"Matkailu avartaa", sanotaan. Pitää varmasti paikkansa. Matkailu on kuitenkin jäänyt, varsinkin viime vuosina, kohdallani melko vähäiseksi. "Lukeminen kannattaa", sanoi Jörkka. Sekin on totta. Lukeminen avartaa myös. Jos ei matkaile, niin kirjojen parissa voi käydä vaikka missä. Avartaa lukeminen monessa muussakin suhteessa. Itse avarruin viimeksi musiikin suhteen.
Luin juuri Ian Rankinin viimeisimmän John Rebus-kirjan. Sivuilta bongasin artistin nimeltä Jackie Leven. Ikinä kuullutkaan! Koska olen vuosien varrella huomannut, että musiikkimakuni on samankaltainen kuin kirjan päähenkilön John Rebusin, eli varmaankin hänen luojansa Ian Rankinin, niin päätin ottaa selvää. Englanninkielisestä Wikipediasta löysin tietoa. Jackie Leven (18. kesäkuuta 1950 – 14. marraskuuta 2011) oli skotlantilainen lauluntekijä ja artisti. Hän aloitti uransa 1960-luvulla folklaulajana. Menestystä tuli vasta hänen myöhemmin. Suora lainaus Wikipedian käännöksestä:
Hän perusti yhtyeen Doll by Doll vuonna 1977. He julkaisivat neljä albumia vuosina 1979–1982. Kun Doll by Doll hajosi vuonna 1983, Leven aloitti soolouran. Hän kärsi katuhyökkäyksestä ja lähes kuristamisesta ensimmäisen sooloalbuminsa nauhoituksen aikana vuonna 1984, minkä vuoksi hän ei pystynyt puhumaan lähes kahteen vuoteen. Tänä aikana hän tuli riippuvaiseksi heroiinista.
Leven paransi lopulta itsensä riippuvuudestaan vaimonsa Carolin avulla akupunktion ja psyykkisen parantamisen yhdistelmällä. Tämä johti hänet perustamaan The Core Trust -järjestön, joka suosii kokonaisvaltaista lähestymistapaa heroiiniriippuvuuden hoitoon.
Jackie Leven aloitti soolouransa 1994. Hän julkaisi parikymmentä albumia, muutaman salanimellä Sir Vincent Lone.
Leven kuoli syöpään 14. marraskuuta 2011.
Latasin puhelimeen miehen tuotannosta yhden valmiiksi tehdyn soittolistan. Aamulla tunnin verran sitä lenkillä kuuntelin. Ei kyllä tajuntaa räjäyttänyt, mutta kuunneltavaa toki. Sitä paitsi kokemus on osoittanut, että nuo valmiit soittolistat jättävät yleensä artistin rosoisemman puolen syrjään. Pitänee tarkemmin ottaa mies syyniin.
Siirryn seuraavaksi polveilematta polveen. Jalka kestää lenkillä käyntiä. En sauvojen kanssa ja kovaa vauhtia kulje, mutta vähän verkkaisemmin meno onnistuu.
Ilman leikkausta yritän mennä. Ajatukset ovat selkiintyneet. Viime talvena olin kyllä leikkauksen kannalla. Varmaan sokki iski, kun en pystynyt jo vuosikausia jatkunutta liikuntaa harjoittamaan. Polvikin oli tosi kipeä. Kepin kanssa keväällä kuljin.
Kun Anttolaan päästiin, niin kaikki sujuikin mukavasti. Pystyin sen, mitä piti tekemään vaikeuksitta. Pientä kipua toki välillä esiintyi, mutta särkylääkkeen kanssa hommat sujuivat. Siksi päätimme yhdessä ortopedin kanssa elokuussa, että jätetään leikkaus odottamaan, seurataan tilannetta.
Ei ole ajatus vielä muuttunut. Tuumailen, että minä selviän jokapäiväisestä elämästä melko hyvin. Eivät edes raput kotona ole hankalat. Autolla ajamista ei polvi lainkaan haittaa.
Pitäkää minua omahyväisenä, jos siltä tuntuu, mutta sanon silti. Kun kuvia Ukrainasta, viime aikoina vielä kauheampia Gazasta katselee, niin yksi Peppen polvi jossain rikkaassa pohjoisessa vaikuttaa melko mitättömältä jutulta. En tarkoita, etteikö täällä saisi ja voisi apua vaivoihinsa etsiä ja löytää, mutta jotenkin turhanpäiväiseltä tuo minunkin viimeisen reilun vuoden aikana ilmoille suoltama valittaminen tuntuu.
Torstain tiedote ja mielenkevennys on loppukuvaa vaille. Aamunkoi Hollolan kunttiksen reunoilta kuvattuna.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti