Toiseksi, miksi kysyä somessa, kun pari klikkausta vaikkapa Googlesta yleensä antaa vastauksen. Ei toki kaikkiin kysymyksiin koneelta vastausta saa, mutta ei sitä silloin saa kaikenkarvaisista keskusteluryhmistäkään.
"Ei kysyvä tieltä eksy", sanotaan. Minusta kuitenkin tuntuu, että kun joku kysyy, ja kymmenet asiasta selvää ottamattomat vastaavat, ei kysyjä ole pelkästään eksynyt, vaan on kuin sokea keskellä Kalaharia ilman keppiä ja koiraa. Ei ihme, että maailma on nykyään täynnä kaikenlaista hourupäätä ja pannukakkuteoriitikkoa.
Nyt asiaa niukahtaneesta selästä. Perjantaina, sekä lauantaihin johtavana yönä, selkä oli älyttömän kipeä. Eilen se oli aamulla vielä aika kivulias, mutta tolkkuuntui iltaa kohti. Kävin kevyellä kävelyllä. Viime yö oli jo melko normaali. Aamulla hieman jäykkyyttä, pientä vihlontaa kyykistyessä. Kävin kymmenentuhannen askeleen sauvakävelyllä. Nyt selkä tuntuu melkein terveeltä. Ei kannata vielä hurrata. Ehkä kuitenkin huomenna uskaltaa mennä hiihtämään.
Olen viimeaikoina kuunnellut lenkeilläni Sturgill Simpson'ia. Sain miehestä, tai hänen albumistaan A Sailor's Guide to Earth, vinkin Rohus-Matilta joku vuosi sitten. Lainasin cd:n kirjastosta ja tykästyin mieheen. Sitten Simpson tavallaan unohtui, kunnes joku aika takaperin kuulin jossain Sami Yaffan haastattelussa ylellä tämän mainitsevan Sturgill Simpson'in, ja kuuntelevansa tällä hetkellä miehen musiikkia kaiken aikaa. Siispä latasin Spotify'sta miehen albumit (6 kpl) puhelimeeni. Kyllä äsken mainittu A Sailor's Guide to Earth on, Mertarannan sanassa, ehdottomasti ehkä miehen paras levy. Ei 2019 julkaistu Sound & Fury huono ole, vaikka sitä joissain arvosteluissa näytetään sellaiseksi sanottavan. Ihan kuunneltava, countrysta erilaisia vivahteita hakeva juttu se on. Miehen kaksi ensimmäistä albumia, Hip Top Mountain (2013) ja Metamodern Sounds in Country Music (2014), ovat perinteisempää country-musiikkia. Uusimmat, viime vuoden lopulla peräkkäin julkaistut bluegrass-albumit Cuttin 'Grass Vol. 1: Butcher Shoppe Session ja Cuttin 'Grass, Vol. 2: Cowboy Arms Session, olen kuullut vasta kertaalleen, joten niitä täytyy vielä hieman sulatella.
Irrallinen huomio: Neil Young'in musiikillinen taival alkoi The Squires- nimisessä bändissä (1963-1965). Bändi soitti lähes ainoastaan instrumentaalimusiikkia, "rautalankaa". The Squires hajosi, Niilo tutustui Stephen Stills'iin, muutti 1966 Los Angeles'iin, perusti Stephen'in kanssa Buffalo Springfieldin, loppu on historiaa. En miehen tuotannosta, en omasta, tai jossain kokoonpanossa, muista kuin yhden instumentaalibiisin: The Emperor of Wyoming hänen 1. sooloalbumiltaan Neil Young. Täysin varmaksi tiedoksi en voi tätä sanoa. En kuitenkaan ryhdy asiaa missään ryhmässä kyselemään. Ei se kovin tärkeää ole.
Tämä ei ole tarkoitettu musiikkikatsaukseksi, vaikka siitä sen suuntainen tulikin. Kuitenkin suosittelen Sturgill Simpson'ia, tietysti Niiloa myös, kuuntelemaan. Ja 1970-luvun Dylan on rautaa.
Tätä tänään. Mitä lie aatteli Peppe kuvassa v. 1992 Utsjoella, mustavalkoisena, käänteisissä väreissä, puna-armeijan karvahattu päässään? Ei ainakaan somen keskusteluketjuja, ei myöskään Sturgill Simpsonia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti