Sadetta tuhnuaa. Ei kovaa, ei koko ajan, mutta pahimmoilleen kastellakseen ripottelee arvaamaatomin välein. Ei siis ole ulkona mukava puuhailla. Pirtissä ollaan.
Olen yrittänyt lukea, mutta ei oikein sytytä. Ei, vaikka ihan kelpo teos (Antti Tuomainen, Palm Beach Finland) on menossa.
Olen surffaillut läppärillä. Ei mittää järkee. Paitsi että muutaman kuvan pilviarkistosta latasin blogissa mahdollisesti käytettäväksi.
Olen kävellyt eestaas pirtin lattiaa, välillä kädet selän takana, välillä peukaloita pyöritellen. Ei ylen mielekästä touhua pidemmän päälle.
Tästä aihe kirjoitukselle. Siis kirjoittamaan.
Tekemättömyys saattaa olla onni ja autuus, joillekin aina, joillekin joskus. Niin minullekin, joskus. Mutta nyt, kun olen tottunut puuhailemaan päivittäin, tuntuu tekemättömyys kiroukselta. Niin se menee: kun talvikausi alkaa, ollaan Hollolassa, maistuu tekemättömyys paremmalta. Ei ole vaikeuksia kirjaan keskittyä, melko herkästi hakeutuu sormi kaukosäätimen kera tv:n suoratoistofoorumeille. Asennekysymys, näin arvelen.
Ei tietenkään kaikki aika kulu kotonakaan tekemättömyyden parissa. Aamuisin käyn lenkillä, usein päivällä myös. Ja lukeminen tai toosan katselu eivät ole tekemättömyyttä, vaan kovinkin hyväksyttävää puuhaa. Riippuu tosin siitä, mitä lukee tai katselee. Se hyödyllisyys. Ei lukeminen täälläkään ole tekemättömyyttä, mutta tekemättömyydeksi se muuttuu, kun jokaisen kappaleen joutuu kertaamaan, eikä sittenkään mitään jää mieleen. Joo, yrittänyttä ei laiteta, mutta kun tekevälle ei satu lukeminen maistumaan, niin olotila muuttuu tekemättömäksi.
Ei taida kirjoittamisestakaan mitään tulla. Tai tulee, kirjaimia peräkkäin näkyy näytöllä ilmestyvän. Yritän vielä jotakin saada aikaan, ennen kuin tämäkin homma muuttuu tekemättömyydeksi.
Eilen oli hyvä loppukesän keli. Me usmuutettiin Luohiveden alkupäähän. Siis täältä katsottuna, eli itäpäähän. Käytiin tuttuja jututtamassa. Ollaan tuolla paikalla käyty ennenkin. Jotain 25 vuotta sitten. Ainakin yli 20 vuotta siitä on kulunut. Autolla silloin mentiin. Veneellä matka sujuin mukavasti. Hieman yli 20 kilsaa sivuunsa. 40 minuuttia suuntaansa, sillä Väätämön kilsan pituinen nopeusrajoitus hidastaa hieman menoa. Luodetuulta oli muutama metri sekunnissa, joten sivuvastainen hieman rykytti Sappulan- ja Lepänselällä.
Kolmisen tuntia kylässä turistiin, runsaan kahvipöydän antimia nautittiin. Konjakin kera. Tuttavat eivät ole kovin innokkaita veneilijöitä, vaikka heillä katettu kuttaperkkavene, perässään tehokas kone, löytyy. Se on jo iäkkäämpää mallia, rouvan isän peruja, eikä siinä siten ole karttaplotteria. Minä ennen lähtöä kaivelin oman veneen tuluksia, löysin muovikassillisen merikortteja, joukossa sellainen, missä näkyy väylä Avokkaansaareen. Vein sen isäntäväelle, merkkasin karttaan Saarelan paikan, sanoin, että tulkaa käymään, jos ette tänä kesänä, ensi vuonna viimeistään. Jätin siis merikortin heille ajatellen varmistaa tulevan vierailun. Uskon, että ensi kesänä poristaan Saarelan maisemissa. Onko konjakkia myös? Sen aika näyttää. Pahoin kyllä pelkään, että ei ole.
Nyt tuntuu siltä, että kirjoittaminenkin muuttu tekemättömyydeksi. Kohta syödään, sitten perräiset (ne voi myös laskea tekemättömyydeksi), sitten katsomaan toosaa. Netflixillä on yksi sarja viimeistä jaksoa vaille, Areenalla odottaa parikin katsomatonta juttua. Tekemisen makua tekemättömän iltapäivään on siten tiedossa. Ja vielä saunan lämmitys ja siitä seurauksena saunominen on aikeissa. Joten ei tämäkään päivä täysin hänekseen mene.
Loppuun laitan muutaman kuvan pilvestä paljastuneen. Taitavat olla noin kymmenen vuoden takaa.
Joutsenpariskunta vastarannalla. Tunnelma kuvaan tuli ihan itsestään.
Samana päivänä napattu otos laiturilta Saukonsalon suuntaa.
Tässä Annan koira Helmi (R.I.P.) komentaa emäntäänsä pois vedestä. Ollaan Paskosaaressa. Luonterin Paskosaaressa, ei Sappulanselän Paskosaaressa.
Loppujen lopuksi ei yli kymmenen vuotta, vaan yli sata vuotta vanha kuva kotitalostani Piskolasta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti