Tänään on 28. maaliskuuta.
Hokkasen Otto Mikkelistä saapuu täysikäisyyden auvoisalle väliasemalle.
Mr. (Mrs.?, Ms.?) Google ilmoittaa mm. Kuopiohallissa illalla tulevasta Hard Days Night Part III-tapahtumasta sekä tansseista monessa kymmenessä paikassa alkaen Airakselan seurojentalolta (esiintyjänä Jouni Rautio) kulkien Lempäälän manttalitalon (Kauko Simonen) kautta päättyen Ämmänsaaren työväentalolle (Suomussalmen harmonikkakerho).
Muuten maailmassa kaikki ennallaan, luulen. Paitsi millaisen jäljen Etelä-Ranskan lentoturma ihmiskuntaan jättää? Ainakin asiaa ruoditaan taas sellaisella perinpohjaisuudella, ja sellaisten erikoisasiantuntijoiden voimin, että parempi olla sorkkimatta koko juttua, meikäläisen. Mikäli olen oikein ymmärtänyt, iltapäivälehtiemme tietämys asioiden kulusta päihittää moninkertaisesti Ranskan ja EU:n viranomaisten amatöörimäisen näpertelyn.
Aamulla, kun sauvakävelin kävelysauvojen kanssa sauvakävelylenkkiä, panin merkille, että suurin osa kevyenliikenteen väylistä on jo puhdistettu talven hiekoista. Hyvä niin; kumitassut porkissa tuppaavat lipeämään kuin laakereina toimivien sepelinmurujen päällä. Samalla huomasin, taas kerran, kuinka tuollaiset pikku asiat saavat ärsyyntymään. Nimittäin jos asiaa pohtii yhtään laajemmasta vinkkelistä, on Veräjämäenkadun sinällään jyrkän ja pitkän nousun yhä matkaa vaikeuttava hiekkakerros melko mitätön harmi verrattuna vaikka..., noh verrattuna ihan mihin vaan.
Päätinkin, että yritän niellä harmistumiseni kaiken maailman pikkuseikkojen vuoksi.
Ja sen, että jos ymmärrän jonkun minua häiritsevän seikan olevan joillekin, edes yhdelle, hyödyksi, nielen harmini mukisematta, vähin äänin, välittömästi ja lopullisesti. Saapi nähä, kuinka onnistun.
Mutta siinä annoin itselleni periksi, että kun käsitän joku mieltäni katkertavan juttun olevan yhtä vastenmielinen kaikille, sallin ärsyyntymiseni. Mutta sen pyrin suhteuttamaan Ebolan, Ukrainan tilanteen ja lentoperämiehen aiheuttamiin tuntemuksiin.
Olen taas viikolla viisastunut. Ennen luulin, vastoin parempaa tietoa, että kun ihminen on naamaltaan punainen, on kyse korkeasta verenpaineesta, vihastumisesta tai päivettymisestä. Tai jos toveri on lärviltään sininen, on hän kylmissään tai muuten vaan sairas. Mutta ei, ei suinkaan! Punertava ihminen loittonee meistä, sinervä puolestaan lähenee. Se johtuu Doppler-ilmiöstä, tarkemmin punasiirtymästä ja sinisiirtymästä. Siis, kun kohde loittonee, siitä lähtevän valon aalto pitenee, ja kohde alkaa sen myötä punertaa. Lähestyvä kohde aiheuttaa valon aallon lyhenemisen, mikä merkitsee sinistymää. Jos tämä pitää paikkansa loittonevien galaksien kohdalla, pitänee se kutinsa myös ihmisten suhteen. Luulen ainakin. Vaikka saattavat, tarkemmin pohdiskeltuna, nuo aiemmin värjäytymisen syiksi luulemanikin olla oikeaan osuneita. Doppler, Newton tai Einstein eivät ole enää parissamme tarkennusta tuomassa, ja Hawking'illa taitaa riittää puuhaa tärkeämpien asioiden kimpussa.
Tuossa puolilta päivin täräytetään Espooseen Iiristä moikkaamaan. Tulkoon tavatuksi, siinä sivussa, Anna ja Jonikin. Paitsi, että Joni taitaa olla duunissa. Helmi lähtee myös käymään, mutta palaa meille takaisin. Mikäs siinä. Ei se osaa täällä kaipailla, on niin meihin tottunut. Sitä paitsi nyt, kun juoksuaika (lue pikkupöksykausi) on ohi, ja maisemat alkavat kuivahtaa siihen malliin, ettei joka reissulta tarvitse suihkun kautta kotiutua, on koirasta paljon iloa. On sitä vaikka millaisissa olosuhteissa, mutta nyt se on vähemmän työllistävää (ihan kun meikäläisellä olisi ajasta pulaa!)
Kolme viikkoa tulee siitä, kun viimeksi ollaan Iiristä fyysisesti nähty. On tyttö varmaan taas kehittynyt! Ensi keskiviikkona tulee likalle puoli vuotta täyteen. Täytyy sen kunniaksi hankkia pääsiäiseksi ylimääräinen rove mämmiä.
Onneksi nykyään voi kuvia lähetellä vaikka kuinka usein, pysyy kehityksen kelkassa, tarkoitan nyt lähinnä Iiriksen kehityksen. Alla olevan kuvan Anna lähetti viime keskiviikkona. Ehkä tulee tänään pari itsekin napattua.
Hokkasen Otto Mikkelistä saapuu täysikäisyyden auvoisalle väliasemalle.
Mr. (Mrs.?, Ms.?) Google ilmoittaa mm. Kuopiohallissa illalla tulevasta Hard Days Night Part III-tapahtumasta sekä tansseista monessa kymmenessä paikassa alkaen Airakselan seurojentalolta (esiintyjänä Jouni Rautio) kulkien Lempäälän manttalitalon (Kauko Simonen) kautta päättyen Ämmänsaaren työväentalolle (Suomussalmen harmonikkakerho).
Muuten maailmassa kaikki ennallaan, luulen. Paitsi millaisen jäljen Etelä-Ranskan lentoturma ihmiskuntaan jättää? Ainakin asiaa ruoditaan taas sellaisella perinpohjaisuudella, ja sellaisten erikoisasiantuntijoiden voimin, että parempi olla sorkkimatta koko juttua, meikäläisen. Mikäli olen oikein ymmärtänyt, iltapäivälehtiemme tietämys asioiden kulusta päihittää moninkertaisesti Ranskan ja EU:n viranomaisten amatöörimäisen näpertelyn.
Aamulla, kun sauvakävelin kävelysauvojen kanssa sauvakävelylenkkiä, panin merkille, että suurin osa kevyenliikenteen väylistä on jo puhdistettu talven hiekoista. Hyvä niin; kumitassut porkissa tuppaavat lipeämään kuin laakereina toimivien sepelinmurujen päällä. Samalla huomasin, taas kerran, kuinka tuollaiset pikku asiat saavat ärsyyntymään. Nimittäin jos asiaa pohtii yhtään laajemmasta vinkkelistä, on Veräjämäenkadun sinällään jyrkän ja pitkän nousun yhä matkaa vaikeuttava hiekkakerros melko mitätön harmi verrattuna vaikka..., noh verrattuna ihan mihin vaan.
Päätinkin, että yritän niellä harmistumiseni kaiken maailman pikkuseikkojen vuoksi.
Ja sen, että jos ymmärrän jonkun minua häiritsevän seikan olevan joillekin, edes yhdelle, hyödyksi, nielen harmini mukisematta, vähin äänin, välittömästi ja lopullisesti. Saapi nähä, kuinka onnistun.
Mutta siinä annoin itselleni periksi, että kun käsitän joku mieltäni katkertavan juttun olevan yhtä vastenmielinen kaikille, sallin ärsyyntymiseni. Mutta sen pyrin suhteuttamaan Ebolan, Ukrainan tilanteen ja lentoperämiehen aiheuttamiin tuntemuksiin.
Olen taas viikolla viisastunut. Ennen luulin, vastoin parempaa tietoa, että kun ihminen on naamaltaan punainen, on kyse korkeasta verenpaineesta, vihastumisesta tai päivettymisestä. Tai jos toveri on lärviltään sininen, on hän kylmissään tai muuten vaan sairas. Mutta ei, ei suinkaan! Punertava ihminen loittonee meistä, sinervä puolestaan lähenee. Se johtuu Doppler-ilmiöstä, tarkemmin punasiirtymästä ja sinisiirtymästä. Siis, kun kohde loittonee, siitä lähtevän valon aalto pitenee, ja kohde alkaa sen myötä punertaa. Lähestyvä kohde aiheuttaa valon aallon lyhenemisen, mikä merkitsee sinistymää. Jos tämä pitää paikkansa loittonevien galaksien kohdalla, pitänee se kutinsa myös ihmisten suhteen. Luulen ainakin. Vaikka saattavat, tarkemmin pohdiskeltuna, nuo aiemmin värjäytymisen syiksi luulemanikin olla oikeaan osuneita. Doppler, Newton tai Einstein eivät ole enää parissamme tarkennusta tuomassa, ja Hawking'illa taitaa riittää puuhaa tärkeämpien asioiden kimpussa.
Tuossa puolilta päivin täräytetään Espooseen Iiristä moikkaamaan. Tulkoon tavatuksi, siinä sivussa, Anna ja Jonikin. Paitsi, että Joni taitaa olla duunissa. Helmi lähtee myös käymään, mutta palaa meille takaisin. Mikäs siinä. Ei se osaa täällä kaipailla, on niin meihin tottunut. Sitä paitsi nyt, kun juoksuaika (lue pikkupöksykausi) on ohi, ja maisemat alkavat kuivahtaa siihen malliin, ettei joka reissulta tarvitse suihkun kautta kotiutua, on koirasta paljon iloa. On sitä vaikka millaisissa olosuhteissa, mutta nyt se on vähemmän työllistävää (ihan kun meikäläisellä olisi ajasta pulaa!)
Kolme viikkoa tulee siitä, kun viimeksi ollaan Iiristä fyysisesti nähty. On tyttö varmaan taas kehittynyt! Ensi keskiviikkona tulee likalle puoli vuotta täyteen. Täytyy sen kunniaksi hankkia pääsiäiseksi ylimääräinen rove mämmiä.
Onneksi nykyään voi kuvia lähetellä vaikka kuinka usein, pysyy kehityksen kelkassa, tarkoitan nyt lähinnä Iiriksen kehityksen. Alla olevan kuvan Anna lähetti viime keskiviikkona. Ehkä tulee tänään pari itsekin napattua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti