MESTARIPÄIVÄT JA HALAVATUN KÄHÖNEN, eli raksatarinoita 2

  Jäi tuossa eilisessä blogissa niin paljon kertomatta, lähinnä toveristani RT:sta, että on pakko paikata. Kummittelevat muutoin tulevienkin öideni (sanokaa onko tuo oikea muoto ”tuleva yöni” ilmaisun monikon genetiivistä???, sana ”öideni” kuulostaa pikemminkin turkilta) unissa.

  RT on, oli, on aina ollut absolutisti, ei ole eläissään viinan tippaa hotkaissut. Mutta se ei hänen hauskanpidolleen este ollut. Silloisen Rakennuskunta Hakan Lahden yksikön mestareiden parissa eli sanonta ”Muut juo, RT tulee känniin!” Muistan eräänkin kerran, kun jonkun iltatilaisuuden jälkeen törmäsimme Seurahuoneen ovelle tarkoituksena kallistaa vielä muutama naukku. Kaikki yrittivät olla asiallisia ja vakaita, paitsi RT, hän piti tyypillistä show’taan yllä. Niinhän siinä kävi, että muut pääsivät sisään, paitsi joukon ainoa selvä, vakuutteluistamme huolimatta.

  Tuolla eilen laajemmin muistelulla Hyvinkään työmaalla meille kehittyi, alkusyytä en muista, haamuhenkilö Kähönen. Aina kun joku meni pieleen, oli jompikumpi lointelemassa: ”Halavatun Kähönen, minkä tempun teki!” Kähönen jalostui lopulta Mestariliiton (kuvitteelinen järjestö) nokkamieheksi, joka ei hoitanut leiviskäänsä läheskään pieteetillä. Kerran kauniina kevätpäivänä sanoi RT, että lähdetään kaupungille, pitää ostaa pojalle Mastermind-peli. Sörnäytimme siis ruokatunnilla keskustaan ja kirjakauppaan.  Liike oli asiakkaista tyhjä, ainoastaan keski-ikäinen rouvashenkilö tepasteli palvelualttiina hyllyjen tietämillä. RT:hen iski taas joku oivallus, hän alkoi selittää myyjättärelle meidän olevan Mestariliiton miehiä, ja tehtäväksemme annetun ajanvietteen hankkimisen tuleville Mestaripäiville. ”Tietysti määrärahan puitteissa”, ehätin jatkamaan. RT sanoi meidän etsivän lähinnä jotakin sopivaa peliä. Rouva alkoi innokkaasti esitellä tarjontaa. Siinä äplisteltiin ja raavittiin päätämme. ”On se yhtä hittoa, ettei  Kähönen saanut tätäkään hommaa kunnolla hoidettua! Ei saanut kerättyä rahoja paljon mitään, ja niillä pitäisi viihdykettä kolmelle ja puolelle sadalle mestarille järjestää!”, valitteli RT. ”Kumma, että sellanen jätkä saa kalliilla palkalla istua johtopallilla, kele, olis sinne pätevääkin porukkaa laittaa!”, kiivaannuin minä komppaamaan.  Tovi vielä pyöriskeltiin ähisten ja murahdellen. Myyjärouva oli selvästi puolestamme pahoillaan. ”No paljonkos sitä rahaa on käytettävissä?”, hän viimein kysyi. ”Liian vähän!”, kivahti RT, ”mutta otetaan tämä Mastermind, vaikka pitääkin joku markka laittaa omistaan!”  ”Kyllä meillä voi aina vähän tinkiä”, ilmoitti empaattinen myyntihenkilö. ”Jos sovitaan tasan 15 markkaa.” ”Tehdään niin”, myöntyi RT, ei jää juurikaan omalle kontolle.” Kaupat tehtiin. En tiedä, alkoiko myyjätärtä koskaan kaivelemaan Mestariliiton varattomuus; olihan määräraha huikeat yli 4 penniä jokaista kolmea ja puolta sataa osallistujaa kohti! Mutta selvästi hyvillä mielin hän kauppaan jäi, tulihan Liiton miehiä osaltaan autettua.

  Meille kehittyi myös tapa nostaa ja laskea, Konsta Pylkkäsen ja nyt muististani karisseen tuttavan veneentekijä-äijän kehumis-haukkumis-tarinan innoittamana, oletan. Siinä tarinassahan äijän veneet kulkevat aluksi melkein itsestää, mutta kun toinen keskustelijoista huomauttaa jostain negatiivisesta piirteestä tekijässä, johtaa se monivaiheisesti siihen, että Konsta ja kumppani sylki pärskyen rienaavat miesparkaa ja hänen veneitään. Monet kerrat oli naurussa pitelemistä, kun jossain seurassa jompikumpi meistä alkoi jotakin ihmistä, tavaraa tai asiaa kehumaan, ihan todellisessa tarkoituksessa, ja kaveri heitti väliin: ”Mutta kerran..!” Siitä alkoi sellainen soutaminen ja huopaaminen, ettei itsekkään meinannut mukana pysyä. Toiset varmaan ymmärsivät, mistä on kyse, kaikki kuitenkaan eivät. Ilmeistä päätellen olivat jo pakkopaitaa päällemme sovittamassa.

  Vieläpä palaan siihen aiemmin kertomaani "ilmaiseen" messureissuun. En muista, kuka matkan kustansi, mutta tarjoilua riitti, niin bussissa, kuin messuravintolassakin. Vähän siellä näytteillelaittajien pilttuita kierreltiin, enimmäkseen lasin ja naposteltavan ääressä istuttiin. Joku kellonaika oli paluulle sovittu. Kun se läheni, lähdimme vielä RT:n kanssa hiekkalaatikolla käymään. Ulos tultuamme Messukeskuksen parkkipaikalla äimisteli joukko puoli- ja täyspäihtyneitä herrasmiehiä, rakentajia Oulun seudulta, kuten meille selvisi. RT ei malttanut olla hiljaa. Hän lyöttätyi joukkoon esitellen itsensä rakennushallituksen virkamieheksi. Alkoi kysellä, millaisia urakoitsijoita Oulun tienoilta löytyy. Kun pitäisi näet muutama kohde piakkoin kilpailuttaa. Johan alkoi löytyä olalle taputtelijaa, käyntikortin ojentajaa, vierailukutsun esittäjää. Minä seurasin sivusta tapahtumia silloiseen partaani naureskellen. Onneksi joku selvemmän pään oululainen alkoi tivahdella kuljetuksen lähdöstä, sai joukon meille vilkutellen vetäytymään kohti bussien rykelmää. Sanon onneksi, sillä ei olisi ollut ensimmäinen kerta, kun RT olisi saanut itsensä, kaverinsa myös, vaikeuksiin ja lähtemään harvoilla totuuden tultua liian aikaisin julki.

  Hyväksi lopuksi vielä yksi tarina tuolta Hyvinkää ajalta. Kaupungininsinöörinä, siis rakennusvalvonnan nokkana toimi tuolloin erittäin veemäinen herra, kutsuttakoon häntä KI:ksi. Hän ei alun alkaenkaan tullut toimeen RT:n kanssa, koska tämä ei antanut itseään pompottaa. Sitten vielä työmaan valvojana oli kaupungin palveluksesta eläköitynyt insinööri, edellä mainitun virkamiehen hyvä tuttu. Valvojankin oli RT pannut ruotuun, ja tämä kävi välillä valittamassa KI:lle, kuten myöhemmin paljastui, työmaan tavoista. Minä olin jo muilla mestoilla, kun sitten tapahtui seuraavaa: Kaupungininsinööriltä tuli työmaalle kirje, missä sanottiin, että talon parvekelaattojen kiinnitys oli Suomen rakentamismääräyskokoelman vastainen, ja että nse oli korjattava. Sen lisäksi RT:n tulisi jättää vastaavan mestarin työnsä tällä työmaalla. Melko vakavaa tekstiä siis. Mutta RT ei siitä häkeltynyt; hän alkoi ottaa asioista selvää. Kun valmistelut oli tehty, RT lähti visiitille kaupungintaloon. Tuleva on RT:n omaa kertomaa, mutta miehen tuntien en asian todenmukaisuutta pane ehdolle.... RT painaa liikennevaloja, ja pääsee lopulta sisään. KI tokaisee: "Noh, tulitko jättämään irtisanoutumisen vastaavan hommasta?" "En", vastaa RT, "mutta heitä takki niskaan, niin lähdetään kyselemään sulle töitä." "Mitä sinä oikeen sönkötät?", ihmetteli KI. "No ensinnäkin sinun johtamasi virasto on rakennekuvat hyväksynyt, ja niiden mukaan on parvekkeet tehty. Toiseksi otin selvää vanhemmista rakennuksista. Hyvinkäälle on pystytetty vajaan kymmenen vuoden aikana ainakin kuusi kerrostaloa, missä on käytetty samaa kiinnitysmenetelmää, ilman minkäänlaisia ongelmia tai asiaan puuttumisia." RT läjyttää kaksi kansiota pöytää ja lisää: "Näissä on kaikki dokumentit asiasta. Kun toisen kiikutan kaupunkinvaltuustoon, toisen Hyvinkää Sanomien toimitukseen, on uusi duuni sinulle tarpeen!" En muista, mitä RT kertoi KI:n tähän sanoneen. Mutta asia unohdettiin vähin äänin, tosin jonkun pienen vahvistuksen RT joutui parvekekiinnityksiin hitsauttamaan. 

  

  Kunhan uusia anekdootteja mieleen pullahtaa, vaivaan ehkä teitä taasen.

Mestaripäivien perinteinen viihdyke.

WANNABE REMPPAMIES ja muita raksatarinoita

  Olin joku vuosi rak. mestariksi valmistumisen jälkeen, vuonna 1984 (muistan sen myöhemmin kertomastani tapauksesta), Hyvinkäällä betonimestarina. HOAS rakennutti sinne 3-kerroksista, 2-rappuista oppilasasuntolaa. Vastaavana mestarina toimi RT, minua fyysiltä vuosiltaan muutaman, virkaiältään useamman vuoden vanhempi Lahtelainen kaveri. Olin Reiman jotenkin tuntenut aikaisemmin, mutta nyt vasta tähän nopeaälyiseen ja huumorintajuiseen kaveriin vasta pääsin paneutumaan. RT jäi vähän minua ennen eläkkeelle, teki duunia kuusvitoseksi, asuu yhä Lahdessa, ja käymme silloin tällöin kahveella rupattelemassa vanhoista HAKA-ajoista.

  Mutta asiaan. Aloitanpa remonttimies P:sta. Työvoima oli sopimuksen mukaan hankittava paikallista tekijöistä, muutamia luottomiehiä RT oli tuonut mukanaan edelliseltä työmaalta Mäntsälästä. Niipä vahvistuksia tarvittiin, työkkäri puheillemma porukkaa lähetti, sana kiersi, ja jotkut tulivat oma-aloitteisesti kysymään. Miehitys alkoi olla kasassa, kaivuut tehty, anturoita valettiin, kun huomasimme, että meillä ei vielä ole remonttimiestä. Remonttimies on (oli ainakin siihen aikaan, nythän kaikki teetetään alaurakoina) ammattimies, joka osaa hitsata, korjata tiettyyn pisteeseen työkaluja, vetää työmaasähköt, hoitaa ja huoltaa tarvittavat betonivalulämmitykset, jne. Niinpä päivänä muutamana työmaakonttoriin saapasteli kolmekymppinen kaveri, esitteli itsensä P:ksi, kysyi, onko tarvetta remppamiehestä. Kehui olevansa sähkömiehen koulutuksen saanut, luokkahitsari, pienkonekorjaaja, ties mitä. Mehän innostuttiin, vaikka ei ihan kaikkea uskottukaan, mies palkkaamaan, tarve kun oli. Ensi töikseen P sai käydä läpi työkalukontin, tutkia, mitkä värkit pelittivät, mitkä kaipasivat huoltoa, mitkä joutivat poistaa. P siellä pari päivää möyrysi, tuli sitten sanomaan:  ”Kaikki pelaa, yhden vibran sauvan ja Hiltin ison piikkauskoneen lähetin varastolle vaihtoon. Niin, ja siellä oli kaksi käymätöntä moottorisahaa, tein niistä yhden toimivan”. Hyvä mies, me tuumittiin. Seuraavana päivänä tuli työpäällikkö UH käymään. RT hänelle kertomaan: ”Nyt meillä on niin pätevä remppa, että teki kahdesta paskasta moottorisahasta yhden…”  tähän minä kerkesin töryttämään. ”yhden kelvottoman!” UH katseli vähän pitkistään, RT meinasi tukehtua nauruun. Mutta se oli enne, paljastui pian, että eihän se P mitään oikeasti osannut. Ei osannut edes raudoittaa anturoita! Niinpä sitten siirreltiin äijä toisarvoisiin duuneihin. Kun runko alkoi nousta, tuli joskus piikkaustarvetta (piikkaus on niitä vi******simpia hommia raksalla). Silloin menin P:n juttusille, ja sanoin: ”Kuule P, siellä olis nyt aika vaativa piikkaus, ei uskalla ihan ketä vaan hommaan laittaa.” P:n silmät paloivat päässä, ja sanoi: ”Kyllä mä meen tekemään, ei uskalla jätkiä laittaa, rikkoo väärät paikat.” Niin sitä psykologialla selvittiin P:n kanssakin.

  Toinen muisto psykologiaa sivuten. Kuljettiin Hyvinkäälle vuoroviikoin RT:n autollaj, vuoroviikoin minun kulkuneuvollani. Otimme Mäntsälästä kaksi rakennusmiestä aina aamuisin kyytiin, veimme iltaisin mukanamme takaisin. Vähän viinaan meneviä, mutta kelpo rakentajia he olivat, olkoot vaikka X ja Y. Meillä RT:n kanssa kävi ajatukset hyvin yhteen. Niinpä kerran ajaessamme Hyvinkäältä kohti Mäntsälää, tokaisin muina miehinä: "Eiköhän oikaista tuosta, se ei ole paljonkaan pidempi reitti?" "Joo". innostui RT. "Oikeastaan siitä, sitten voitaisiin oikaista Saikkolan Sahan kautta. Se ei hirveästi kauempaa kestä!" Näitä oikaisuja tehtiin vielä muutamia, siis puheissamme, vaikka posotettiin koko ajan samaa tuttua tietä. Kun RT sitten vielä kerran, kun olimme jo lähes Mäntsälässä tokaisi: "Oikastaan vielä tuosta Myllyrinteen kautta", kuului takapenkiltä vieno toivomus: "Jos ei enää oiottais, meillä alkaa olla vähän kiire!" Viinakauppa meni näätsän silloin viideltä kiinni, ja poijiilla oli suu kuivana. "No siinä tapauksessa!", laukaisi RT, ja kurvasi paikalle, mistä aina otimme toverit kyytiin. Ihan oikeasti nämä veijarit olivat niin meidän puheidemme lumoissa, että luulivat meidän kierrelleen vaikka missä. Ehkä RT:n Ladan huurteiset ikkunat osaltaan auttoivat illuusion syntymistä.

  Toinen autoon liittyvä episodi tuon työmaan tiimoilta. Minulla oli siihen aikaan Skoda Octavia, aito tsekkoslovakialainen, ei mikään Volkkarikopio. Työmaan lähellä oli merkkikorjaamo, auto oli eräänä päivänä siellä huollossa. Niinpä kysyimme ruokatunnilla luottomies A:n Datsunia lainaksi kauppareissuun. A sanoi, että siitä vaan, mutta siinä on käynnistysvaikeuksia. Hän tuli meille auton konsteillaan starttaamaan ja varoitti: "Älkää sammuttako sitä, kun kaupassa käytte." Siis jätimme kaaran hörhöttämään Centrumin parkkipaikalle. Kun tulimme eväät kainalossa kaupasta takaisin, oli pihalla muutama esiteini koulupoika aikaansa kuluttamassa. Homma lähti meiltä spontaanisti etenemään. "Hei, tuolla on tyhjä auto käynnissä, napataan se!, älähdin RT:lle. "Joo, otetaan äkkiä", vastasi tämä. Syöksyimme niskat kyssässä ja ympärillemme kyräillen autolle, RT puikkoihin, minä viereen. Pojat jäivät suut ammollaan tuijottamaan, kun RT kaasutti renkaat ulvoen pois paikalta. Liekö asiaa virkavallalle, tai kellekkään ilmoittaneet, ei ainakaan perästä kuulunut. Mutta kyllä miehillä oli hauskaa, kun homman selvitimme.

  Tämän seuraavan jutun olimme RT:n kanssa sopineet. Autonlainaaja A oli äskettäin tullut toiselta, RN:n mestaroimalta Hakan työmaalta. Hän kertoi, että joku sovittu urakka oli jäänyt RN:lta maksamatta, ja sanoi haluavansa puhua tämän kanssa. Pomojen kopissa oli työpöytä ja puhelin molemmissa päissä tilaa, mutta vain yksi linja, eli rinnakkaisluurit. Teimme seuraavasti: RT meni huutamaan A:lle, että tule puhumaan siellä on RN. A tuli sisään, RT oli puhuvinaan kollegan kanssa, samalla kun minä olin tilaavinani harjaterästä toisessa puhelimessa. Kohta RT sanoi, että A haluaa puhua kanssasi, ja ojensi luurin tälle. A, jääkaappipakastimen kokoinen köriläs möräytti puhelimeen kumealla rintaäänellä: "Terve RN, A tässä!" Siihen minä, viiden metrin päästä: "Terve, terve, RN tässä." A alkoi selvittää, mitä hänellä oli sydämellään. Minä yritin vastailla parhaani mukaan, kunnes pokka petti, ja aloin tirskumaan. Silloin A, fiksu ja huumorintajuinen toveri, tajusi, mistä on kyse. Miehen hartiat lysähtivät, hän lähti ulos murahdellen: "Tämä muistetaan, tämä kostetaan!" Kostamatta jäi, minä siirryin pian toisille mestoille, ja RT kertoi, ettei A aikeissaan koskaan onnistunut, vaikka muutaman kerran yrittikin jotakin uunotusta.

  Kerran RT kysäisi minulta, että lähtisinkö Helsinkiin joillekin rakennusmessuille. "Lähde ihmeessä, se on ilmainen reissu, on sponsorit matkassa" houkutteli hän. Minähän lupauduin. Mutta kuinka ollakkaan, kun se päivä koitti, olin unohtanut koko asian. RT sai minut kuitenkin houkuteltua. Iltapäivällä mentiin Mäntsälään, hyvissä ajoin ennen kuljetuksen lähtöä. Minä poika menin paikallisiin kauppoihin, ostin huosut, paidan, pikkutakin, päällystakin, muistaakseni kengätkin. Eihän sitä työvaatteissa Kirkolle mennä! Satasiahan se lysti kustansi, vaikka siitä eteenpäin oli kaikki ilmaista. Kun RT sitten jonkun ajan kuluttua taas kysyi, ilmoittaako hän minut eräälle sponsoroidulle risteilylle, minä kieltäydyi, ehdottomasti, sanomalla: "Sori, mulla ei oo enää varaa ilmaisiin matkoihin!"

  Vielä yksi tarina, vaikka olisi niitä enemmänkin tuolta elämäni rattoisimmalta työmaalta. Olin juuri rakennukselle tullut, ja HOAS'in herrannappuloiden piti tulla merkkamaan, mitkä puut kaadetaan, mitkä jätetään. Silloin olivat Sarajevon talviolympialaiset pahimmoillaan menossa. Oltiin sitten päivällä jossain ravintolassa RT:n kanssa katsomassa 30 km:n hiihtoa. Yht'äkkiä huomasin, että kello oli jo kiiruhtanut sovittuun katselmusaikaan. RT, melko kovapäinen ja itsenäinen kun oli, sanoi: "Antaahan herrain leimailla, me katsotaan hiihdot!" Näin tehtiin. Kun työmaalle palattiin, olivat insinöörit kyllästyneet odottelemaan ja poistuneet. RT sai tietääkseni kuulla asiasta, mutta osasi kai selitellä itsensä kuiville. Hän kertoi muuten vasta äskettäin, että oli vuosien kuluttua silloisen HOAS'in edustajan eräässä yhteydessä tavannut. Tämä oli arvovaltaisessa seurassa tokaissut: "Sieltähän tulee se puunleimaaja! Nyt ei kannata asioista hirveesti sopia!" Noh, tilanne oli lopulta mennyt nauruksi, eikä ollut aiheuttanut vaikeuksia rakennusliikkeelle, minkä teknisenä johtajana RT tuolloin toimi.

  Sellasia siis tapahtui sen vajaan puolen vuoden aikana, kun RT:n kaverina Hyvinkäätä rakensin. Jos kaikki työmaat olisivat olleet sen kaltaisia, ties vaikka mestaroisin vieläkin!

PARAISILLA EI PARAHELTU, EIKÄ ONNEKS OLTU AAMULLA (PARAISTEN)KALKIN VÄRISIÄ.

Männä perjantaina lähdettiin usmuuttamaan kotoa Paraisille klo. 16:00. Sääennuste kertoi, että kohti sakeaakin lumisadetta taivallettiin. Sadehan alkoi jo Renkomäessä. Ei kuitenkaan yltynyt pelättyihin määriin, ennen kuin viimeisillä kilometrikymmenillä valtatie ykköstä. Koko Turunväylä Nummelasta aina Kaarinan liittymään oli toki muutettu kahdeksankympin rajoituksiin, ja loppuosuudella ei enää viitsinyt ohittamaan lähteä, sen verran lunta ja sohjoa oli kaistojen väliin kertynyt.  Perille kuitenkin päästiin, ihan oletetussa aikataulussa. Kyllä se taas tuli todettua ja todistettua; kun on ystävien kesken, ei väliä, vaikka edellisestä tapaamisesta on kulahtanut vuosikaupalla. Aivan kuin oltaisiin jatkettu siitä, mihin suunnilleen v. 2006 tai 2007 Virroilla Räsästen kesäpaikassa jäätiin. Hyväkuntoisen ja avaran talon olivat saaneet ostettua. 

Sitäpä siinä sitten tuliaismaljojen kera äimisteltiin.

Niin isäntäväki, kuin vieraatkin.

Lauantaiyö virahteli puoli viiteen, ennen kuin nukkumaan toettiin. 

Poijaat sianpieremän aikoihin.

Meikäläinen lauantaiaamuna kuitenkin kahdeksan jälkeen tolpillaan. Kahvitarpeita en viittiny ruveta penkomaan. Siis kipasin ulos kolaamaan pihan ja ajotie, hain lehdet. Sitten muistin, että muutaman sadan metrin päässä oli K-Supermarket, ei kun sinne! Kello oli jotain puoli ysi, kauppa oli auennut kasilta. Sydän toivoa täynnä sisään, mutta eihän ne kehnot keitettyä kahvia kaupanneet. Niinpä ostin jonkun kylmän kahvijuoman, sain sentään kaveriksi uunikuuman sämpylän. Niiden kera siitä lehtiä selaamaan. Kun ei muita alkanut kuulua, menin minäkin vielä koko vartalon nojalle. 

Pianhan alkoi Ilu kolistella siihen malliin, että kahvia alkaisi valmistua. Pikkuhiljaa saatiin aamupalat nautittua. Iltapäivällä lähdettiin Paraisiin tutustumaan. Maija tiesi, että siellä on vanhoissa puukortteleissa markkinat, kaikenlaista käsityötä ja leivonnaista, etc. Mehän tällättiin Ilun Toyota kirkon viereen parkkiin, siitä markkinahumua ällistelemään. Vanhoja puutaloja oli, kapeita katuja. Maija sanoi, että tässä ne pitäisi jossain olla, ne markkinat, mutta ei näkynyt ristin sielua, kirkon läheisyydestä huolimatta. Käveli kuitenkin keski-iän ylittänyt pariskunta näkyviin, me odottelemaan, heiltä kysymään: "Missähän ne markkinat oikeen on?" "No tässä jokapullellahan ne", oli vastaus. Meillä päät pyörimään, kuin pössihavukoilla, ei ketään missään. "Niin, viikon päästä", lisäsi rouva myhäillen. Me olimme, siis Maija ainakin, voittaneet juuri viikon elämästämme.

Käveltiin kuitenkin "keskustaa" ja satamaa katsomassa. Ei tähän vuodenaikaan paljon kerrottavaa, kesällä varmasti ihan eri juttu.

Sitten käytiin muikuilemassa Räsästen venettä, kun Ilun piti sieltä hakea joku värkki. Se oli hallissa kymmen kilometrin päässä, missä myös on heillä venepaikka kesäisin. Ihan lähellä oli kuuluisa Airiston  Hotelli, nykyisin kait Holliday Club Airisto, sitäkin käväistiin katsomassa. Ja sovittiin yksituumaisesti tulevan kesän purjehdusreissusta sekä Räsästen Avokas-visiitistä. Vaikka vastahan he siellä jossain 1970-luvun puolivälissä piipahtivat.

Lauantaipäivä kuluikin sen jälkeen mukavasti jutustelun, välipalan, jutustelun, saunomisen, jutustelun ja illallisen kahveineen, tiramisuineen ja calvadosineen parissa Nukkumaan mentiin säädyllisesti ennen puoliyötä. 

Sunnuntaina selvittiin aamukahveista hieman tiukemmalla aikataululla, joten päästiin yhdentoista maissa starttamaan kohti Tiilikaisia. Lumi oli teiltä hävinnyt, nopeuskin satasta, maa kylläkin valkoisena Helsinkiä myöten. Kyllä oli Iiris kehittynyt, vaikkei  kokoa niinkään voi nähdä, niin ilmeet, eleet, koko likka!  Hymyä heitteli, jopa minulle, olihan juuri syönyt, hyvää tuulta riitti.

Helmi se jaksaa aina olla yhtä innoissaan, meidät kun tapaa, ihan kuin oltais kuolleista herätty.

Sai Peppe-Pappakin, viikingiksi laittautuneena, Iiristä pidellä.

Iltapäivällä jouduttiin vielä valoisan aikaan kotiin. Oli onneksi seinänaapurit hoitaneet hommat siihen malliin, että ei tarvinnut ryhtyä sitäkään vähää lumihommaa tekemään.

Silleen se mänj, meijän viikonloppu. On pöljempiäkin vietetty.

VIIKKO, VAAN EI HERRA, 47

  Maanantaina kävin äiti-Elinan kanssa asioilla; otatettiin hänestä virallinen kuva. Oli näet päässyt passi vanhenemaan. Äiti teki radikaalin ratkaisun: ei enää uutta passia, "kun ei näin vanhalle (92 v.) matkavakuutustakaan myönnetä", mutta kuvallinen henkilötodistus hankitaan. Varasin poliisilaitokselta ajan, torstaina klo. 11:45 sinne mennään. Päiväruokana ananas-raejuusto-oliivisalaatti a'la Pertsa. Iltapäivällä lukemista; Risto Isomäen "Kurganin varjot" loppuun, Arnaldur Indirdasonin "Reykjavikin yöt" alkuun.

  Eilen siivosin kotona, normaali versio, parin tunnin homma ilman turhia liikkeitä. Lounaaksi pyhältä jäänyttä kylmää riisiä tonnikalalla ryyditettynä. Sitten katsoin tallenteelta Fargo'n jaksot 5 ja 6, päivänokoset ja -kahvi, pari tuntia kirjaa. 

  Tänään onkin "vapaapäivä". Hilppa lähti bussilla duuniin, minä aloin kirjoittaa tätä blogia. Kohta kävelen Lidl'iin hankkimaan hedelmiä, rahkaa välipalaksi ja uuden tv-lehden. Lehdistä puheen ollen: Etelä Suomen Sanomat  kolahtaa aamuisin postilaatikkoon, mutta aika huonosti tulee luettua. Eli tärkeimmät julkaisut ovat Lidl'in tarjouslehti ja IS:n tv-lehti. Lidl'in tarjoukset siksi, että voi suunnitella, mitä tulevalla viikolla syö, tv-lehti siksi, että tietää, mitä tulevalla viikolla katsoo / tallentaa (tätä muuten kutsutaan panem et circenses-syndroomaksi). Lidl on muuten ainoa kauppa, missä ei koskaan sanota, että tv-lehteä ei voi ostaa, kuin IS:n kanssa (lehdykäisessähän toki lukee niin, mutta mitä sitten.) Tänään tempasen lounaaksi lautasellisen rouvan eilen loihtimaa siskonmakkarasoppaa. Iltapäivä kuluu rennosti alueella päivänokoset-joku sarja-kahvi-kirja, aina klo. 18:30:neen asti. Hilppa on tänään jumpalla, mikä loppuu klo. 19:00, joten hikinen ihminen pitää noutaa.

  Huominen onkin näin huru-ukolle yhtä säpinää: aamulla Elinan kauppa-asiat ja imurointi, sitten henkkarianomuksen tekoon. Sieltä päästyä kiivaasti kotiin purasemaan, siskonmakkarasopan jämät, oletan, ja takasin maalikyliin "Matkijanärhi osa 1"-elokuvaa klo. 14:30 katsomaan. Tuossahan meinaa jo hengästyä!

  Perjantaina varmaan normaalia päivän viettoa, kunnes puoli neljäksi hakemaan Hilppa, piipahtamaan kotona, ja nokka kohti Paraista, vai onko se Paraisia?, kerro sinä. Räsäsen Maija ja Ilu ostivat sieltä joku aika sitten talon. Kun on huhuiltu, on aina puhuttu, että pitäs mennä käymään. Nyt päätettiin, että päätetään! Muuten meno lykkääntyy hamaan kuolemaan asti, jollei pidemmällekin. Mukavahan se on heitä tavata, uusi (vanha) talo tarkastaa, vähän ehkä merimaisemia muikuilla, purjevene nähdä (tosin jo talviteloillaan, ehkä ensi kesänä pääsee vesillä testaamaan). Sunnuntaina ajetaan Annan ja Jonin kautta, ettei Iiris pääse aivan vieraantumaan.  Sellasta se on joutoäijän taival. Kuluvaan viikkoon ei paljon olisi mahtunut pitsinnypläystä tai rukinlapa-askartelua, joita peräänkuulutin edellisessä kirjoitelmassani. Ja vko. 48 näyttää vähän saman tapaiselta, ilman siivouksia, Elinan auttamisia (ehkä kerran kauppaan?). Taidan buukata itseni kuitenkin joku päivä elokuviin katsomaan "Ruotsalainen hetki"-leffa, kun Rohusen Matti sitä vähän kehaisi, jos oikein ymmärsin. Torstai-iltana on sitten Kaupunginteatterissa Reko Lundanin kirjoittama "Aina joku eksyy" ja perjantaina ehtoolla Heikin "Hauras"-konsertti.

 Niinpä niin, se uhoamani liika virta alkaa olla elettyä elämää, taas tällä kertaa. Totta puhuen puuhaa on ihan sopivasti, ja riemu siitä, että asioita, jotka kahlitsevat, joihin pitää sitoutua, jotka velvoittavat, on vähemmän, kuin ennen, leivän syrjää teinatessa, oli. 

Vaikka syksyihmiseksi julistaunut olenkin, alkaa pimeyden keskellä kaivata alla olevia maisemia ja lumikenkiä!

VIRTAA VI***TI

Onko kellään muulla ollut aktivoitumiskausia, harhajaksoja, jolloin on tuntunut siltä, että jotakin muuta, uutta, voisi ruveta puuhaamaan. Minulla silloin tällöin esiintyy ylimääräistä tarvetta purkaa virtaani ennen kokemattomaan. Onneksi sellaiset mielenhämmentäjät ovat menneet ohi, kun on malttanut aikansa itseään toppuutella. Mutta tällä kertaa tunne istuu sitkeästi. Vaikka en lainkaan koe pitkästyväni, puuhaa piisaa kyllä, energiaa tuntuisi riittävän uusille väylille suunnattavaksi. Mutta millaiseille? Harrastuksen tulisi olla kukkarolleni sopiva.

Siis:

Liittyisinkö pilatesryhmään? No en pilaten päitenkään!

Henkistyisinkö joogassa? Ehkä, jos ei tartte joogata toogassa.

Olisiko tanssiyhdistys Matit ja Maijat ry oikea väylä energian purkamiseen? Ennemmin kuolisin!

 Ujuttautuisinko kortteliliigaan mölkkyä ja kyykkää harrastamaan? En ole sillä tavalla sosiaalinen.

Olisiko perhonsidonnasta ratkaisuksi? Kellepä niitä sitoisin?

Lintujen bongaus, onko järkee, näin talvea vasten? Kerro sinä Pirkka-Pekka, tai sinä Markku R.

Ilmastointiteippitaiteesta ehkä ongelman poistaja? Hong Kong'ista saa halavalla!

Samaistuisinko lähiöpubin tikka&karaoke-örveltäjiin?  Liian kallista.

Investoisinko playstation'iin? Netin ilmais-mahjongeissa tarpeeksi pelaamista.

Voiko Hollolan Marttojen pitsinnypläyskiltaan mahdollisesti näin miespuolisena liittyä? Jos Martat suosiollisia, ei virkkauskoukut lie hinnan kirossa?

Onko lähitienoilla kerhoa, jossa voisi askarrella könninkelloja ja rukinlapoja? Eipä taida meidän interiööriin könninkello istua.

Pulituvihkokerho? Tikkuaskien etikettejä, filmitähtikuvapurukumia,  autokortteja ja kiiltokuvia taitaa olla nykyään vaikeaa löytää, eikä pulitusvihkokööriäkään olisi helppo saada aikaan. Tämä olisi muuten aika jees! Tiimarin kaaduttua saa Sinooperista halpoja ruutuvihkoja! Kuka muuten muistaa pulitusvihkohomman?

Vaikeeta on, neuvokaa te viisaammat! Wikipedian määrityksen mukaa yleisimmät harrastukset ovat keräily, nikkarointi, askartelu, urheilu, musiikki ja lukeminen. Näistähän urheilu obligatoorisen aamulenkin muodossa, musiikki kuuntelu ja lukeminen, vielä ekstrana elävän kuvan töllöttäminen, ovat jo repertuaarissani. Olisiko noista ylempänä luetelluista joku sopiva täyttämään tarpeen, imemään liian virran itseensä? Vai alkaisinko opiskelemaan? Ei, siihen olen liian laiska! Ja pääkoppakin alkaa olla turhan käytetty muistamaan uusia asioita. Pitänee painaa jarrua, laittaa jäitä hattuun, lyödä julkiset tenät ja unohtaa koko asia. Kohta tulee kuitenkin kausi, kun ei nykyisiäkään aktiviteettejä viitsisi läpikäydä. Heiluvainen, muuttuvainen, sellainen on ihmismieli. Siksi totta puhuen olen tuuliviirihommat yrittänyt jättää kyläsepille ja tuulimyllyaskareet don Quijot'en seuraajille.

Blogin otsikosta aasinsiltana: Kyllä tuulimyllyistä vi***ti virtaakin voi saada!

KHAOS, GAIA JA EREBOS , ETC l. lyhyet ajatukset

Tässä Hectorin "Hauras"-albumia kuunnellessa:
Aluksi kreikkalaisessa mytologiassa oli Khaos, nykyisin vallitsee likimain kaaos.

Khaoksesta syntyi Gaia - äiti maa, Eros - rakkaus, Nyks - yö ja Erebos - pimeys. Nyky-kaaoksesta syntyy ainoastaan Erebus. 

Gaia synnytti Uranuksen - taivaan ja Pontoksen - meren. Kepler, Galilei ja Newton lahjoittavat ihmiskunnalle siemenen kosmoksen olemukseen.
USA: Maapallon vapain maa, kulkee kehityksen kärjessä. Liki puolet amerikkalaisista uskoo kreationismiin, pitää siis evoluutioteoriaa huuhaana. Ja republikaanit valtasivat senaatin sekä edustajainhuoneen, siis kreationismin opetus lisääntyy.
Ukrainassa taas sota entistä lähempänä, rauha veitsen terällä, eli siis tykin piipussa.
Lörtsy on kuitenkin Suomea viime aikojen eduskuntaa myöten ravistellut, globaalissa mittakaavassa merkittävä asia.
Karalahden Jere palkkakuopassa; elatusmaksut ulosotossa. Harkimo oli Nenäpäivä-lähetyksessä vastaamassa lahjoituspuheluihin, ja kertoi, kuinka hänestä on tärkeää, että firmat ovat mukana hyväntekeväisyydessä. Totta kai on, mutta nostahan aluksi vähän Jeren liksaa, ettei lapset näänny nälkään.
Eduskunnassa on helppo piilottaa älykkyydenpuutteensa, sillä siellä pärjää toistelemalla viisaampien ajatuksia, olemalla istunnoissa läsnä, ja opettelemalla ulkoa jargoni-aapisen.
Philae suoritti melkoisen matkan, ja pääsi huilaamaan komeetan pinnalle. Löytyykö vastauksia elämän alkuun? Mikäli kreationisteilta kysytään, turhaa hulluttelua; maailma luotiin 6000-7000 vuotta sitten. M.O.T. Q.E D.!
Mikäli minulta kysytään, maailma on syntynyt sotkan munasta, ja sillä selvä. Mutta menneisyydestä viis, tulevaisuus alkaa joka hetki uudelleen!

Ps. Tää jää nyt tähän, Kimmo alkaa, öitä.

HUKKAAN VALUNUTTA LAHJAKKUUTTA

  Jimi Hendrix, Jim Morrison, Janis Joplin, Brian Jones, Mama Cass, Elvis, Danny Whitten, John Lennon, Stuart Adamson, Rauli "Badding" Somerjoki, Kurt Cobain, Ian Curtis. Siinä muutama liian varhain menetettyjen lahjakkuuksien suuresta joukosta. Ja nämä ainoastaan musiikin alalta. Onpa heitä, valitettavasti, lähipiiristäkin poistunut. Jos luetteloon lisätään muut taiteen osa-alueet, sekä yhteiskunnalliset vaikuttajat, tulee surullista luettavaa roppakaupalla enemmän. Osa on poistunut omaehtoisesti, osa epäselvissä olosuhteissa, Lennon oma tarinansa, kuten kaikki tietävät. Kai sanonta "parhaat lä'htevät aina ensin" pitää paikkaansa. Nerous ja itsetuho, lahjakkuus ja kuolemanhakuisuus, ainutlaatuisuus ja siihen kohdistuva mielisairas palvonta kulkevat käsikkäin.

  60-70-lukujen taite oli surullista aikaa; Brian Jones -69, Jimi ja Janis -70, Jim Morrison -71, Danny Whittwn -72, Elvis -73, Mama Cass -74...Danny Whitten'in lähtö oli Neil Young'ille karvas pala, tapahtuihan se samana päivänä, kun Niilo oli hänet joutunut erottamaan Crazy Horse'sta. Käsitykseni mukaan Danny oli niin lahjakas musiikin tekijä, että oli todennäköisesti luonut mittavan ja merkittävän soolouran, mikäli kohtalo olisi toisin määrännyt.

  Uskallan väittää, että jos alussa luetellut olisivat saaneet elää normaalimittaisen elämän, olisi se jättänyt rock-musiikkiin vielä paljon syvemmät jäljet, kuin heidän lyhyenäkin merkittävä uransa ehti kyntää.

  Monista ennen aikaansa rakennuksen jättäneistä on tullut legendoja. Tuntuu, kuin tarvittaisiin traaginen tapahtuma, ennen kuin lahjakkuus paljastuu suurelle yleisölle. Tämänhän tajusivat tähdenlennot Kristian ja Salomon kultaisella kuuskytluvulla itsemurhansa lavastaessaan. Tosin en heidän lahjakkuudestaan ole kovinkaan vakuuttunut. Mutta listani henkilöt, legendoja he ovat, kaikki tyynni. Ajoittain vain tuntuu, että joidenkin karua kohtaloa käyttävät levy-yhtiöt, kustantajat, managerit, suku, ties ketkä, armottomasti hyväkseen. Se on tätä julmaa bisnesmaailmaa. Tuomas Akvinolaista kääntäen mukaellen: "Suurin mahdollinen hyöty pienimmälle mahdolliselle joukolle".

  En ole oikea henkilö arvostelemaan sitä, onko jonkun elämä toisen taivalta arvokkaampi, jonkun lähtö toisen poistumista suurempi menetys. Arviokaapa vaikka ite, menettikö maailma suuremman taiteiljan Neron vai Vladimir Majakowskin itasemurhissa? Tai oliko Hitlerin lailla itsensä ampunut Vincent van Gogh tätä parempi maalari? 

  Sellasta tänään. Tajusin muuten, kun äsköttäin rouvan kanssa lenkiltä tultiin, että vaikka meillä ei paljon muuta kahisevaa olekkaan, niin lenkkipuvut kuitenkin.

Danny Whitten