TIKULLA SILMÄÄN

Kell' tikku on, se tikkuun tarttukoon! Vai onnesta ja sen piilottamisestako se Leinon Eikka kirjoitteli? Oli miten oli, aion taas muistella vanhoja. Olen kirjoitellut lapsuudesta, nuoruudesta, opiskeluajoista, työmuistoista, Saksan reissusta, Utsjoen projektista, mm. 

Nyt tulee satunnaisia palasia satunnaisista tapahtumista satunnaisessa järjestyksessä. jossain määrin kronologiaan kuitenkin pyrin, poikkeamia pahoittelen.

Tämä muisto liittyy ensimmäisiin Jameksiini, sellaisiin, joissa oli fosforoitu, pimeässä hehkuva vyönsolki, tiedättehän? Täytyi olla kesä 1962, ensimmäinen kesäni Kirkonkylällä, minne olimme muuttaneet syksyllä 1961. Anttolan rantalanssille oli jostain syystä vyörätty, liekö ihan meitä varten, läjä sahanpurua. Siihen nakkelimme puolivoltteja aikamme ratoksi. Ainakin Pettisen Leksalta, Kurvisen Reijolta ja minulta ne joten kuten onnistuivat. Muista, kun elvistelin paikalle kyseiset uudennihkeät farkut jalassa. Ne herättivät kaveri joukossa ihastusta, kai kateuttakin. Ja ei kun voltteja tekemään, sujuivat ne Jameksissakin. 

Kylän rantaan kolattiin yhteisvoimin luistelukenttä, missä päästiin lätkää pelaamaan. Lienee ollut talvi 1962-1963. Minulta hajosi, taas kerran, lätkämaila, Koho-merkkinen, jos muisti ei petä. Itku meinasi tulla silmään, tiesin uuden mailan saamisen olevan kiven takana, joulu oli jo takana, ja tuhoamistahtini oli mainitsemisen arvoinen. Kuinka ollakkaan Salosen Iikka, jonkun vuoden minua vanhempi miehen alku, tuli sanomaan "Osta miulta tää maila! Miä sain uuven". Maila oli ihmeellinen sekasikiö, risteytys lätkä- ja jääpallomailasta. Lapa oli kaareva, varsi ihan kuin Kohossa. Missä lie tekele oli valmistettu, mutta varteen oli leimattu "Masi". Iikka kehui vielä mailaansa hyväksi ja kestäväksi. Minä isä-Erkille mauruamaan, perustelemaan, lupauksia tekemään. Isä heltyi viimein, Iikan kanssa tehtiin kaupat, hintaa en kyllä lainkaan muista. Siitä alkoi pieni notkahdus jääkiekkoiljan urallani; eihän sillä hiijen värkillä mitään tehnyt! Kiekko karkaili lavasta, kohotukset eivät onnistuneet alkuunkaan, lämäreistä puhumattakaan. Sillä piti kuitenkin se talvi sohlata, uuden sain muistaakseni seuraavana syksynä.

Mikkelin ajat Picturesineen kaikkineen olivat takana. Vuosilta 1967 ja 1968 ovat mieleeni jääneet aurinkoiset kevättalvet.  Päivillä oli jo mittaa. Meitä oli kova kolmikko, Ahosen Riti, Koistisen Pertti ja minä, vierailevana tähtenä joskus Seppäsen Timppa. Monasti kävelimme loppu iltapäivästa tai alkuillasta Uimalaitokselle seurailemaan kevään tuloa. Siellä viiden metrin tornissa polteltiin tupakkia, puhuttiin musiikista, nautittiin elämästä. Jäälle viriteltiin kaikenlaista oksantynkää ja tupakannatsaa, joiden uppoamista auringon lämmön vaikutuksesta seuraavana päivänä ihmeteltiin. Laittoipa Timppa kerran nenäliinansa kulmista tikuilla ankkuroiden tutkimusvälineeksi. Vuorokauden kuluttua se oli n. viiden sentin syvyisessä kuopassa. Aurinkoenergiaa! Tokko äiti-Seppänenkään kaipasi tieteen eteen uhrattua niistintä?  

1969 sain kesällä ajokortin. Isäni hankki minulle "pompannapin" eli Fiat kuussatasen. Ensin käytetyn, joka poksahti ensimmäisenä talvena. Meitä oli autontäysi raavaita nuoria miehiä, kun siitä kurvissa  laukesi jotain tukirakennelmia. En muista, oliko siinä vakuutusta, takuuta nyt ei ainakaan. mutta Erkki investoi uuteen samanlaiseen, MUD-4:seen, kun lupasin hoitaa kulut ja vielä mahdollisesti maksaakin auton hankinnasta osan. 

Taisi olla se ensimmäinen versio, kun annoin Pettisen Leksan ajaa jäätiellä. Leksahan, kortiton veijari, innostui usmuuttamaan, jos ei kovaa, niin kuitenkin niin kovaa, kuin autolla pääsi! Etupyörä siinä tuoksinassa haukkasi loivassa mutkassa Harvion selällä aurausvalliin, pirssi kohosi vallin päälle. Siinä mentiin tovin matkaa kahdella pyörällä, kunnes auto kaatui kauniisti kyljelleen hankeen. Ei siinä käyny kuinkaan; me könyttiin pihalle, saatiin kaksissa miehin nostettua auto pyörilleen. Jonkin verran ponnisteluja vaati kulkuneuvon äheltäminen tielle. Ja matka jatkui, mutta puikoissa olin minä. Pahaksi onneksi Seppäsen Pentti, aiemmin mainitun Timpan isä, sattui tuon tapahtuman näkemään. Arvatkaapa, asiaa tuntevat, tiesikö koko kylä pian jutusta? Taisi vähän suurenneltuakin versiota olla liikkeellä.

Toinen MUD-4:lle sattunut äksidentti oli astetta vakavampi. Asuimme Pennilässä, kirkonkylän ensimmäisessä kerrostalossa. Pihalla oli vajaa kymmenkunta autotallia, yksi meillä. Oli kesä 1970. Rakas veljeni Haneli, joka oli niihin aikoihin melko ehtivä kuustoistakesänen pojantekele. päätti heittäytyä Mäkiseksi, Aaltoseksi, Lampiseksi, valitkaa te. Tallin ovi oli tietysti lukossa, mutta avaimet autossa. Velj-Hanski kelplotteli jostain tallin avaimen, nappasi Fiatin, ja lähti ottamaan "tyypit" Anttolan urheilukentälle. Juoksurata oli hiekkapintainen, ja 300 m:n mittainen, kaarteet olivat siis melko jyrkät. Tietäähän sen, kuinka siinä kävi; auto muutaman kerran katon kautta ympäri ja takaisin pyörilleen. Haneli selvisi säikähdyksellä, vaikka takuun voin antaa, ettei hänellä ollut turvyö kiinnitettynä. Poika ajeli auton hiljakseen talliin puhumatta kenellekään. Oliskohan ollu seuraavana päivänä, kun avasin tallin oven, niin mitä perkelettä!!! Pirssi tuhannen rusinana. Nyt ei Haneli enää selvinnyt säikähdyksellä!

Jaaha, jatketaanpa toisella kertaa, kun joku asia, tai joku kausi, palautuu mieleen. Pitää sörnäyttää tapaamiseen tuohon lähelle yhdelle hallille. Pitäs vissiin virapelinä naplikoida muutama aukko umpeen, pätkä väliseinääkin.

Kuka muistaa?