60-70-lukujen taite oli surullista aikaa; Brian Jones -69, Jimi ja Janis -70, Jim Morrison -71, Danny Whittwn -72, Elvis -73, Mama Cass -74...Danny Whitten'in lähtö oli Neil Young'ille karvas pala, tapahtuihan se samana päivänä, kun Niilo oli hänet joutunut erottamaan Crazy Horse'sta. Käsitykseni mukaan Danny oli niin lahjakas musiikin tekijä, että oli todennäköisesti luonut mittavan ja merkittävän soolouran, mikäli kohtalo olisi toisin määrännyt.
Uskallan väittää, että jos alussa luetellut olisivat saaneet elää normaalimittaisen elämän, olisi se jättänyt rock-musiikkiin vielä paljon syvemmät jäljet, kuin heidän lyhyenäkin merkittävä uransa ehti kyntää.
Monista ennen aikaansa rakennuksen jättäneistä on tullut legendoja. Tuntuu, kuin tarvittaisiin traaginen tapahtuma, ennen kuin lahjakkuus paljastuu suurelle yleisölle. Tämänhän tajusivat tähdenlennot Kristian ja Salomon kultaisella kuuskytluvulla itsemurhansa lavastaessaan. Tosin en heidän lahjakkuudestaan ole kovinkaan vakuuttunut. Mutta listani henkilöt, legendoja he ovat, kaikki tyynni. Ajoittain vain tuntuu, että joidenkin karua kohtaloa käyttävät levy-yhtiöt, kustantajat, managerit, suku, ties ketkä, armottomasti hyväkseen. Se on tätä julmaa bisnesmaailmaa. Tuomas Akvinolaista kääntäen mukaellen: "Suurin mahdollinen hyöty pienimmälle mahdolliselle joukolle".
En ole oikea henkilö arvostelemaan sitä, onko jonkun elämä toisen taivalta arvokkaampi, jonkun lähtö toisen poistumista suurempi menetys. Arviokaapa vaikka ite, menettikö maailma suuremman taiteiljan Neron vai Vladimir Majakowskin itasemurhissa? Tai oliko Hitlerin lailla itsensä ampunut Vincent van Gogh tätä parempi maalari?
Sellasta tänään. Tajusin muuten, kun äsköttäin rouvan kanssa lenkiltä tultiin, että vaikka meillä ei paljon muuta kahisevaa olekkaan, niin lenkkipuvut kuitenkin.
Danny Whitten
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti