VÄHÄN ERKISTÄ

  Aamu oli poikkeuksellinen. Valvoin eilen hieman normaalia kauemmin, joten heräsin hieman normaalia myöhemmin. Kello oli vartin yli kuusi, kun havahduin. Huomasin, että Hilppa oli kadonnut puoleltaan. Hipsin yläkertaan. Keittiössä oli aamupalan valmistelu käynnissä. Pääsin halauksen kanssa valmiiseen pöytään, mitä ei montaa kertaa vuodessa tapahdu. Johtuu siitä, että herään yleensä aina ensin. Eihän mitenkään voi päästä halauksen kanssa valmiiseen pöytään, jos on ainoa tajuissaan oleva huushollissa. On siis isänpäivä.

  Maittava aamupala on nyt nautittu. Kuntopyörällä polkaisin aamulenkin katsellen ja kuunnellen Kurt Vile & The Violators'ia  läppäriltä. Lipun olen jo käynyt vetämässä salkoon. Nyt kirjoitan muutamia ajatuksia isä-Erkistä.

  Erkki syntyi 5. helmikuuta 1922, menehtyi 2. helmikuuta 2006. Hän oli sodan kokenutta ja käynyttä sukupolvea, joka eli sodan jälkeisen kiivaan kehityksen kauden. 

  Isän tie kulki muutaman vuoden yliopisto-opiskelun jälkeen naimisiin ja muuttoon Piskolaan. Sydämeltään hän ei varmaan ollut maanviljelijä, joten 1960 muutimme kotitilalta Anttolan kirkonkylään, ja isä aloitti työt Mikkelin Säästöpankin Anttolan konttorin johtajana. 

  1973 Erkki ja Elina muuttivat Lahteen, missä ura jatkui Säästöpankkien Kiinteistövälityksen palveluksessa aina eläkkeelle saakka. Minäkin muutin pian sen jälkeen Lahteen, Hilppa myös. Kohta muutimme ensimmäiseen yhteiseen asuntoomme (vuokrakaksio Hollolassa), mutta se kuuluu toiseen tarinaan.

  Vaikka meillä oli nuoruudessani omat erimielisyytemme, niin minua ja sisaruksiani kohtaan isä oli melko suvaitseva. Ehkä liiankin, saattaisi joku tiukkapipo sanoa. Omia mielipiteitään ja vakaumuksiaan hän ei juuri tuputtanut. Siitä olen kiitollinen. 

  Koska tämä ei mikään isän elämänkerta eikä syväluotaava analyysi ole, niin siirryn hieman pohtimaan, kuinka isä, jos hänet reväistäisiin ruumiin ja sielun voimissa tähän päivään, tilanteeseen sopeutuisi? Huonosti, luulen. Luulen, että hän ei olisi kovinkaan helposti sopeutunut nykyisen digi-yhteiskunnan käytäntöön. Muistan, kun jostain 1980-luvulta asti sain aina kesä- tai talviaikaan siirtymisen päivänä isältä puhelinsoiton. Hän pyysi minua käymään. Pyysi vaihtamaan auton kellon oikeaan aikaan. Syystä tai toisesta ei noinkaan yksinkertaisen toimenpiteen opettelemiseen hänellä riittänyt kiinnostusta. Tai malttia. 

  Isällä oli viimeisinä vuosinaan myös kännykkä. Sillä hän osasi soittaa, lähinnä pikavalintoihin laitettuihin numeroihin, sekä myös vastata puheluun. Kaikki muu oli hepreaa. Muutaman kerran lankapuhelimella tuli minulle soitto. 

  "Poikkeaisitko käymään. Anna on soittanut, mutta minä en saa tätä puhelinta toimimaan."

  Minä ensimmäisellä kerralla tietysti menin. Katsoin kännykkää. Sen pienellä näytöllä luki ANNA PIN! Virta oli loppunut, tai isä oli muuten puhelimen vahingossa sammuttanut. Tuo pin-juttu ei hänelle tahtonut millään upota, ei vaikka monet kerrat asian opetin. Eikä koodi ollut sen vaikeampi kuin 1234! Ja isä oli tuolloin vielä selväjärkinen, yläkerta kirkkaana. Kuten oli oikeastaan loppuun asti. No, seuraavilla soitoilla (Anna nimittäin oli soittanut melko usein), asia selvisi puhelimessa. 

  Itse asiassa äiti oli kännykän kanssa osaavampi kuin isä. Tosin ei hänkään siihen värkkiin koskaan rakastunut. Saatan puolen vuoden kuluttua, äitienpäivänä, tuohon asiaan, ja muihinkin muistoihin palata. 

  Loppuun laitan muutamia kuvia Erkin muistoksi. Tässä minä isän sylissä 1951.

Erkki muikkuverkoilla joskus 1950-luvulla.

Äiti ja isä, 1940-luvun loppupuolella. 

  Tässä perhe-Lehkonen ehkä 1957. Kuva on selvästi otettu isovanhempieni luona Lahdessa, sillä muistan hyvin tuon takan olevan taulun. Siinä kuvattiin veristä taistelu jonkin linnan muurien sisällä. Silloin se tietysti kiinnosti pikkupoikaa. 

Vielä pari kuvaa Anttolasta 1960-luvulta. Muutamat varmaan tunnistavat kuvien henkilöt?