maanantai 17. kesäkuuta 2019

KUHAA UISTELEMASSA, eli muutaman hauen tarina

  Eilen löysin lopulta kadoksissa olleen katiskani. Oli ollut varmassa paikassa, mutta löytymättömissä. Siitä oli nimittäin irronnut koho. Naapurimökin isäntä Hannu soitteli minulle yli kaksi viikkoa sitten,ja kysyi, että eikös sinun katiskassasi tuossa niemessä ollut punainen pönttö kohona? Minä myönsin, hän sanoi, että sellainen ajelehtii kohti Piekälänsaarta. Minä heti perään. Sieltä se löytyi, koho, rannalta, merkkikin oli tallella. Ei ollut kukaan ajanut kohonarua poikki; ei ollut pätkääkään kiinni kohossa. Sitä paitsi uppoava naru, ei helposti jää potkuriin. Oli irronnut. Huolimatonta toimintaa Peppe! Koska suunnilleen tiesin paikan, ja sen, että syvyyttä ei ole kovin paljon, uskoin katiskan löytyvän helposti. Mutta mitä vielä! Muutaman kerran kävin tyynellä katselemassa, mutta ei näkynyt. Oli siitepölyä runsaasti veden pinnalla, eikä vihreästä verkosta tehty katiska muutenkaan kovin helposti paista silmiin. Lopulta ryhdyin naaraamaan. Kävin naarailemassa muutaman kerran, mutta sain aina vain toiseen saareen menevän sähkökaapelin saaliikseni. Meinasin ja laittaa rukkaset naulaan, mutta aamulla oli pläkä ja aurinkoinen keli, joten tein uudentyyppisen naaran, lähdin kokeilemaan. Ja tarttui se lopulta. Hieman syvemmällä, ja hieman lännenpänä, se mojotti, katiska. Naruun tarttui kolmikoukkuinen naara.
  Minä veteli katiskan ylös miettien, että kuinkahan paljon kalanraatoja siellä on? Mutta eipä ollut kuin yksi kuollut ahven. Lisäksi oli kilon hauki ja pari elävää ahventa. Hauki oli varmaan elänyt leveästi syöden pyydykseen eksyneitä ahvenia! Oli katiska niin limoittunut, että ei tehnyt mieli ottaa haukea mukaan. Laskin sen ja ahvenet uimaan, huuhtelin katiskan kunnolla.
  Olin päättänyt lähteä hieman virvelöimään, joten vein katiskan rantaan, hain virvelin ja tykötarpeet. Silloin soitteli Haneli. Siinä 10:02:17, osapuilleen, soitteli. Kysyi, jotta kiinnostaisko minua lähteä Lietvedelle kuhaa uistelemaan. Sanoi siellä erään kaverinsa kanssa käyneen tämän veneellä, ja heidän saaneen kuusikioloisen kuhan. Haukia myös, kuten aina niillä reissuilla. Velipoika kertoi myös, että hän ei uisteluvehkeitä ollut vielä tänä kesänä omaan veneeseensä laittanut, joten alkoi olla korkea aika. Minä ilmaisin halukkuuteni ja ilmoittauduin mukaan saman tien. Kerroin myös, että naapurin Hannu saattaisi myös olla kiinnostunut. Haneli sanoi, että kyllä mahtuu. Niinpä koukkasin Hannilan laiturin kautta. Hannu ilmoittautui myös kuhauisteluun. Lähdin siitä köröttelemään Ilotin puolelle. Laitoin lähellä rantaa perää ruohikkouistimen, ajelin Ilotin ja Kummelisaaren välissä olevan matalikon laitaa. Ja heti nappasi kala! Oli kokolias, sen tunsi. Kymmenen minuuttia sitä väsyttelin, kunnes se taipui tulemaan veneen viereen. Haukipa hauki. Varmaan lähemmän nelikioinen. Huomasin, että uistin oli kiinni se toisessa suupielessä. Kun aloin kalaa haavaamaan, niin se pirulainen käännähti, siima osui hampaisiin, napsahti poikki. Niin "korjas evät lihat". Pikkasen ipotti. Ainakin, kun se pentele vei ruohikkoprofessorin. No, nyt on kaksi jo tilalle hankittu.

  Haneli tuli puoli viiden maissa, noukittiin toinen Hannu paattiin, kohti Lietvettä. Suoraan Rokansaaren luo usmuutettiin. Haneli alkoi laitella siimoja perään, Hannu luotsasi, minä olin joomiehenä kajuutassa.


  Eipä montaa vapaa ehtinyt Haneli valmistella, kun ensimmäinen kala oli kiinni...


  Hauki tietysti. Ja kohta toinen.


  Tämä oli isompi, reilut kolme kiloa. Minä sanoin, että vähän isomman päivällä karkuutin. Haneli siihen, että no tässä on siulle harmiis korvike, jos ei tuu isompaa.

  No, tulihan niitä, haukia. Aika monta, ei juuri isompia, mutta samankokoisia kuitenkin. Kun kolme hymypoikaa oli jäissä, alkoi Haneli kysellä, että tarvitaanko? Kun pudistelimme päätämme, hän nakkasi kalat sitä mukaa takaisin. Hannilan Hannu, lähtöisin Pohjanmaalta, vähän naureskeli, kun arviolta kolmikiloinen lensi kaaressa kasvamaan. Hän kertoi, että matalassa lapsuuden kotijärvessään oli kiloinenkin hauki ihme. 

  Aina kun kala tärppäsi, alkoi kova arvuuttelu: Oliskohan jo kuha? Välillä, kun ylös kelattava otus pysyi pinnan alla, ei näyttäytynyt, kasvoi toivo. Muttta haukia, haukia, pari kolme, ahventa. Haneli jaksoi valaa toivoa: "Kohta se kuha vasta alkaa pintautua, kun aurinko lähtee laskemaan". Niin tapahtui, osittain. Aurinko lähti laskemaan, mutta ei noussut kuhaa, veneeseen. Luotain kyllä näytti, että kalaa alkoi olla enemmän lähempänä pintaa, mutta kun ei, niin ei!
  Onneksi hauentulo sentään hiipui. Viimeiset pari tuntia, yhdeksästä yhteentoista, taidettiin lillua yhden hauen ja yhden ahvenen saaliin ylös kelanneina. Vaikka Haneli ja kaimansa kuinka tiirailivat luotaimen näyttöä, ei kuha ollut rököllään.


  Yhdeltätoista alkoi Haneli kelata kalustoa ylös: 10 vapaa plaanareissa, vain kaksi syvääjissä. Hanelin tuohutessa juteltiin, että jos pitäisi saada haukia, niin hyvä, jos yhden saisi veneeseen. 
  "Niin, ja jos hauki maiksais satasen kilo, ni ei tulis sitä yhtäkään!", lisäsi velipoika. Niin se on, se isompien henkien varassa, milloin mitäkin tulee. Mutta komiaa oli. Lähes tuuletonta, aurinkoista.   

Alkuilta


Illempi


Laskemaisillaan


  Kuukin alkoin hivuttautua latvojen ylle, täytenä, mutta valjuna.


     Tarinan opetus: Jos olet haukia vailla, uistele kuhaa! Ja se, että oikein mukavaa on uistella, kun ei tarvitse muuta tehdä, kuin kuvia napsia. Ja pari olutta.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti