Schinkenhäger on saksalainen alkoholijuoma, snapsi, jota myydään savipullossa. Kun olin teinari pahimmassa iässä, meillä oli kotona usein kyseistä tuotetta. Vanhempani kävivät vuosittain Saksassa, ja sitä mukanaan toivat. Myös Elinan saksalaisia sukulaisia kävi Suomessa. Monasti hekin kyseistä juomaa tuliaisiksi rahtasivat.
No miksi Schinkenhäger on erityisesti hitsaantunut nuoruusmuistoihini? Siksi tietysti, että pullo on läpinäkymätön. Siitä oli hyvä pihistää hieman nuoren pojan maisteltavaksi! Eivät pystyneet vanhemmat silmämääräisesti kontrolloimaan juoman määrää. Eivät he toki lasipulloonkaan tussilla viivaa "viinarajaan" vetäneet, mutta näkömuisti saattoi paljastaa vodkalestin vajautuksen. Eivätkä vanhemmat tietysti niin ovelia olleet, että olisivat Schinkenhägerpullon painon punninneet. Joten oli Peppen äreetä Meiskiin mennä, kun oli puoli desiä snapsia vatsaa lämmittämässä.
Noista pullonvajuutuksista en koskaan jäänyt kiinni. En yltiöpäisesti hommaa tehnyt. Mieleeni tuli, nyt tätä kirjoittesaani, että jos Ritva-siskollani, R.I.P., olisi ollut samat vinkeet samaan aikaan, olisi voinut äläkkä nousta. Haneli oli niin nöösipoika, että ei olisi moiseen sekaantunut, pullon vajauttamiseen. Tai mistä senkään varmasti tietää.
Schimmelpenninck on puolestaan hollantilainen tupakkamerkki. Kun kesällä 1970 käytiin Kitusen Karin kanssa suimailemassa Saksanmaalla, ostin tullessa laivalta peltitörpön kyseisen yrityksen sikareita. Poikkileikkaukseltaa ovaalissa korkeassa rasiassa olevia pitkiä ja ohuita sikareita. Ne olivat helvetin hyviä, silloisen makuni mukaan. Ja oli korskean näköistä heittää sellainen huuleen Lotjassa tai Sutikan vintillä.
Samalla reissulla ostin Münchenistä ruskean, peniruudullisen, puolisääreen ulottuvan takin. Onneksi en sentään mustaa, Gestapotyyliin! No, oli lesoa pasteerailla kylän raittia takki päällä, Schimmelpenninck suupielessä. Voi tuota nuoruutta!
Olisivat saaneet jäädä pasteerailematta, ne raitit, takki päällä ja sikari suupielessä. Ja naukkailematta savipullon antimet. Mutta se nuoruudesta. Nykyään pasteeraillaan pusakassa ilman sikaria, naukkaillaan perin harvoin mistään ja kenenkään pullosta.
Eilen kävin Päijät-Hämeessä. Äiti on silmälääkärinsä kärsinyt. Vähän oli, kuin lasta olisi lääkärillä käyttänyt.
"Eikö tämä koskaan lopu?", tuskaili Elina monien koneiden ja kiikareiden kautta kulkevaa matkaa.
"Kamalaa, miten kylmiä!", oli kommentti silmätipoille.
Aika hyvin kaikki kuitenkin sujui. Kolmen vartin rupeama, silmätipat oli määrätty, päästiin ajamaan takaisin äidin uuteen kotiin.
Tällä kertaa ei Elina ollut tiukasti pois lähdössä, kuten oli viime perjantaina siellä käydessämme. Liekö viemämme valokuvt ja kuvakirjat synnyttäneet hänelle koti-ikävän. Onneksi se meni ohi. Ei ollut yhtään enää pois kaivannut, sanoi hoitaja, kun häntä asiasta jututin.
Lepolankadun asukit olivat käyneet tiistaina Puksujuna-ajelulla. Puksujuna on kaupunkikierroksia turisteille, miksei paikallisillekin (kaunista tämä suomenkieli), tekevä, junaa mallaava, ajoneuvo. Hoitsu kysyi äidiltä, että muistatkos, missä eilen matkustettiin. Siihen Elina, että muistanhan minä. Mutta ei kertonut enempää. Hoitaja selvensi, että Puksujunalla ajeltiin, käytiin Yli-Marolan kotieläinpihassakin.
"Oliko mukavaa?", kysyi hoitaja vielä.
"No oli, oli", vastasi Elina.
Kun päästiin autoon, lähdettiin ajelemaan kohti Keskussairaalaa, tokaisi äiti yht'äkkiä: "Ihan höpsö juttu, se ajelu!"
Taitaa olla salaviisautta jäljellä Elinassa.
Helle jatkuu. Ollaan löysin rantein. Ei ole tarvetta lähteä edes metsään. Tyhjän saa pyyhkäisemättäkin. Kuuman kanssa ollaan pärjätty. Saimaassa käydään monta kertaa päivässä. Vaikka ei se liiemmin piristä, lähes 30-asteinen pintavesi. Kun iltaisin käyttää muutaman tunnin ilpin kylmennystä, ei ole liian kuuma nukkua. Joten antaahan paahtaa. Ja muistakaa juoda. Ei välttämättä Schinkenhägeriä. Eikä vodkaa. Mutta vodaa.
Lämmintä loppuviikkoa kullekin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti