Kun Kontulaan saavuin, oli siellä runkovaihe joiltain osin käynnissä, osa rakennelmista oli jo vesikatossa. Toimenkuvakseni määrättiin alaurakotsijoiden töiden paimentaminen. Ei ollut ihmisen hommaa! Sillä työmaalla oli paljon pilkottu, eli teetettiin tiettyjä töitä ulkopuolisilla firmoilla. Sehän on jo pitkään ollut yleinen käytäntö, mutta siihen aikaan tapa oli vasta tekemässä tuloaan. Joten siellä oli perinteisten LVIS-urakoitsijoiden ja maalausliikkeen lisäksi kattofirmaa, teräsrakennefirmaa (peräti kolme, jollen väärin muista), laattafirmaa, lattiafirmaa, väliseinäfirmaa, alakattofirmaa, näin alkuun luetellen.
Sen reilun puolen vuoden aikana, minkä Helsingissä kävin, oli "näppini alla" varmasti yli 20 eri alaurakoitsijaa. Eivät ne kaikki yhtä aikaa välttämättä olleet työmaalla, mutta kuitenkin. Näiden kanssa piti sitten aikataulut sovittaa, mestat tehdä valmiiksi, soitella perään, kun ei asentajia kuulunut, tekijöitä näkynyt.
Minulla oli kaksi, parhaimmillaan kolme, omaa miestä kirjoillani. Heidän kanssaan piti saattaa mestat kuntoon. Hyviä miehiä olivat, ammattilaisia. Ei siitä muuten olisi mitään tullutkaan.
Lisäksi minulle sälytettiin velvollisuus osallistua jokaviikkoiseen urakoitsijapalaveriin, kerran kuukaudessa pidettävään työmaakokoukseen, sekä kaiken kukkuraksi parin viikon välein kokoontuvaan "aivoriiheen".
Urakoitsijapalaveri oli tietysti tärkeä; siinä alaurakoitsijoiden pomot, vastaava mestari ja minä kävimme läpi aikataulut ja seuraavan viikon aikana alkamaan suunniteltujen työvaiheiden tilanteen.
Työmaakokouksessa koin olevani tyhjän panttina arkkitehtien, rakenne-, ja LVIS-suunnittelijoiden, sekä lukuisten aliurakkafirmojen johtajien keskellä näiden sättiessä toisiaan milloin minkin viivästymisen tai virheellisen suunnitelman syistä.
"Aivoriihi" oli joku ihmeellinen kokeilu, jossa työpäällikkö, vastaava mestari, projekti-, ja hankintainsinöörit ja minä, sekä jonkin konsulttiyrityksen suitun oloinen mies (hänen koulutuksensa jäi minulle hämäräksi) istuimme tunniksi pöydän ääreen tavoitteena heitellä kommentteja jo toteutuneista sekä pian alkavista työvaiheista, lähinnä niiden toteutukseen liittyen. Tarkoitus lienee ollut synnyttää uusia ideoita työvaiheiden joustavuuden ja nopeuden parantamiseksi. Tosiasia oli, että valtaosa tuosta ajasta käytettiin ajankohtaisten uutisten ruotimiseen ja sisäsiittoiseen, minut itseni entistä ulkopuolisemmaksi saattaneeseen Hakan johdon ja organisaation haukkumiseen. Jos noista "aivoriihistä oli jollekin hyötyä, niin ainakin konsulttifirmalle, konsultin ajamasta autosta päätellen.
No, saihan noissa kaikissa kokoontumisissa pullakahvit juodakseen.
Oli työmaalla Hakan miehiäkin yllin kyllin. Perustukset, laudoitukset ja valut, elementtiasennukset, eri tilojen väliseinät (kevyet sellaiset tekivät muut), alapohjan tasaukset, puuovet ja -ikkunat, mm. tehtiin omilla miehillä. Mutta aika vähän Hakan porukkaa oli siihen nähden, mihin olin tottunut. Miestarvetta vähensi sekin, että kaikki alaurakat oli myyty aputöineen. Hakan puolelta saatettiin mestat kuntoon, annettiin nosturia tai mehumaijaa siirtotöihin. Jopa siivous, eli pakkausmateriaalit ja muut työstä aiheutuneet jätteen, oltiin urakoitsijat velvoitettu korjaamaan sinne tänne sijoitettuhin pisteisiin. Niinpä tuolla suurella työmaalla olikin Hakalla vain kaksi rakennussiivoojaa.
Tavaran siirrosta vielä: Yksi mestari oli ihan sillä töin, että hoiti logistiikkahommia. Hänen kanssaan ja kauttaan piti sopia kaikki siirrot ja niihin liittyvät aikataulut. Hänen näpeissään olivat kaksi torninosturia ja kaksi traktorikaivuria, joissa oli myös trukkihaarukat. Samoin aika usein paikalla oleva autonosturi. Radiopuhelimen kautta hän näitä käskytti, hänen kanssaan piti kaikki tulevat rekka- sun muiden kuormien purku sopia.
Olin hetken vähän isommalla työmaalla lainassa aiemmin ollut, mutta kyllä oli maalaispojalla aluksi kaikki uutta ja ihmeellistä.
Meitä mestareita oli muistaakseni kuusi tai seitsemän. Pari oli jostain Itä.-Suomesta tullutta keltanokkaa, jotka asuivat Hakan heille vuokraamassa rivitalohuoneistossa. Oli myö yksi lievästi ms-taudin rampauttama mestari. Hänen kätensä olivat jääneet, tai näivettyneet, tyngiksi. Mutta hyvin hän hoiti maanalaisten kerrosten lattiavalujen valmistelun. Muistan, että hänellä oli tuliterä pikku-Mazda, joka oli varusteltu hänelle ajoon soveltuvaksi. Sen hinnasta puhuttiin, koska se oli oli alhainen; hän sai sen muistaakseni verovapaana, ja olisiko muutakin avusta varusteluun tullut valtiolta?
Vakituisesti paikalla olivat myös työmaa-, ja hankintainsinööri.
Työmaaruokala oli tietenkin perustettu lukuisaa tekijäjoukkoa ravitsemaan.
Tuolta työmaalta on mieleeni jäänyt muutamia värikkäitä persoonia, erilaisia anekdototteja.
Vastaava mestari piti homman hyvin näpeissään. Hänen aikansa kului pitkälti suunnitelmien kanssa omassa huoneessaan. Mm. rakennepiirustuksia tuli kaiken aikaa, niitä piti jopa aika ajoin kovistella. Oli tainnut insinööritoimista haalia liian ison kakun? Työmaakierroksella, jollei mitään tähdellistä ilmaantunut, vastaava kävi aamulla töiden alkaessa, ja toisen kerran joskus iltapäivällä.
Siihen aikaan suhtautuminen tupakointiin oli erilainen, kuin nykyään. Mutta Kontulan asemakeskuksen työmaalla ei terävässä päässä tupakoitu! Siitä piti vastaava mestari Lempinen huolen! Ei ollut yksi, eikä kaksi, niitten miesten lukumäärä, jotka vastaava passitti pihalle, näitten tultua haikupilli hampaissa toimistotiloihin.
Hankintainsinööri oli vanhempi herrasmies. Paljastui, että hänellä oli tuttavia, joilla oli mökki Anttolassa, Pitkälahdella. Seudut olivat hänelle tuttuja jokakesäisten vierailujen ansiosta. Hän sai minun kaaliini iskostettua, että Avokkaansaari ei sijaitse Saimaalla, vaan Luonterilla!
Erään teräsrakennefirman kaksi asentajaa, heitä kutsuttiin Tikuksi ja Takuksi, olivat niin tottuneita kantamaan teräspalkkia tai -putkea, että kävelivät tauollekin peräkkäin oikeat kädet hartin päälle nostettuna. No, ainakin melkein.
Minun kaksi vakimiestäni olivat armottomia työmiehiä. Toinen, rakennusmies, jota käytin lähinnä piikkaukseen. Sellaista betonirakenteista työmaata ei nääs ole olemassakaan, missä kaikki läpiviennit, etc., olisivat huomioitu, tai jos olisivat, niin eivät ne ainakaan paikoillaan ole. Joten hänelle riitti puuhaa. Ainoa miinus miehessä oli se, että kuningas alkoholi sai joskus yliotteen, mistä seurasi silloin tällöin rokulimaanantai. Mutta niin hyvä duunari hän oli, että yritin pitää hänestä kiinni pienistä harmeista huolimatta.
Toinen kirjoillani olleista oli "yleismies", häneltä sujuivat myös timpurin työt, mutta tarttui muksisematta lekaan tai isoon Hiltiin.
Nämä vellokset olivat kaverita myös "siviilissä": he pitivät keväästä syksyyn yhdessä verkkoja Helsingin vesillä. Silakkaa, kampelaa, lohta, mitä kaikkea noilta seuduilta saikaan, he pyysivät. Samoin uistinta kuulemma välillä kävivät vetämässä.
Jos piikkausekspertille oli sattunut "musta maanantai", huomasin sen ensimmäisenä siitä, kun hänen kaverinsa piikata jyrryytti rokulimieheltä edellisellä viikolla kesken jääneellä mestalla. Se oli toveruutta se.
Minulla oli tosi hyvä suhde näihin alaisiini. Kun he kuulivat, että oli irtisanoutunut, toivat he viimeisinä päivinä minulle kaksi omatekoista peltistä viehettä ja pullon jaloviinaa. Taisi olla ensimmäinen ja viimeinen kerta, kun kirjoillani olleet ovat minua muistaneet. Mitähän kaveruksille kuuluu? Liekö elossa, olivat minua jonkin verran vanhempia.
Toisen torninosturikuljettajan muistan olleen tavoiltaan kuin kollegansa Lahnalammen Pauli Lahden Hakalla. Eli kun tämä urho kiipesi seitsemältä aamulla torniinsa, ei hän sieltä alas tullut, ennen kuin työt loppuivat. Reppu selässä hän kipusi. Eväät ja kusiastia kai repussa olivat? En ainakaan koskaan nähnyt hänen ylhäältä alas lorottelevan. Tai sitten ranakuski omisti varsinaisen seurapiirirakon!
Tuosta Lahnalammen Paulista vielä. Hänellä oli mökki Ruotsalaisen rannalla, ja hän kalasti, sai myös, sieltä runsaasti siikaa. Niinpä loppukesäisin ja syksyisin löytyi Paulin nosturin vieressä läjä alas heitettyjä siianruotoja.
Maalausliikkeen työjohtaja oli alkoholisminsa selättänyt n. viisikymppinen mies, joka oli heittäytynyt himokuntoilijaksi. Maratooneja veteli useita vuodessa. Niinpä viikottaiset urakoitsijapalaverit tahtoivat lipsahdella tulevan Bostonin maratonin puolelle.
Bostonissa mies myös kävi, juoksi maratonin loppuun. Aikaa en muista, mutta hattua nostan.
Melko raskasta hommaa se oli. Varsinkin pimeänä vuodenaikana ajaminen oli kuluttavaa. Siihen kai lopulta kylläännyin, koska sanoin itseni irti, siirryin pienemmän yrittäjän leipiin. Firma sai minut houkuteltua hyvällä palkkatarjouksella palvelukseensa. Niin jäi kahdeksan vuoden taival Hakalla siihen. No, kohtahan se keikahti Haka, Suomen suurin rakentaja. Eipä olisi silloin uskonut. Mutta niin kumsahti uusi työnantajakin, ja seuraava myös, kun 1990-luvun alkupuolen lama ravisteli oikein kunnolla rakennusteollisuuttakin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti