FLASHBACKS

  Välillä tulee ajankuluksi selailtua kuva-arkistoja koneelta. Monet vanhemmiltani saamistani tai Piskolasta lainaamistani albumeista skannaamani kuvista herättävät muistoja. Perjantai-illan ajankuluksi liitän tähän blogiin muutamia. 

  Vesi, järvi, Saimaa, ne kuuluivat oleellisesti lapsuuteen. Isoisänisälläni Kallella, myöhemmin isoisälläni Aleksilla, oli ollut laivoja. Oli ollut rahdin kuljetukseen tarkoitettuja, oli ollut matkustajalaivoja. Minun  muistikuvieni alkuaikoina se aikakausi oli jo ohi. 

  Ukki-Aleksille, aikanaan Suomen nuorimmalle sisävesikipparille, vesilläolo, kalastus, oli tärkeää. Minulta ei löytynyt kuvaa Aleksin kalastusreissuista, mutta tämä, missä hän on vanhan kunnon Penta-peräprutkun ohjaimissa, löytyi. Penta oli 4-heppainen. Ukilla oli aina mukanaan työkalupakki, eli vanha (ja iso) naisten käsilaukku. Sieltä löytyivät tarpeet ensiapuun: puolen litran pullollinen bensaa ryyppyä varten, tulppa-avain, pari tulppaa, pinnejä sekä kangasrättejä tulpan puhdistamiseksi. Jos noilla ei Penta toennut, niin sitten ei millään. Kuvassa ukin kanssa Pienimaan Ossi, hänen sisarenpoikansa, ja Pienimaan Tapsan veli. Joku saattaa Tapsan, Anttolan liikenteen kuskin, muistaa mitä hersyvimästä naurusta.

  Tuollaisena ukin muistan: ottamassa muikkuja verkoista. "Kaheksankymmentäkaheksan...., kaheksankymmentäyhöksän...., yhhöksänkymmentä..., heittikö joku yhön vattiin. Laskut pittää olla kohillaan!"

  Oltiihan me poijannaskalit olevinaan apuna peratessa. Haitoilla taidettiin enemmän olla. Voissa paistettu muikku oli loppukesän ja syksyn yleistä herkkua.

  Ajeli se isä-Erkkikin Pentalla. Vaikka ei ollut kalamies...

Toki kalastikin joskus...

...ja me Ritvan kanssa päästiin myös kuvaan.

  Aleksille olivat hevoset rakkaita. Kun Piskolaan tuli 1950-luvulla traktori, harmaa Ferguson, jäi hänelle rakkain, Heli, vielä talliin. 

Helin selkään pääsi joskus Ritva. Tämä kuva on kyllä otettu ennen aikaa Fergusonin.

Kuten tämäkin, missä Erkki ajaelee haravakonetta. 

 Kun tuon ajan kuvia katselen, haistan vastaniitetyn heinän, näen korkeaksi lastatun hevosen tai traktorin heinäkärryn, muistan, kuinka heinäväki ei mahtunut tuvan pitkän pöydän ääreen syömään, vaan verannalle oli katettu toinen pöytä. 

  

  Tämä kuva ukki-Aleksista toi mieleeni erään tapahtuman. Ukki pilkkoi liiterissä hellapuita.Minä olin saanut päähäni, että minusta tulee keihäänheittäjä. Löysin navetanvintilta sopivan riman ja menin pyytämään ukilta, että hän teroittaisi sen. 

  "Terotettaako niinko lyijykynä, vaeko ku rautakanki?", kysyi ukki. Minä ihmeissäni siitä, että kepin voi terottaa usella tavalla sanomaan "vaekka ko kynä".

  Ei tullut keihäänheittäjää, mutta kyllä minä muistaakseni keppiä nakkelin jokusen päivän.

  Anni-mummista vielä pari muistoa. Tuollaisena hänet muistan. Samoin hellan ääressä muikkuja paistamassa. Lypsämään ei mummi minun muistini mukaan mennyt, mutta siat, lampaat, kanat, ne hän ruokki.

  Tämän muistojen kuvakirjan lopuksi Ritva, Anni-mummi ja minä hänen sylissään. Tämä kuva toi mieleeni  sen, kun hieman tuota vanhempana jalkojani joskus särki. Silloin Anni käski minut syliinsä tuvan kiikkutuoliin. Hän otti housut jalastani, siveli sääret tentulla, sanoi "kasvukipuja ne on, loppuu tällä aeneella!" Tentun haju tuntuu nytkin nenässäni. Eikä jalkoja kivistä.