ENNEN- JA OIKEA-AIKAINEN PÄIVÄ

  Eilen oli juhlapäivä: iltapäivällä oltiin Otavassa Leon kaksivuotispäivillä, illalla syötiin ennenaikainen isänpäivän lounas Hollolassa. 

  Otavassa oli porukkaa koolla mukavasti, hyvät tarjoilut. Hauskaa välillä tavata sukua. Lehkosen puolen suku tosin oli meidän edustuksemme varassa. 

  Ennenaikainen isänpäivän lounas syötiin, koska tänään perhe Tiilikainen menee Lahteen Jonin veljen perheen luo. Nuorempia isiä siellä juhlitaan oikea-aikaisen isänpäivän lounaan merkeissä.

  Isänpäivän lounas, vaikkakin se oli ennenaikainen, ja tiettävästi ensimmäinen illalla kello seitsemän nauttimani lounas, oli maukas. Nyt sai kesällä seitenkymppisilläni Hanelilta saamani reilunkokoinen hirvipaisti olla pöydän kunkku. Hilppa kypsensi paistin jo perjantaina. Valurautapadassa kypsensi, hartaasti miedolla lämmöllä kypsensi. Paistin kera oli tarjolla itse graavattua lohta, uusijuureksia ja pottumuusia. Kyllä kelpasi isän olla isä. Ja isoisä!

  Aamulla hiippailin muitten vielä nukkuessa lenkille. Isänpäivän lenkki ei eronnut muiden päivien lenkistä oleellisesti. Kun palasin kahdeksan korvilla, alkoi porukka hiljalleen heräillä. Hilppa loihti pöytään kunnon brunssin. Munia, pekonia, riisipiirakoita, maalaiscroissantteja, leikkeleitä. Kohta oli 10 000:n askeleen energiavaje kuitattu. Korkojen kanssa.

  En jäänyt ilman isäpäivälahjaa. Iiris minulle ojensi kassin, josta löytyi suklaata, jouluaiheiset sukat, sekä tietysti tytön tekemä kortti!

  Odotan innolla. Parin vuoden kuluttua Liisa varmaan on myös minulle kortin väsännyt.

  Siinä Peppe-papan lemmikit aamuisina.

  Tiilikaiset siis lähtevät päivällä. Ensin Lahteen, sielä Espooseen. Me jäädään tänne viettämään verkkaan kuluvia päiviä, joista, kuten tuli joskus aiemmin todettua, ketjuuntuu nopeasti kuluvia viikkoja, kuukausia, vuosia. 

 

  Koska kohta lähdetään koko konkkaronkka ulos, lopetan lyhyeen. Paitsi että muutaman kuvan saatte vielä kärsiä.

  Eilinen päivänsankari valmistautuu puhaltamaan kynttilää.

  Akrobaatti-Iiris

Jäätelö ennenaikaisen isänpäivälounaan jälkeen vaikuttaa oikea-aikaiselta.

MIKSEI MYÖKII?

  Joulumainokset alkavat tunkeuta korviin, silmiin. Kaupat pullistelevat suklaata, koristeita, krääsää. Joulu siis lähestyy. Ahaa, selvä juttu. Miksei myökii sitä noteerattas? Siispä aamusta kirjahyllyn kimppuun. Yhteistyöllä hommat hoituu. Minä tyhjensin hyllyt, pyyhin niistä pölyt, Hilppa imuroi kirjapinoista isommat pölyt. 

  Kummasti tavaraa hyllyille mahtuu. Kirjoja enimmäkseen. Samalla kun hylly oli tyhjänä, siirrettiin sitä n. 30 senttiä ikkunaseinään päin. Se oli ollut irti siksi, että meillä oli aiemmin verhot roikkumassa, ja ne piti tietysti saada vedettyä syrjään. Kun jo jonkin aikaa sitten siirryimme verhottomaan tilaan, oli nyt asiallista tuupata hylly nurkkaan asti. Saman verran siirrettiin kaappia, jonka päällä televisio on. Kaappi on täynnä astioita, joten sekin piti tyhjentää, jotta voimamme riittivät siirtoon. 

  Rivakoita kun ollaan, aikaisin aloitetaan, niin johan sitä päästiin suihkuun pölyt pois pesemään jo ennen kymmentä. 

  Joulusiivous on siten aluillaan. Ja aluillaan se pysyykin kuukauden, toista. Mutta hyvä, kun tuonkin verran on tehtynä. 

  Eilen päätin hankkia Apple-tv:n katselumahdollisuuden. Ihan siksi, että sieltä löytyy Isaac Asimovin Säätiö-sarjaan perustuva sarja Foundation. Ongelmaksi meinasi muodostua se, kun minulla ei ole Applen laitteita. Ei puhelinta, ei tablettia, ei läppäriä, ei tietokonetta. Android-laitteisiin ei ole saatavilla applen sovellusta. Älytelevisiossa sovellus on, mutta id:n luominen oli hankalaa. Tai ei se oikeastaan hankalaa ollut, kun lopulta älysin, kuinka se tehdään. Piti mennä Windowsilla itunes-sovellukseen, ja sitä kautta tilin luominen onnistui. Sitten vain id ja salasan tv:n appiin, ja eiku selaamaan. 

  Kaksi tunnin jaksoa ollaan nyt katsottu Säätiötä. Hienosti se on tehty. Mutta en vielä osaa olla kovin innostunut näkemästäni. Hitaasti touhu etenee, alkuperäistä tarinaakin on tietysti rukattu näytölle sopivaksi. Toivottavasti tahti paranee ja tiivistyy tulevien jaksojen myötä. 

  Koska Asimovin alunperin trilogiaksi kirjoitettu, myöhemmin seitsenosaiseksi paisunut Säätiö, joka lopulta on yhteydessä saman miehen toiseen loistavaa kokonaisuuteen, Robotit-sarjaan, on minulle kovin tärkeä, niin suhtautumiseni tv-sarjaan on tietysti kriittinen. Harvoinpa taitaa filmatisointi kirjaa parempi olla. Saa nähdä, kuinka monta kautta tätä sarjaa tehdään? Tehdäänkö kolme, yksi jokaisesta alkuperäisen trilogian kirjasta? Vai tehdäänkö vielä lisää myöhemmin kirjoitetuista osista? Vai tehdäänkö vain yksi? Riippuu varmaan siitä, kuinka paljon katsojia se kerää. Olen kuitenkin odottavalla mielellä. Katsoa sarja kannattaa jo sen visuaalisen toteuksen vuoksi. Niin sanoi Hilppakin, jolle hieman olen yrittänyt valottaa, mistä tässä jutussa on kyse.

  Sen, mitä olen hieman Apple-tv:n tarjontaa silmäillyt, niin ei sieltä hirveästi näytä tällä hetkellä olevan muuta mielenkiintoista katseltavaa. Mutta olkoon nyt tämäkin suoratoisto näkyvillä. Ainakin, kunnes Säätiö on katsottu. Siitä ei ole vielä edes kaikki jaksot julkaistuna. Alle kuuden euron kuukausihinnalla ei vei konkurssiin. 

  Tänään sateli, sopiva kirjahyllypäivä siis. Huomenna on poutaa, sopiva lenkkeilypäivä siis. Pitää kohta vetäytyä kirjan pariin, latautua aamulenkille. Ensimmäiselle uusilla, eilen hankituilla lenkkareilla. Saavat muut aikaiset kulkijat ihmetellä kepeää menoa. 

KULUTUSVAURIO

  Takana ensimmäinen kunnon pakkasyö alkavalle talvelle. Viideltä näytti mittari miinus yhdeksää. Oli mukava keli aamulenkki tallustaa, kun ei tuultakaan ollut juuri lainkaan. 

  Eilen, tietoisena väliaikaisesta viilenemisestä, kaivoin naftaliinista talvella käyttämäni lenkkikengät. Mutta, mutta... Huomasin, että kantapäistä oli pinnoite kengistä kokonaan kulunut pois. Joku solumuovi, tai mikä lie, sieltä pilkisteli. Siis sakkokengät. Aika monta vuotta nuo Merrelit ehtivät palvella. Nyt ne saavat, viimeisenä palveluksenaan, tuottaa hippusen kaukolämpöä Kymijärven voimalassa. Täytyy ryhtyä metsästämään uusia. Päivällä mennään käymään äidin luona. Samalla voisi käydä kuikuilemassa tarjontaa. Vaikka ei lie kiirettä? Huomenna taitaa olla saman verran plussaa kuin oli tänään miinusta.

Verkkaan kuluvat hämärät päivät täällä Hollolassa. Kumma juttu, että vaikka ne verkkaan kuluvat, niin silti viikot vaihtuvat nopeasti. Mikähän paradoksi siinäkin on? 

  Kirjaston varauspalvelu on lähtenyt komiasti toimimaan lukemisen nälän auttamiseksi. Yhdeksän teosta olen parin viikon aikana varannut, niistä viisi saapuneena noutanut, neljä jo lukenut. Kaksi kirjaa näyttää olevan matkalla noutopisteeseen. Kaksi on sellaista, jotka on vasta tilattu, eli eivät ole vielä ilmestyneet. Kesäkauden aikana suosikkilistalle merkkaamiani on jäljellä kolmisenkymmentä. Täytyy varmaan taas pari laittaa varaukseen. Suomessa on paljon hyviä asioita, eikä niistä vähäisimpinä loistava kirjastolaitos!

  Viikonloppuna on eläkeläisille hieman vaihtelua tiedossa. Lauantaina mennään Mikkeliin, tarkemmin Otavaan. Siellä, Amin luona, pidetään Emman pojan Leon kaksivuotissynttärit. Perhe Tiilikainen tulee sinne myös, sitten meille yöksi. Päästään taas Iiriksen ja Liisan kasvukäyrät päivittämään. Liisalle on sanoja tullut sitten viime näkemän runsaasti. Pitää varmaan hänen kanssaan puida maailmanpolitiikan polttavimpia kysymyksiä, unohtamatta kotimaan puheenaiheita. Tai ei ehkä ihan vielä. Oikeastaan ei ehkä koskaan. 

  Jouluun on aikaa vaivaiset puolitoista kuukautta. Tässähän pitää kohlakkoin ryhtyä kokoamaan perinteistä valokuvakirjaa pukinkonttiin. Vastahan minä edellisen väsäsin. Taas on näemmä yksi vuosi lyhenevästä ketjusta takana. 

  Vaikka vuodet vääjäämättä vähenevät, niin ei kaikki kuitenkaan mene huonompaan suuntaa, noin terveyden kannalta katsottuna. Vuosi sitten olivat lonkat ja hartiat aivan helvetin kipeinä. Lääkärilläkin kävin, sain tehokasta kipulääkettä. Se kyllä auttoi, hetkelliseti, mutta kuuritkaan eivät ongelmaa poistaneet. Vasta keväällä, kun oltiin saareen päästy, kivut hävisivät kerrasta. Onko syynä monipuolisempi liikunta? Vai olivatko vaivat psyykkisiä? Kallistun ensimmäiseen vaihtoehtoon. Joku "jumi" hartioissa varmaan oli, ja se laukesi jostain salaperäisestä syystä. Nuo lonkat ovat aika ajoin vaivanneet vuosia. Nivelrikkoa niissä on. Viime talvena ne kipuilivat poikkeuksellisen kauan. Nyt tuntuvat paikat hyviltä. Puuta koputtelen. 

  Laitan loppuun kuvan, jonka skannasin Elinan albumeista. Siinäkö vellokset pohtivat vakavana elämän pimeitä puolia? No eivät pohdi. Eikä kuva ole edes hautajaisista, vaan Annin kastetilaisuudesta parikymmentä vuotta sitten. Kai meidän naamat peruslukemille oli saanut päydän toisella puolella istuva pappi. Leikkasin hänet pois. En uskonvastaisuuden vuoksi, vaan siksi, että ole hänen lupaansa julkaisuun kysynyt.

  Vielä toinen, pari vuotta myöhemmin napattu. Helmi-koiraa ei enää ole, mutta tuo päälläni oleva t-paita on yhä käytössä.

SANOTTIIN SITÄ ANTTOLASSA ENNENKIN

  Selailin kirjaa SULOINEN SAVONMAA Voipha se olla näinnii (toimittanut Ritva Koivukoski, Werner Söderström Osakeyhiö 1998). Se on liki 600-sivuinen opus, joka kertoo Savosta, savolaisuudesta, savolaisista (kuuluista ja tavallisista), Savon historiasta, nykyisyydestä. Kirjan loppupuolella on pitkä lista savolaisista sananlaskuista, paremminkin sanonnoista. Niiden alkuperä on aina kerrottu. Tuota listaa jäin tutkiskelemaan. Löytyihän sieltä Anttolassa sanottuakin:

  "Eihä suuret sanat suuta halakase eikä pieru pyllyvä repäse."

  "Eukkomies on ku elläen, mut ei pietä kytkyyssä."

  "Tuulee ku Jäppisen naimavuonna; vasikan nahka män vintilän reijästä läpi."

  "Anto Liikanennii jäniksen levätä, vaekka se sitä kii jahtasj."

  En kyllä muista koskaan tuollaisia kuulleeni. En Anttolassa, en muuallakaan. Sen sijaan mm. sanonta "Syö syö, syksyllä tapetaan" on hyvinkin tuttu. Poikasena ollessa sitä Piskolassa käytettiin. Leikkimielellä huonosti lautastaan tyhjentävälle poijannössille näin sanottiin, vaikka sikaahan tuossa sanonnassa tarkoitetaan. En kyllä tunnusta sika olleeni. Ainakaan silloin. Kirjan mukaan sanonta on peräisin Mikkelistä.

  Kuriositeetina mainittakoon, että kirjassa on Pertti Koistisen kirjoittama muutaman sivun juttu Muikkuveden vanhat merimiehet. Hieraisin silmiäni. Tarkistus osoitti sen, minkä toki jo arvasin: ei ollut kaimaani Koistinen kyseessä, vaan hänen kokokaimaani, v.1930 Viipurissa savonlinnalaisille vanhemmille syntynyt eläkkeellä oleva fil. maist. Pertti Koistinen. Liekö enää hengissä?

  Kun Anttolasta aloitin, niin laitan muutaman kuvan Suloiselta Savonmaalta, Anttolasta. Kuvat ovat äiti-Elinan albumeista. Ottajista ei ole tietoa. Niissä on pääosin edesmenneitä anttolalaisia. Muutamat mahdollisista lukijoista varmaan jokusia, ainakin yhdestä kuvasta kaikkikin, tuntevat.

  Tässä otoksessa on iso liuta isäntiä. Pirskasen Pekka huopikkaissa ja turkissa ja hänen vasemmalla puolella oleva turkkiherra varmaan ovat tilaisuuden vetäjinä. Jotakin metsätalouteen liittyvää lienee meneillään. Minä olen tunnistavinani ainakin Kiljusen Martin, Pesosen Vilkin. Taitaa joukossa olla Ikolan Kassukin. Niin, eikös Pirskasen Pekan oikealla puolella ole Montosia Saukonsalosta? Arton isä ja setä?

  Nyt kuva Anttolan Säästöpankin isännistöstä v. 1951. Syntymävuoteni. Eipä jaksa muistini ketään tunnistaa. Laitan kuvan taakse kirjoitetun nimilistan perään.

  Sitten se kuva, jonka 12 äijää moni saattaa tunnistaa. Muut ovat minulle selvillä, paitsi oikeassa laidassa istuva huopikasjalkainen mies. Näkö on tuttu, mutta nimi hukassa.

  Muistelen, että noilla äijillä oli joku 12-miehen kerho? Olisko kuva siitä? Voin olla väärässä. Ei olisi ensimmäinen kerta. Mutta oli niillä sellainen "klubi" kyllä. En tosin ole varma, kuinka monta jäsentä siihen kuului. Tämä oli 1960-luvun alkupuolta. Kun ei ollut somea, mihin ryhmää perustaa, niin täytyi ihan fyysisesti kokoontua. Olkoon tämä mikä miitinki hyvänsä, niin herkässä ovat kuitenkin hymyt. No jaa, Jormalaisen Pekka on vähän vakavampana. 

  Vielä yksi. Kuuskytluvun taitetta lienee eletään. Tähänkin apua anelen. Laitamiehet ovat tunnetut, mutta kuka on keskushyökkääjä? 

  Bonuksena kuva. Ei Anttolasta, vaan Helsingistä. Eletään loppuvuotta 1947 tai alkuvuotta 1948. Kuvassa tietysti isä-Erkki, Mualar-Väisäsen sanassa "ohuvena ku salakanruoto", sekä sisko-Ritva rattaissa. Molemmat ovat jo joukostamme poistuneet. R.I.P.

ARKISTOISTA PESEE

  Joutessani selailin taas hieman äiti-Elinan kuva-albumeja. Joukossa on myös isoäidiltäni Emmalta jälkeen jääneitä. Olen ne aiemmin, osittain pariinkiin kertaa, plarannut. Jokusia otoksia tälläkin kerralla skannasin. Eli puretaanpa työn tuloksia. En kuvia mihinkään erityiseen järjestykseen laita, en mihinkään kaavaan aseta. Mielivallalla on nyt sijaa. Paitsi että kaava löytyi kuin itsestään. 

  Aluksi kuva Piskolan laivalaiturilla onkivasta Hanelista. Se on otettu viiskytluvun lopulla, otaksun. Haneli oli kalamies jo silloin. 

  Myös toisessa kuvassa on vanha laivalaituri. Sitä ei ole vuosikymmeniin ollut. Kiviarkku on kuitenkin jäljellä. Minä kauhon kuvassa vedestä jotakin. Ei se kala ole. Mitä lie poikanen läträä? 

 

  Kuvasta näkee, että alhaalla on ollut vedenpinta välillä 1960-luvullakin. 

  Kun juttu alkoi kalamies Hanelista, jatketaan aiheesta. Tuossa 1980-luvun alkupuolella kävin Hanelin kanssa monena vuonna erilaisissa uistelukilpailuissa. Kaksi kertaa muistaakseni Lohikuninkuussoutu-kisassa. Siinä vedettiin soutamalla yhtä uistinta. Kilpailuaika oli 24 tuntia. Kummassakaan mittelössä, joissa olin mukana, emme koko aikaa käyttäneet. Kisa alkoi iltapäivällä, ja me saimme tarpeeksemme aikaisin aamulla. Punnitukseen ei kumpanakaan kertana tarvinnut meidän vaivautua. 

  Toisella reissulla nousi yöllä pirullinen ukkospilvi tuulen kanssa. Järjestäjän toimesta veneet käytiin komentamassa maihin. Rantauduimme erääseen saareen. Meillä oli kokolias ahven saaliina, joten paistoimme sen myräkän hieman laannuttua. 

  Nämä pari kuvaa ovat Puruvedellä järjestetystä mittelöstä. Kisa oli suosittu, kuten ehkä havaitsette.

  Kalastusaiheella jatketaan vielä. 1950-luvun lopulla kävivät minua isommat yökalassa. Minä en, itkusta ja pienestä raivarista huolimatta päässyt mukaan. Arvelen, että tuo yökalajuttu tapahtui kahtena kesänä. Luonterilla, Makutsaarilla, tai ehkä Vattusaarilla, oli äijillä tukikohta. Kuvassa vasemmalta isä-Erkki, Mäkisen Eero (heillä oli mökki Särensyvässä), saksalainen sukuun kuuluva Heinrich, eno-Olli ja isoisäni Pekka Karppinen.

  Minulla on käsitys, että Pekka ei porukassa yöpynyt, ja että nuoremmat miehet saattoivat illan tullen narauttaa korkkia vastapäivään. 

  Nyt lipsun kalastusteemasta, mutta vesillä pysytään. Eno-Olli rakensi 1950-luvulla vaneriveneen. Siitä on runko yhä Saarelan venevajan kattotuolien alapaarteitten päällä. Se oli tasapohjanen pulkka, jossa oli vaijeriohjaus. Kun Olli viritti perään isoisän kolmekymppisen Mercuryn, niin voitte arvata, että meno ei olut ihan nykynormien mukaista! Heinrich on kuvassa puikoissa. 

  Oikeasti Mercury kuului isoisän paattiin. Puuta oli paatit ennen, miehet mitä lie?

  Jonkinlaista vesisirkusta harrastettiin silloin myös. Tässä isoisä vetää jotakuta lautalla perässään. Vesisuksia oli käytössä myös. Ei ne olleet kuttaperkaa, vaan Olli-enon tekemiä ja punavalkoiseksi maalaamia. 

  Lopetan arkiston putsaamisen tähän, kun kala- ja vesiaiheiheiset otokset tuli käytettyä. 

PIENINÄ ANNOKSINA

  Elämässä on asioita, joita kannattaa nauttia vain pieninä annoksina. Kovin henkilökohtainen listani näistä jutuista on. Monella lienee omansa. Joillakuilla ei ollenkaan. Eli jokaiselle tarpeen mukaan. 

  Näinä kelvottomien, laiskojen, osaamattomien moderaattoreiden aikoina pienenä annoksina tulee seurata somessa paskalehtien juttujen poikimia kommenttiketjuja. Itse asiassa paskalehtiä ylipäätään tulee seurata minimaalisina, mieluummin olemattomina, annoksina. 

  Klassista musiikkia on hyvä nauttia pieninä annoksina. Pienet annokset sopivassa mielentilassa nautittuna tekevät mielentilasta vielä sopivamman. Liian suuret annokset puolestaan johtavat klassisen musiikin boikotointiin.

  Suklaata, keksejä, jäätelöä, herkkuja mitä tahansa on parasta nauttia pieninä annoksina. Ja harvoin. Ei tarvitse vöitä jatkaa, ja olo ja mielikin pysyvät köykäisenä. 

  Alkoholia tulee nauttia pieninä annoksina. Suuret annokset johtavat vielä suurempiin annoksiin, ja vielä suuremmat annokset johtavat johtamattomaan. 

  Kummelia kannattaa katsoa pieninä annoksina. Tämä on aivan uusi lisäys listalleni. Eilen tuli nimittäin ensin katsottua Areenalta Kummelin 50. jakso, eli 30 v. juhlajakso. Kohta perään tsiikattiin Elämäni biisi-ohjelma, johon oli biisejään valinnut Kummeli. Hauskoja heppuja, kaikki tyynni. Lahjakkaitakin. Mutta eilinen annos osoittautui liian suureksi. 

  Peppe-papan blogeja sopii lukea pieninä annoksina. Minä luen niitä ainoastaan oikolukijan ominaisuudessa ennen kuin ne lähtevät taivaalle. Huonolla menestyksellä, ottaen huomioon kirjoituksiin jääneet virheet. 

  Tarkennus yllä olevaan: Jos saisin blogeistani mainos- tai muita tuloja, saattaisi kantani olla toinen. Nauttisin Peppe-papan blogeja runsaina annoksina luomieni valeprofiilien kautta. 

  Huomautan vielä, että lista on täysin henkilökohtainen, enkä millään muotoa ole sitä laatinut ohjenuoraksi kenellekään. Kuten sanottua: Jokaiselle tarpeen mukaan.

  Nyt muuta asiaa. Aamulenkillä mietiskelin, että tällä vuosituhannella syntyneistä vanhimmat ovat samanikäisiä kuin huomattava osa yhä käytössä olevista vaatteistani ja kengistäni. Mitä siitä voi päätellä? 

  1. Ostan laadukkaita vetimiä.

  2. En ole muotitietoinen.

  3. Minulla ei ole varaa uusia garderobiani kovin usein.

  4. Minä olen tullut vanhaksi.

  5. Pienien annosten listaltani jäi pois kohta "uusia vaatteita kannattaa ostaa harvoin, silloinkin pieninä annoksina.

  Eiku veikkamaan. Oikein vastanneiden kesken arvotaan Suomen Huoneistokejun kuulakärkikynä vanhoilla yhteystiedoilla. Toimivuutta ei taata, mutta yleensä kuulakärjen hankaaminen kengän kumipohjaa auttaa. 

  Vielä loppuun toteamus: Fingerporia sopii nauttia enemmän kuin fingerporillinen kerrallaan.

TÄNÄÄN ULKONA

  Lämmintä syyskeliä pitelee. Aamulla +9, päivällä asteen verran enemmän. Mehän lähdettiin Messilän ja Tiirismaan maastoihin kävelemään. Salpakankaan teollisuusalueen parkkipaikat olivat lähes täynnä. Varmaan parikymmentä autoa oli sylkenyt matkustajansa luonnon helmaan. Ihmeen vähän kuntopoluilla kuitenkin näimme ihmisiä. Muutamia sieniäpärieden kanssa metsässä liikkuvia, jokusia sauvakävelijöitä sentään. Suppivahveroitahan ne sienenmetsästäjät olivat etsimässä. Syy, miksei tungosta ollut johtuu siitä, että kuntoreittejä on niin paljon. Kansa oli varmaan jakautunut eri suuntiin. 

  Me lähdimme taivaltamaan Messilän Golfkentän kautta. Kiersimme Tiirismaan tv-maston. Reilusti kiersimme, palasimme Iso-Tiilijärven rantaa seurailevaa reittiä. Siinä kuusi ja puoli kilsaa tuli matkaa taitettua. 

  Puolensa on Hollolan, myös Lahden, ulkoilumaastoilla. Salpauselän harjun luonto on jääkauden aikaansaamine suppineen ja kivilohkareiden koristelemine rinteineen, sekä sammaleisine kuusikoineen näillä seuduilla upeaa. Ja kun upea sää kruunasi valollaan upean maiseman, niin mikäs oli sisimmältään  etelä-savolisenten käyskennellä!

  Hilppa pysähtyi välillä ihmettelemään kuusien latvoissa näkyvää käpypaljoutta.

  Tiheän kuusikon naavaiset oksat vihreää sammalpeittoa vasten. Siinä silmä lepää!

  Golfkentällä oli täysi meininki päällä. Lähes jokaisella tiillä näkyi kulkevan kärrejään vetäviä ihmisiä. 

Kuvassa yksi heistä.

  Tilhille päihdettä näkyy olevan täälläkin, kunhan pakkanen käy ne panemassa. Pihlajanmarjat, ei tilhet.

  Huomenna ei ehditä metsäpoluille, sillä olen sopinut päiväksi muuta. Hieman käyn avustamassa tuttua. Hilppa menee sillä aikaa Lahdessa kauppoihin etsimään itselleen jotakin tarpeellista. Sen jälkeen käydään äiti-Elinaa katsomassa.

  Sunnuntaina mennään taas metsään. Ilma näyttää hyvältä, joskaan  aurinkoa ole odotettavissa. Pyhänä kierretään vaihteeksi Iso-Tiilijärvi. Samanmittainen, ehkä hieman pidempi, on se lenkki. 

  Kuukauden, tai parin, kuluttua nuo polut ovat muuttuneet latu-uriksi. Jos lunta on tullakseen. Ihan samoja reittejä emme kuitenkaan suksilla kulje. Pysytellään mieluummin sinisillä laduilla. On nimittäin muutamissa kohdin sellaisia alamäkiä, että voisi käydä meille kuin Jänöjussille:

  Kas satakunta volttia 

  hän teki ilman holttia 

  ja vatsalleen hän kinokseen 

  näin lensi suksineen

  Parempi tuntea taitonsa, pysytellä perhelenkillä sukset turvallisesti ladun pinnassa. Vaikka kyllä sitä ennen, nuorna miesnä, olisi nuo myötäleet viuhauttanut alas mennen tullen. Muutaman kymmenen vuoden hiihtämättömyys ja rinteissä käymättömyys jätti jälkensä. Ehkä hyvä niin. Iäkkäät luut kun eivät tahdo nopeasti korjaantua.

  Meni hiihtopuolelle, eli asian viereen, tämäkin tarina. Joten lopetan. Lopetan ennen isompia harhautumisia.