Taas yksi synttärikeikka Mikkeliin takana. Onneksi Emmalla ei oo enempää lapsia, ja Carolinan moukeet on niin vanhoja, että molempien rippijuhlatkin on juhlittu. Meinaan, että alkais pian käydä rasitteeksi, jatkuva rahtaaminen. Vitsi, vitsi. Mukavahan siellä on piipahtaa, ei niin suurta sukua tavata.
Oli taas eilen tohinaa, hyvät tarjoilut ja värikästä porukkaa, Luna vaan on tullut niin ujoksi, säikyksi, ties miksi, että työn ja tuskan takana on saada kuvaan. Nytkin myyrysi pimeässä omassa huoneessaan kaveriensa kanssa. Shade taas oli varttuneempien tyttöjen kanssa omassaan, ei häntäkään paljon näkynyt.
Emma oli tallentanut kakkukynttilät niin varmaan paikkaa, että se itseään paljastanut. Siispä seremonia suorittettiin Tunden ideoimalla uivien kynttilöiden vadilla. Kävi se homma niinkin, muodostuneeko perinteeksi? Meikäläinen vaan tarvitsisi ens kesä puuhaan kylpyammeen!
Kovin olivat naisvoittoiset kekkerit, liekö jo tätä naistenpäivää ennakoiden. Meitä, joille ei omaa päivää ole suotu, parin Lunan kaverin lisäksi, oli; Tunde, joka vietti aikaansa kuulokkeet päässä läppäriä katsellen Lunan sängyllä, myöhemmin kuului siinä kuorsaavan; Otto, pian 18 v., joka ahtoi ensin itseensä kaksi lautasellista suolaisia antimia, sitten kolme lautasellista kakkupuolta kahvipöydästä, jälkiruoaksi vielä muutaman kolmioleivän, ja kävi sen jälkeen olohuoneen sohvalle nukkumaan.
Jukka, Amin mieskin oli duunissa, pidä siinä sitten yksin small talk'ia yllä! Onneksi ei sitäkään juuri tarvinnut tehdä, siinä määrin tuntui akkaväellä olevan asiaa, että kuulosuojaimia tuli kaiho.
Iiris käyttäytyi, alkuhämmennyksestä toivuttuaan, kunnon tytön lailla, viihtyi milloin kenenkin sylissä, eikä edes hätkähtänyt vieressä räjähtänyttä ilmapalloa. Kelvon likka!
Onneksi on jo päivä jatkunut. Ilma oli sumuinen ja vähän sateinenkin, ei tarvinnut pimeässä kotiin ajella. Vaan ikävää se usmuuttaminen on, kun p****a lentää, ja nekin niukat samaan suuntaan liikkuvat pyrkivät ohi, vaikka ajelenkin vähän yli tienopeutta. Kun ohi pääsevät, jäävät kuitenkin eteen törryytämään. Ohittamisen ymmärrän; jos on kiire, niin menköön. Mutta sitten pitää hävitä melko liukkaasti horisonttiin, eikä jäädä rapaa päälle heittelemään.
Myös jo tuhannesti todettu ilmiö tuli edelleen toteen näytetyksi. Siis, auto ajaa tienopeutta, mieluumin hieman alle. Minä ajan sen sen perään. Kohta alkaa ohituskaistaosuus. Hetkessä on edellä ajavan nopeus noussut vähintään 20 km/h. Ohituskaistasydrooma tuntuu vaivaavan melko suurta osaa autoilijoista. Kuluukohan niitten ajopeli, jos sen ohittaa? Vai onko oireyhtymä psyykkistä laatua? Meneekö yöunet, tuleeko läimittyä vaimoa, onko työtovereilla huomenna kärsittävää, jos joku sörnäyttää edelle? Voisko joku "tosentti" inttää aiheesta itsensä tohtoriksi, että saataisiin asia selväksi?
Tämä liikenteestä ja sukulaisista. Tulevana perjantaina taas Mikkeliin lähdetää, Anttolan kaupunginosan Saukonsalon nukkumalähiöön. Helmi mukaan, siellä on tietämän mukaan sellaset jääkelit, että matalakin koira pääsee. Reilu viikko siellä tutkaillaan kevään tuloa, takatalvea, lumimyräköitä, auringon läimötystä, mitä nyt luonto meille suokin. Kirjoja täytyy yksi ahkiollinen pahan ilman varalle mukaan ottaa. Olkoot säät säälliset tai riettaat, kyllä pärjätään.
Kohta pitää lähteä hakemaan äiti-Elina meille syömään. On sitten naisväkeä neljässä polvessa, Helmi lisäbonuksena.
Oseluna 4- ja 5-vuotiaana. Vuodessa tapahtuu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti