Heräsin sateen ropinaan. Tulin iloiseksi. Iloiseksi kaikkien maailman, ja eritoten Suomen meteorologien puolesta, sillä kerrankin ennuste piti paikkansa. Olkoonkin paska keli ja tupapäivä, niin ihmisten onnistumiset työssään ovat kunnioituksen arvoisia. Varsinkin, jos sitä tapahtuu harvoin. No, saatoin kärjistää snadisti.
Kun hieman myöhemmin katselin aamu-tv:ta yleltä, niin ilo oli kaukana. Mielipiteitä kaasuputkien räjähdyksistä tuli monelta taholta, spekulointeja tekijästä (yksimielisiä), sekä siitä, mistä on kyse, ja mihin se johtaa.
Siitä olen samaa mieltä, että jos kaiken taḱana on Venäjä, niin sen yksi tavoite on saada aikaan epätietoisuutta, pelkoa ja sekaannusta länsimaisissa ihmisissä. Nuo äänessä olleet asiantuntijat, jotka niin sanoivat, ovat, tarkoituksetta, hyviä airuita Venäjän tarkoitukseen. Paradoksi sinänsä; ne, jotka ihmisiä valistavat, asettavat nämä samalla alttiiksi vihollisen tarkoitusperille. Ainakin minä ryhdyin maalailemaan kauhukuvia laajoin pensselin vedoin, kirkuvin värein. Kauhukuvia tietoliikennekaapeleihin, voimaloihin, kaasuputkiin, yleensä infrastruktuuriin kohdistuvista hyökkäyksistä.
Nyt, pirtin hiljaisuudessa, kauhukuvat ovat onneksi himmenneet mustavalkoisiksi Rorschachin musteläiskiksi. Mitähän se minusta kertoo...?
Eilen katsottiin Areenalta viimeinen jakso sarjasta Halt and Catch Fire. Aika urakka; neljä kautta, 40 jaksoa. Sarjahan kertoo internetin vallankumouksesta 1980- ja 1990-luvuilla.
Täytyy sanoa, että sarja koukutti. Tai ensimmäinen kausi koukutti. Loppua kohti se mielestäni latistui hieman, menetti kiinnostavuuttaan, kun juonessa keskityttiin enemmän päähenkilöiden henkilökohtaiseen elämään. Aika erikoista. Itseni tuntien olisin ajatellut, että ihmissuhteet kiinnostavat enemmän kuin säälimättömät ja häikäilemättömät bisnesmaailman ja ison rahan liikkeet.
Tietysti sarjassa viehätti nuorten "velhojen" älykkyys ja visiointikyky. Vaikka sarja ei ole dokumentti, niin voin kuvitella, että sillä on yhtymäkohtia todelliseen historiaan.
Yksityiskohtana mainittakoon vielä, että Joe MacMillanin roolin esittävä Lee Pace muistutti kolmannen kauden aikana kovasti John Lennonia.
Tuo sarja sai minut jossain vaiheessa pohtimaan, että meitä on moneksi. On niitä, jotka saavat maailman muuttumaan ideoineen, taiteineen, filantropioineen, toisaalta suuruudenhulluuksineen, harhakuvineen, misantropioineen. On niitä, jotka tekevät osansa mukisematta. On niitä, jotka tekevät osansa protestoiden. On niitä, jotka nousevat todelliseen vastarintaan. On niitä, jotka eivät tee mitään. Mutta ihmiskunnan kannalta ne, jotka muuttavat maailmaa ideoineen (visionäärit), taiteineen ja ymmärryksineen, ovat tasa-arvoisen ja ihmisarvon ansaitsevan populaation pelastus.
Sateen vankina olevan aika on pitkä. Siis selailin äsken kuva-albumeitani. Niinpä kuvitan blogin siihen totaalisesti kuulumattomilla kuvilla. Nimittäin talvinuottakuvilla luullakseni 1970-luvun puolivälin paikkeilta.
Tässä perät nousevat vedestä. Kuvassa Erkki, Kiljusen Martti, Pylkkäsen Pertti ja tunnistamaton mies selin, sekä minä tarpoimen kanssa. Kevyttä lumisadetta ja olutpullo myös läsnä.
Saalis ei ollut kummoinen, mutta muutamalle pannulle, pariin kattilaan, kuitenkin. Olutpullo uskollisena päivystää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti