MARRASKUUSSA SUKSILLE

  Päästiin ensimmäistä kertaa ikinä marraskuussa liukulumikengillä hiihtämään. Tähän ihmeeseen on monia syitä, mutta tärkeimpänä mieleen tulee se, että on aluillaan vasta kolmas talvi, kun olemme kyseiset välineet omistaneet. 

  Eihän lunta kovin paljon ole, mutta golfkentän laidoilla sitä riittävästi löytyy. Metsään ei vielä kannata mennä, ettei kolhi pohjia kiviin. Mukavaa oli. Kyllä luonnossa kulkeminen aurattuja väyliä pitkin tallustamisen voittaa.

   Peuranjälkiä risteili joka puolella. Tällä kertaa ei jäniksiä eikä kettuja ollut liikkeellä ollut. Ja se seuduilla liikkunut susikin on tiemmä ammuttu. Muutama orava ja metsähiiri kyllä oli vipeltänyt hangen pinnalla.

  Osmankäämit reunustivat mukavasti yhtä kentän vesiesteistä. 

  Perhe Tiilikainen on tulossa viikonloppuna käymään. Katkaisee hiljaiselon sopivasti, on mukava nähdä muutaman viikon tauon jälkeen. 

  Hiljaiseloa tosiaan. Hiljainen talo, hiljainen seutu. Ei kuulu edes liikenteen melu. Ja päivät lyhenevät, hämärää on aamusta iltaa, varsinkin kun pilvessä taivaankansi. 

  Sentään askelten narskahtelua katolta välillä kuuluu. Siellä on nimittäin kaksi peltimiestä korjaamassa ilmanvaihtohormeja. 

  Asentajat ilmestyivät eilen, kun olin lumia kolailemassa. Kysyivät, että missä asunnossa vuotaa katto?

  Minä, että ei tietoa, mikäs osoite teillä on?

  Ilmeni, että osoite oli oikea. Onneksi naapuri, joka on taloyhtiön hallituksessa, tuli silloin laittamaan autoaan piuhaan. Hän tiesi, että isännöitsijä oli tilannut miehet tarkistamaan piippujen juuret, joita lumi ja jää oli murjonut. Piippujen juuret korjattiin pari vuotta sitten, mutta nyt oli tarkoitus tutkia, oliko edellinen talvi aiheuttanut uusia ongelmia? No, mikäli minulta kysytään, niin ehkä kesä olisi ollut sopivampi ajankohta tarkastukselle. 

  Niinhän siinä kävi, että kolme hormia oli huonossa kunnossa. Nyt ne pitää korjata, koska runko, mihin pellitys kiinnitetään, oli kosteuden ansiosta pehmennyt kelvottomaksi. Loput piipuista näyttävät olevan joltisessa kunnossa. Ne täytyy tarkastaa keväällä huolellisemmin. Onneksi on sentään kuva pakkasilma. Vesisadetta ei tuo homma kaipaa.

  En isommin taloyhtiön asioitten kanssa ole ollut tekemisissä. Kokouksissa kyllä käydään, joko paikan päällä, tai etänä. Tiesin kyllä hormien vauriot, sillä olin ne aikanaan nähnyt. Tiesin myös, että raportti korjauksesta oli isännöitsijälle tullut. Nyt kun jututin peltiasentajia, sain kuulla, että tekohengitystä oli piipuille annettu, huonoin tuloksin. Suoraan sanottuna yhtiömme isännöitsijä ei ole minusta kovinkaan ponnekkaasti hommiaan hoitanut. Tuntuu, että kaikki tapahtuu todella hitaasti. Kyseessä on suuri valtakunnallinen isännöintitoimisto. Lieneekö liian pieni (9 asuntoa) yhtiö, palkkio liian pieni, asioiden sujuvaan hoitumiseen? Vaikka kyllä edellinen isännöitsijä (siis samasta puljusta) tarttui hommiin erilaisella ripeydellä. Mutta hallitus asioihin kantaa ottakoon. Toki siltäkin suunnalta olen aamulenkin tapaamisissa kuullut tyytymättömyyden ilmaisuja. 

  Varmaan kiinnosti teitä kaikkia, arvoistat satunnaiset lukijat? Mutta itseään vartenhan päiväkirjoja kirjoitetaan, eli "tähän on tyytyminen", sano Luukon Ane, kun kolmannen vesiperän nuotalla vetäisi. 

JATKOA EDELLISEEN

 Aamulla pirteä keli. -15 mittarissa, ei tuulta ei viimaa. Polvi on sillä mallilla, että tasamaalla aika hyvin  sujuu kävely, mäet, varsinkin myötäleet ovat hankalampia. Sitkeästi dallasin tunnin, 7000 askelta. 

  Matkalla tuli mieleen jatkaa siitä, mihin edellisessä blogissa jäin, eli vuoden 1967 muistelua. Kuvat, paitsi The Pictures, ovat Parikan Karin ottamia. Tässä minä kesällä soutuveneessä Avokkaan länsipuolella. Ihan kuin olisin hinauksessa. En kyllä muista tilannetta. 

Sinä vuonna muutimme takasisin Anttolaan parin vuoden Mikkeli-visiitin jälkeen. Minulla oli takana lyhyt mutta hieno rockmuusikon jakso. No, ehkä hieman yliammuttu titteli, tuo rockmuusikko. Niin tai näin, bassoa jumputtelin taitoni mukaan. Ei ole tarkoitus tässä muistella The Pictures'in taivalta. Ei edes sitä, kun kerran Oikkosen Hessu Kleinbussillaan roudasi bändin Varkauteen soittamaan johonkin tanssipaikkaan. Yleisön ikäjakauma oli keski-iästä vanhoihin. Koko ilta soitettiin. Repertuaarimme pariin kertaan + muutama Pookin johdolla inspiroitu tango. En muistele sitäkään, kun ei ollut Oikkosen Hessua roudarina, vaan kuljetettiin talvella potkukelkoilla kamat Porskille, missä meillä oli keikka "illatsuissa". Kappas, taisin kuitenkin vähän kertoa, mutta nyt loppui. Tähän kuvaan.

  Kesä 1967 oli viimeinen lomakesä. Seuraavan olin jo virallisissa kesätöissä. -67 oli tietysti Piskolassa heinähommissa, etc. Paljon kuitenkin oleskelin Avokkaassa. Leskeksi jäänyt Isoäitini Emma (Emchen) Karppinen vietti kesäkuukaudet saaressa. Hänellä oli useana vuotena Lahdesta palkattu lukiolainen "talonmiehenä", eli huolehtimassa mm. venehommista, nurmenleikkuusta, polttopuista. Palkka oli varmaan nimellinen. Muistan, että pojat tulivat hommiin pitkälti oppiakseen saksankieltä. 

  Sinä kesänä oli kesäpoikana Kari Parikka, minua vuotta vanhempi, eli 17-vuotias pojanjolpero. Tai nuori mies, miten vaan.  

  Karin kanssa, kuten edellisessä kerroin, rakennettiin näkötorni saaren korkeimmalle kohdalle. Tässä kuva rakennusprojektista....

.... ja tässä näkymän tornista Härönsaaren suuntaan.

  Vesihiihtoakin harrastettiin. Eno-Ollin aikanaan hankkimat välineet olivat valmiina. Melko huteran näköistä on menoni tässä kuvassa. Vaikka melkoisia mestareita oltiin mielestämme. 

  Silloin kulki vielä matkustajalaivoja, Mikkelistä Lappeenrantaa ainakin. Kaksi kertaa viikossa suuntaansa. Meillä oli aikataulu kirjoitettuna lyijykynällä saunatuvan hirsiseinään. Siellä se on vieläkin. Laivat jättivät suuret aallot, joihin monesti kiirehdittiin uimaan, joskus veneellä hympsyjä ottamaan. Kuvassa laiva Saukonsalon kansakoulun kohdalla. Se oli aikaa ennen Rantaharjua. 

  Se oli mukava kesä. Olikohan minulla oli ehdot, ainakin Ruotsista? Ehkä ei sittenkään. Olin luultavasti jäänyt luokalleni. Siksikin kesä on jäänyt mieleeni vapauden kesänä. Se kesä taisi olla myös viimeinen, jolloin Emchen kykeni pidempiä aikoja saaressa olemaan. Seuraavan suvena oli kuitenkin duunissa Otavan Sahalla, minne kuljin Valtosen Taten kyydissä. 

  Aikaa on kulunut 56 vuotta. Maailma on muuttunut, mutta minä en. Vai mitä?

  Tai olen tietenkin. Minulla ei ole enää kitaraa.

SÄHKÖPÖRSSIN BLACK FRIDAY

  Black Friday kääntynyt illaksi on. Ihan helevetinmoinen mainosmylläkkä toivottavasti tokenee. Postilaatikon täydeltä on tuupannut toinen toistaan edullisempia tarjouksia. Päättelen huutomerkkien määrästä. Olen lähes kaikkien kauppojen sähköpostit blokannut, mutta muutaman "vakiokaupan" olen jättänyt. Nyt niistä on sitten pursunnut toista viikkoa vähintään yksi meili päivässä. Tokmanni, innokkaimpana, on lähettänyt tänään kaksi. Myös tekstareita on monelta firmalta tullut. 

  Kaupallisia kanavia en katso, paitsi Emmerdalen arkipäivisin. Pientä makua on siis saatu tv:n Black Friday-mainonnasta. Ihan paras tuli bongattua tänään: LEXLY Oy tarjosi avioeroa puoleen hintaan! Hyvä, etten nauranu itteäni tärviölle. Hitto, jos olis antanut 60 prossaa alennusta, niin oisin tarttunut koukkuun. Vitsi, vitsi. En alle 70:n prossan korvaani lotkauta. 

  Eipä ole paljon Black Fridayn vuoksi tullut ostoksia tehtyä. Ifolorilta toki tilasin kolme kappaletta kuvakirjoja 40 %:n alennuksella, säästin yli 50 €. 

  Sähköpörssi tarjosi myös Black Fridayn. Norjalaisen yhtiön kömmähdyksen vuoksi oli pörssisähkön hinta iltapäivästä alkaen yli 50 senttiä miinuksella. Mehän otettiin ilo irti. Pestiin astioita ja pyykkiä. Olis pesty muutenkin, mutta normaalioloissa vasta aamuyöllä. Päätettiin oikein ranttaliksi panna; ei piruuttaankaan sammutettu keittiön valoa, vaikka olkkariin siirryttiin. 

  Kyllähän nyt passaa meidän pörssisähköhemmojen retostella. Entä jos olisi toisin päin käynyt. Suomen olisi tarvinnut ostaa Norjasta sähköä iso määrä, mutta virheen vuoksi sieltä olisi tullut ilmoitus, että ei oo, vaikka olisi ollutkin. Olisiko seuraavan päivänä ollut pörssihinta 5 €/kwh? Olisikohan sähköpörssin aika tarkistaa systeemiään? 

  Siinä mustaperjantain mietteitä. Palataan lopuksi vuoteen 1967. Oltiin yöretkellä Jänissaarilla, Kari Parikka, Haneli ja minä. Kuvat K. Parikan ottamia. Ne olen tulosteista skannannut, joten laatu ei illauta. En muista, oliko kyseessä perjantai, mutta aamuyöstä ei kovin mustaa ollut. Ensimmäisessä kuvassa Haneli pohjoisemman Jänissaaren kalliolla aamulla viiden aikaa. 

  Haneli oli taivasalla, mutta asiat olivat ihan hyvin. Minä ja Kari oltiin huonommassa asemassa; oltiin ajauduttu veneen alle. Tässä majapaikka. 

  Vielä pari. Rakennettiin Karin kanssa Avokkaansaaren korkeimmalle kohdalle torni. Luvan kanssa. Tässä minä rakentamassa.

Ja tässä Ritva ja minä tornissa.

SPEKULATIIVISET UUTISET

  Peppe on ollut ahkerana! Maanantaina kävin läpi "työhuoneen" kirjahyllyn, pyyhin pölyt, poistin ison määrän vanhoja kuitteja ja muuta turhaksi käynyttä tiedotetta. Eilen oli vuorossa olohuoneen kirjahylly. Samat toimenpiteet. 

  Aloitin myös Iiriksestä ja Liisasta kertovan kuvakirjan teon. Minulla oli jo Ifolorilta saatu 30 %:n ale-koodi. Eilen toi posti taas kirjeen Ifolorilta. Nyt oli Black Friday-alennus kuvakirjoista 40 % 23.11. saakka. Siispä eilen kasaamaan tarvittavia kuvia. Tänään jatkoin hommaa. Nyt on työ tehty, kuvakirja (3 kpl) tilattu. 

  Huomenna on edessä viikkosiivous. Meillä viikkosiivous tapahtuu kahden viikon välein, jollei jokin asia vaadi aikataulua muuttamaan. 

  Eilen kolasin muutaman sentin lumikerroksen. Sitä herkkua taitaa olla edessä huomisaamuna myös. 

  Perjantaille ei ole kuutioituna mitään erityistä. 

  Ehdin sentään tänään aamulla lenkillä käydä. -11 astetta mittarissa. Mukavalta näytti maisema seitsemän maissa. 

Vartin päästä oli väritys erilaista, johtuen katuvalojen laadusta.

Hieman ennen kahdeksaa taivaanrata rusotti, koulukkaat kiirehtivät ahjoonsa. 

  Pari asiaa olen viime aikoina mietiskellyt. Ensinnäkin sitä, että nykyään ovat uutiset spekulatiiviseen suuntaa hilautuneet. Yhä suurempi osa uutisista käsittelee sitä, mitä mahdollisesti, ehkä, joissain olosuhteissa tapahtuu. Siis uutinen ei ole enää se, mitä on tapahtunut. 

  Tarkoitus ei ole valittaa. Ihan hyvä, että kansaa valistetaan siitä, mikä mahdollisesti on edessä. Luulen, että liian synkän tulevaisuuskuvan luominen ei kuitenkaan ole ihan kaikille eduksi. Suattaa alakaa ahistammaan. 

  Myös on mielessä käynyt, että suuri osa lähimmäisistä on taipuvainen tuomitsemaan asioita ja ihmisiä ilman pätevää syytä perustaen päätöksensä mielipiteisiinsä lukittuun "maalaisjärkeen", sekä kaltaistensa esimerkkiin. Pieleen menee, useimmiten. Toki olen joskus huomannut itsessäni samoja oireita. Jos sellaista epäilee, kannattaa ainakin pitää turpansa tukossa. 

  Joulukuu lähestyy, talvi on jo päällä. Forecan sivuilta luin, että  Euroopan keskipitkien sääennusteiden keskus ECMWF on tehnyt kolmen kuukauden ennusteen. Sen mukaan talvikuukaudet ovat sateisia ja tavanomaista lämpimämpiä. No, lämmitystä se helpottaa. Hiihtoniiloja tietysti askarruttaa, tuleeko sade lumena vai vetenä. Peppeä askarruttaa, meneekö järvi Saukonsalon länsi- ja pohjoispuolella kunnolla jäähän. Hiihtoniilojen tapaan toivoo myös Peppe, että lunta sateet olisivat. Ei kolauksen himossa, vaan koska liukulumikenkäily polttelee. Helmi- maaliskuussa jo tiedetään, kuinka Peppelle ja hiihtoniiloille on käynyt.

PUTININ PUSSI

  Hallitus sulkee rajoja. Somen kommenttiketjut täyttyvät "valistuneista" kannanotoista. Malttia, niin hallitus sekä kansa. Tuo kaikki löytää tiensä Putinin pussiin. Ja Putinin pussi levittää liepeitään, kiittää. Se siitä.

  Hilppa on tuijottanut areenalta ja kakkoselta perjantain sekä eilisen Taitoluistelun GP-kisaa Espoossa. Anna ja Iiris olivat eilen paikan päällä, menevät tänäänkin. Vuorossa on loppunäytös. Minulla on ollut aikaa lukea.

  Perjantaina luin Ragnar Jónasson'in kirjan Tuhkayö. Eilen upposi Anders de la Motte'n ja Måns Nilsson'in KESÄPARATTISIN MURHAT-sarjan toinen osa Antiikkikauppiaan kuolema. Tänään on vuorossa Tove Alsterdal'in Syväsatama. 

  Jónasson islantilaista dekkaria parhaimmillaan. De la Motte'n ja Nilsson'in KESÄPARATIISIN MURHAT-sarjan toinen osa on tähän päivään siirretty Agatha Christie-tyyppinen tarina, joka on tahallisessa? naiiviudessaan viihdyttävää luettavaa. Tove Alsterdal on palkittu ruotsalainen dekkaristi. Syväsatama on Ådalen-sarjan kolmas osa. 

   Kovin pohjoismainen kattaus. Nordic noir on ollut kauan pinnalla. Koska luen paljon dekkareita, myös sen genren teoksi on tullut kahlattua. Täytyy sanoa, että paisuneen tarjonnan seasta löytyy monen tasoisia teoksia. Kaikki eivät kovin kummoisia ole, eivätkä edes nordic noiria, vaikka niin takakannessa väitetään. No, ei KESÄPARATIISIN MURHAT-sarjakaan mitään nordic noiria ole. 

  Kyllä nuo luettelemani kirjat, sarjat ja kirjailijat lukemisen arvoisia ovat. Joskin se on makukysymys.

  Huomenna taas uusi viikko alkaa. Se alkaa liputuksella. Jatkuu joulusiivouksen varovaisella aloituksella. Aion näet käydä läpi kirjahyllyt, pyyhkiä pölyt. Huomenna aloitan omasta "työhuoneestani", tiistaina on vuorossa olohuone. 

  Keskiviikkona varmaan täytyy toimeutua jokavuotisen kuvakirjan tekemiseen. Vuorossa on yhdeksäs kuvakirja sarjassa, jota olen tehnyt Iiriksestä, sittemmin Iiriksestä Liisasta. Se tulee joululahjaksi muutamalle taholle. 

  Suurin homma kirjan teossa on valita siihen kuvat, tallentaa ne aikajärjestykseen omaan kansioonsa. Sitten onkin helpompi laatia kirja Ifolorin sovelluksella.

 Ei soi meillä joulumusiikki, ei tuoksu piparitaikina, mutta jouluntuloon valmistaudutaan.

  Ihan rapsakkana näyttävät kelit pysyvän. Lunta on luvassa, ja pakkanen kiristyy loppuviikosta. Voipi olla, että kolaa tarvitaan. 

  Laitan loppuun kuvan ukki-Aleksin selästä. Se on napattu Piskolan pihalla, luullakseni 1950-luvun alkupuolella. Poispäin Aleksi menee. Niin  haluan minäkin haluan mennä. Pois. Pois näistä kauheista ajoista, ajoista, jolloin inhimillisyys on jäänyt unholaan, inhimillisyyttä puolustavat sysätty sylkykupin asemaan.

AVARTUMISTA

  "Matkailu avartaa", sanotaan. Pitää varmasti paikkansa. Matkailu on kuitenkin jäänyt, varsinkin viime vuosina, kohdallani melko vähäiseksi. "Lukeminen kannattaa", sanoi Jörkka. Sekin on totta. Lukeminen avartaa myös. Jos ei matkaile, niin kirjojen parissa voi käydä vaikka missä. Avartaa lukeminen monessa muussakin suhteessa. Itse avarruin  viimeksi musiikin suhteen. 

  Luin juuri Ian Rankinin viimeisimmän John Rebus-kirjan. Sivuilta bongasin artistin nimeltä Jackie Leven. Ikinä kuullutkaan! Koska olen vuosien varrella huomannut, että musiikkimakuni on samankaltainen kuin kirjan päähenkilön John Rebusin, eli varmaankin hänen luojansa Ian Rankinin, niin päätin ottaa selvää. Englanninkielisestä Wikipediasta löysin tietoa. Jackie Leven (18. kesäkuuta 1950 – 14. marraskuuta 2011) oli skotlantilainen lauluntekijä ja artisti. Hän aloitti uransa 1960-luvulla folklaulajana. Menestystä tuli vasta hänen myöhemmin. Suora lainaus Wikipedian käännöksestä:

  Hän perusti yhtyeen Doll by Doll vuonna 1977. He julkaisivat neljä albumia vuosina 1979–1982. Kun Doll by Doll hajosi vuonna 1983, Leven aloitti soolouran. Hän kärsi katuhyökkäyksestä ja lähes kuristamisesta ensimmäisen sooloalbuminsa nauhoituksen aikana vuonna 1984, minkä vuoksi hän ei pystynyt puhumaan lähes kahteen vuoteen. Tänä aikana hän tuli riippuvaiseksi heroiinista.

  Vielä toinen:

  Leven paransi lopulta itsensä riippuvuudestaan vaimonsa Carolin avulla akupunktion ja psyykkisen parantamisen yhdistelmällä. Tämä johti hänet perustamaan The Core Trust -järjestön, joka suosii kokonaisvaltaista lähestymistapaa heroiiniriippuvuuden hoitoon. 

  Jackie Leven aloitti soolouransa 1994. Hän julkaisi parikymmentä albumia, muutaman salanimellä Sir Vincent Lone. 

  Leven kuoli syöpään 14. marraskuuta 2011.

  Latasin puhelimeen miehen tuotannosta yhden valmiiksi tehdyn soittolistan. Aamulla tunnin verran sitä lenkillä kuuntelin. Ei kyllä tajuntaa räjäyttänyt, mutta kuunneltavaa toki. Sitä paitsi kokemus on osoittanut, että nuo valmiit soittolistat jättävät yleensä artistin rosoisemman puolen syrjään. Pitänee tarkemmin ottaa mies syyniin. 

  Siirryn seuraavaksi polveilematta polveen. Jalka kestää lenkillä käyntiä. En sauvojen kanssa ja kovaa vauhtia kulje, mutta vähän verkkaisemmin meno onnistuu. 

  Ilman leikkausta yritän mennä. Ajatukset ovat selkiintyneet. Viime talvena olin kyllä leikkauksen kannalla. Varmaan sokki iski, kun en pystynyt jo vuosikausia jatkunutta liikuntaa harjoittamaan. Polvikin oli tosi kipeä. Kepin kanssa keväällä kuljin.

  Kun Anttolaan päästiin, niin kaikki sujuikin mukavasti. Pystyin sen, mitä piti tekemään vaikeuksitta. Pientä kipua toki välillä esiintyi, mutta särkylääkkeen kanssa hommat sujuivat. Siksi päätimme yhdessä ortopedin kanssa elokuussa, että jätetään leikkaus odottamaan, seurataan tilannetta.

  Ei ole ajatus vielä muuttunut. Tuumailen, että minä selviän jokapäiväisestä elämästä melko hyvin. Eivät edes raput kotona ole hankalat. Autolla ajamista ei polvi lainkaan haittaa. 

  Pitäkää minua omahyväisenä, jos siltä tuntuu, mutta sanon silti. Kun kuvia Ukrainasta, viime aikoina vielä kauheampia Gazasta katselee, niin yksi Peppen polvi jossain rikkaassa pohjoisessa vaikuttaa melko mitättömältä jutulta. En tarkoita, etteikö täällä saisi ja voisi apua vaivoihinsa etsiä ja löytää, mutta jotenkin turhanpäiväiseltä tuo minunkin viimeisen reilun vuoden aikana ilmoille suoltama valittaminen tuntuu.

  Torstain tiedote ja mielenkevennys on loppukuvaa vaille. Aamunkoi Hollolan kunttiksen reunoilta kuvattuna. 

VÄHÄN ERKISTÄ

  Aamu oli poikkeuksellinen. Valvoin eilen hieman normaalia kauemmin, joten heräsin hieman normaalia myöhemmin. Kello oli vartin yli kuusi, kun havahduin. Huomasin, että Hilppa oli kadonnut puoleltaan. Hipsin yläkertaan. Keittiössä oli aamupalan valmistelu käynnissä. Pääsin halauksen kanssa valmiiseen pöytään, mitä ei montaa kertaa vuodessa tapahdu. Johtuu siitä, että herään yleensä aina ensin. Eihän mitenkään voi päästä halauksen kanssa valmiiseen pöytään, jos on ainoa tajuissaan oleva huushollissa. On siis isänpäivä.

  Maittava aamupala on nyt nautittu. Kuntopyörällä polkaisin aamulenkin katsellen ja kuunnellen Kurt Vile & The Violators'ia  läppäriltä. Lipun olen jo käynyt vetämässä salkoon. Nyt kirjoitan muutamia ajatuksia isä-Erkistä.

  Erkki syntyi 5. helmikuuta 1922, menehtyi 2. helmikuuta 2006. Hän oli sodan kokenutta ja käynyttä sukupolvea, joka eli sodan jälkeisen kiivaan kehityksen kauden. 

  Isän tie kulki muutaman vuoden yliopisto-opiskelun jälkeen naimisiin ja muuttoon Piskolaan. Sydämeltään hän ei varmaan ollut maanviljelijä, joten 1960 muutimme kotitilalta Anttolan kirkonkylään, ja isä aloitti työt Mikkelin Säästöpankin Anttolan konttorin johtajana. 

  1973 Erkki ja Elina muuttivat Lahteen, missä ura jatkui Säästöpankkien Kiinteistövälityksen palveluksessa aina eläkkeelle saakka. Minäkin muutin pian sen jälkeen Lahteen, Hilppa myös. Kohta muutimme ensimmäiseen yhteiseen asuntoomme (vuokrakaksio Hollolassa), mutta se kuuluu toiseen tarinaan.

  Vaikka meillä oli nuoruudessani omat erimielisyytemme, niin minua ja sisaruksiani kohtaan isä oli melko suvaitseva. Ehkä liiankin, saattaisi joku tiukkapipo sanoa. Omia mielipiteitään ja vakaumuksiaan hän ei juuri tuputtanut. Siitä olen kiitollinen. 

  Koska tämä ei mikään isän elämänkerta eikä syväluotaava analyysi ole, niin siirryn hieman pohtimaan, kuinka isä, jos hänet reväistäisiin ruumiin ja sielun voimissa tähän päivään, tilanteeseen sopeutuisi? Huonosti, luulen. Luulen, että hän ei olisi kovinkaan helposti sopeutunut nykyisen digi-yhteiskunnan käytäntöön. Muistan, kun jostain 1980-luvulta asti sain aina kesä- tai talviaikaan siirtymisen päivänä isältä puhelinsoiton. Hän pyysi minua käymään. Pyysi vaihtamaan auton kellon oikeaan aikaan. Syystä tai toisesta ei noinkaan yksinkertaisen toimenpiteen opettelemiseen hänellä riittänyt kiinnostusta. Tai malttia. 

  Isällä oli viimeisinä vuosinaan myös kännykkä. Sillä hän osasi soittaa, lähinnä pikavalintoihin laitettuihin numeroihin, sekä myös vastata puheluun. Kaikki muu oli hepreaa. Muutaman kerran lankapuhelimella tuli minulle soitto. 

  "Poikkeaisitko käymään. Anna on soittanut, mutta minä en saa tätä puhelinta toimimaan."

  Minä ensimmäisellä kerralla tietysti menin. Katsoin kännykkää. Sen pienellä näytöllä luki ANNA PIN! Virta oli loppunut, tai isä oli muuten puhelimen vahingossa sammuttanut. Tuo pin-juttu ei hänelle tahtonut millään upota, ei vaikka monet kerrat asian opetin. Eikä koodi ollut sen vaikeampi kuin 1234! Ja isä oli tuolloin vielä selväjärkinen, yläkerta kirkkaana. Kuten oli oikeastaan loppuun asti. No, seuraavilla soitoilla (Anna nimittäin oli soittanut melko usein), asia selvisi puhelimessa. 

  Itse asiassa äiti oli kännykän kanssa osaavampi kuin isä. Tosin ei hänkään siihen värkkiin koskaan rakastunut. Saatan puolen vuoden kuluttua, äitienpäivänä, tuohon asiaan, ja muihinkin muistoihin palata. 

  Loppuun laitan muutamia kuvia Erkin muistoksi. Tässä minä isän sylissä 1951.

Erkki muikkuverkoilla joskus 1950-luvulla.

Äiti ja isä, 1940-luvun loppupuolella. 

  Tässä perhe-Lehkonen ehkä 1957. Kuva on selvästi otettu isovanhempieni luona Lahdessa, sillä muistan hyvin tuon takan olevan taulun. Siinä kuvattiin veristä taistelu jonkin linnan muurien sisällä. Silloin se tietysti kiinnosti pikkupoikaa. 

Vielä pari kuvaa Anttolasta 1960-luvulta. Muutamat varmaan tunnistavat kuvien henkilöt?