeenpanoa valvon pääsääntöisesti minä. Eläköön elämä ja eläkkeläiset!