ROLLARIT T(L)OI MUISTOJA

  Jostain mielijohteesta latasin netistä Rollareiden alkuajan albumeita. Aamulenkillä "The Rolling Stones" ja varsinkin "The Rolling Stones No. 2" toivat muistoja mieleen. "Route 66", "Tell Me", "Carol", "Walking the Dog", "Everybody Needs Somebody to Love",  "Pain in My Heart", "Under the Boardwalk", "Time Is on My Side", "Down Home Girl"! Mieleeni palautui, kuinka Kalervon Lassin, R.I.P., kanssa varsinkin No. 2:ta heillä kuunneltiin. Silloin elettiin suunnilleen vuosien 1964/1965 taitetta, "The Pictures"-bändin alkuhetkiä.
  Asuimme siihen aikaan Mikkelissä, Linnakadulla, vankilaa vastapäätä, kun Anttolaan rakennettiin uutta pankkirakennusta ja asuintaloa. Kalervot asuivat tuolloin viereisessä talossa. Me Lassin kanssa tutustuttiin, levyjä kuunneltiin, Räihän Ruikku kolmantena. Välillä hiiviskeltiin talon väestönsuojasta ulos johtavaan tunneliin tupakille. Lassi ja Ruikku olivat musiikkimiehiä, heillä paloi mieli soittamaan. Jossain vaiheessa he kysyivät, tulisinko kimppaan, basistiksi. Siitä alkoi pitkällinen, lopulta tulosta tuottanut, isä-Erkin kypsyttely. Eli olin lopulta Höfner-basson onnellinen omistaja. Samanlaisen, kuin Beatle-Paulilla! Yhdellä mikillä tosin.
  Sillä välin olivat pojat löytäneet "Boogin" soolokitaraan. Ei kun bändi pystyyn. Sitä olen joissakin blogissani muistellut, tässä ei enempää. Paitsi että minun muusikon urani ei kestänyt kuin hetken. Hyvä rytmitaju ja kyky oppia nopeasti tietyt kuviot eivät kantaneet kovin pitkälle. Sen lisäksi muutimme takaisin Anttolaan.

  Mutta noihin musiikillisiin muistoihin. Lassi ja Ruikku olivat Rollarimiehiä, minä enemmänkin Beatleboy, sittemmin Animalsman. Boogi oli vannoutunut "The Pretty Things"-ihailija. Siinä ne "Picturesien" merkittävimmät esikuvat tulikin lueteltua. Tai vahvistetaan tuo vielä "The Kinks'eillä" ja "The Spencer Davis Group'illa". Rockin klassikot , täytyy tietenkin lisätä joukkoon.

  Kun nyt asiaa tarkastelee, niin panee merkille, että noista muistoni herättäneistä kahdeksasta Rollareiden äänityksestä vain "Tell Me" on Jagger/Rickhards-käsialaa. Samaan aikaan hypettämme Beatlejen "A Hard Days Night" oli kokonaisuudessaan, ja "Beatles for Sale" 8/14 Lennon/McCartney-tavaraa.  "The Pretty Things"-bändin levyllä oli myös enimmäkseen covereita. Tämä oli hyvinkin yleistä tuon ajan suosittujen bändien kohdalla. Ehkä ne hakivat vielä suuntaansa.

  Siinäpä Pictures ensimmäisellä kämpällään. Kuopus, Lassi, seisoo varpaillaan töppösissään, että olisi jokseenkin muitten mittainen. Kooltaan, tarkoitan. Musiikillisesti hän todellakin sitä oli!

  Tässä kuvassa puolestaan ei niinkään isoihin muusikkotöppösiin sovelias nuori mies (pojankoltianen, jos totta puhutaan); rööki palaa, c-duuri juoksutus jotenkin sujuu.

  Hoh hoijaa, reilusti yli 50 vuotta on vettä virrannut Rokkalanjoessa. Ja mitä on tapahtunut? Beatles on kuopattu jo muinaisuudessa, Rollarit rimpuilee. Pretty Things on poissa. Kinks ja Spencer Davis Group sellaisenaan historiaa, Animalsista puhumattakaan. Bill Haley, Chuck Berry, , Bo Diddley, Buddy Holly ovat jättäneet rakennuksen. Little Richard vielä elää. Poissa ovat Lassi ja Boogi. Ruikku ja minä sitkoillaan. Ruikku kymmenien soittimiensa keskellä, minä kuulokkeet päässä aamulenkillä.
  Musiikkia tehdään nykyisin valtavasti. Varmasti monien soittajien ja laulajien taidot ovat kovaa luokkaa. Mutta kun ei se mitään välttämättä merkitse. Rockissa, varmaan musiikissa muussakin, on tärkeintä, että lauluista löytyy se jokin: yhteys esittäjänsä kanssa, tatsi, mitä on vaikeaa sanoin kuvata, mutta minkä kuulee. Minä ainakin kuulen. Vaikka en mikään muusikko olekkaan.