LYCOPERDON EXIPULIFORME

  Toissapäivänä alkoi, eilen jatkoi, nuha, yskä ja kurkun käheys jyllätä. Jylläsi aikansa, tänään on jo parempi olo. Ei minulla senkään flunssaa ole ollut vuosikausiin. Tuollaisia parin päivän minitauteja vaan, onneksi. Hilpalle teki tauti myös tuloaan. Hänellä saattaa kehno äleytyä parin viikon mittaiseksi piinaksi. Yleensä kaksi kertaa vuodessa, syksyin, keväin. Mutta myös rouvan vaivat tuntuvat jäävän vähäisiksi ja lyhytaikaisiksi. Ollaanko me karaistuttu saaristo-olosuhteissa? Tiijä häntä.
  Annoin taudin parantua. Saunassa kävin sen illalla ajamassa lopullisesti pihalle. Lähti ilman viinaa ja tervaa. Joten ei ollut vakavimmasta päästä flunssa-asteikkoa.

  En tänäänkään ole pahemmin riehunut. Ilma on ollut oiva syyskuinen: puolipilvistä, lähes tyyntä, +17 astetta.
  Päivällä grillailin kananrintoja. Niitä nautittiin paistettujen perunoiden, kukkakaalin ja kanttarellikastikeen kera.
  Mietittiin, että mitä nyt? Kun keli oli mikä oli, naplikoin veneeseen istuintyynyt, lähdettiin tuhlaamaan bensaa. Saattavat hyvät veneilykelit olla jo hakusessa, joten "avanti".
  Pikkusen Luoterilla kierreltiin, sitten kirkolle sörnytettiin. Kyllä oli hiljainen Anttolan satama. Ja koko kylä. Koska Terassiravintola Poiju oli sulkenut ovensa ja terassinsa, käytiin vain Salesta jäätelöt. Laiturilla rupateltiin tovi muutaman meille tuntemattoman veneilijän kanssa. Siitä takaisin saareen ajeltiin.

  Kyllä kesäkausi on takana. Sen huomasi Anttolassa, sen huomaa Avokkaassa. Ilma ihan hyvä, mutta ei montakaan venettä liikkeellä. Potinlahdessa autojaa ja veneitään pitävistä yhdestätoista auto-, ja venekunnasta neljä on maisemissa. Korvesaaren leirisatamassa näytti olleen kolme venettä. Kaksi paattia uistatteli Luonterilla. Kuun loppupuolella saadaan olla melko rauhassa. Vaikka ei häiriötä juuri koskaan ole ollut liiaksi. Ehkä joskus juhannuksena, tai muutamana erityisen lämpimänä heinäkuun lauantaina, on saattanut veneitä ja vesiskoottereita kulkea niin, että koko ajan on ollut pari näkösällä, muutama kuuloetäisyydellä. Vaan eipä ole liiemmin haitannut. Häveliämmät joutuvat kuitenkin laittamaan simmarit uintireissulle, sen verran kapea tuo salmi on.

  Kun grilliä aitasta ulos siirsin, huomasin pihakiven laidalla, ehkä sentin multa- ja sammalkerroksessa, kasvavan nuijakuukusen (lycoperdon exipuliforme). Ei isoa ja paksua kasvualustaa laji näy kaipaavan.

  Sieni muistuttaa kovasti känsätuhkeloa (Lycoperdon perlatum), minkä lähisukulainen se onkin. Itse asiassa muistuttaa niin paljon, että en uskalla mennä vetoa lyömään, kumpi on kuvassa. Nuijakuukusia olen joskus syönyt. Nyt huomaan, että nekin ovat saattaneet olla känsätuhkeloita. Vaan ei väliä; molemmat ovat ruokasieniä. Ihan maukkaitakin, ainakin nuijakuukuset. Jos se nyt oli nuijakuukusia. No, ei nimi sientä pahenna. Vaikka aika hauskoja ovat, nimeltään nämä Lycoperdon-sukuun kuuluvat, domeeniltaan aitotumalliset sienet.
  Nuijakuukusten, tai känsätuhkeloiden, miten vain, syöti jäi kokeiluasteelle kai sen vuoksi, että muita ja tuntumpia ruokasieniä on löytynyt rusaasti. Kun ehkä vuosikymmen sitten oli kaksi melkein sienetöntä kesää ja syksyä, olisi kuukus-, ja tuhkelosaaliit otettu mielihyvin vastaan. Mutta ei silloin tainnut kasvaa niitäkään.
  Vaikka itseäni sienestäjänä pidän, on minulla pitkä matka alan osaajiin. Kun tunnistan varmasti ehkä kolmisenkymmentä syötävää lajia, on niitä maassamme tuollaisen viisisataa. Siis melkoinen harrastelija ja noviisi olen. Ei kannata rinta pystyssä pasteerailla. Mutta kyllä tälläkin tuntemisella toimeen tulee. Eikä syytä yhtään epävarmaa itiöläjää koriinsa ottaa. Voi käydä kehnosti. Vaikka edesmennyt enoni Olli tapasi sanoa, että kerää ainoastaan neljän tähden sieniä, kolmestakin kuolee.