PELASTUSTÖITÄ

  Eilen oli tuulinen ja sateinen päivä, tänään tuulinen. Tarkoittaa sitä, että eilen oltiin pirtissä. Tänään sentään tuiverrukseen pääsi askartelemaan. Valitsin tarjolla olevista hommista venevajan kengittämisen. Tai tunkkauksen. Kengittäminen tarkoittaa lähinnä alimpien lahojen hirsien vaihtamista. Tai hevoselle tehtävää operaatiota. 

  Olin jo pultannut kakkosnelosen kiinni runkotolppiin. Ihan sahatavaraa se oli, patikka. Tämä tarkennukseksi, sillä kakkosnelosta (50 X 100) on monen sorttista. On sahapintaista, on hienosahattua, on mitallistettua, on höylättyä. Mitalistettu on 48 X 98, höylätty 45 X 95. On vielä yhtä laatua, sellaista jota en ole nähnyt. Asia tuli minulle kauan sitten selväksi, kun Höyry-Häyrinen selostaessaan jotain lätkän mm-ottelua ja siinä virinnyttä tappelua sanoi "siellä mäiskitään niin, että mailoista tulee raakahöylättyä kakkosnelosta!" Pitää vissiin ensi kerran Leinosen Sahalla kysyä, josko olis muutamaa metriä sellaista tavaraa tarjolla. Kysyin kuitenkin ensin mr. Googlelta. Hän kertoi, että mitallistettu on toiselta nimeltään karkeahöylätty. Olisiko Höyry tätä tarkoittanut raakahöylätyllä? Vai yhdistikö raakapontin ja höylätyn? Höyry kun ei aina ehtinyt kovin tarkkaan miettiä, mitä suustaan laski tulemaan. 

  Meni hieman sivuun aiheesta. Minä siis otin pullotunkit esiin, petasin ne kolmen ensimmäisen runkotolpan viereen, aloin nytkytellä. Tästä homma alkoi.

 

  Lopputulos ei kovin erilaiselta näytä, mutta sellaiset 15 senttiä parhaimmillaan nousi tämä sivu. 

Jos kuntoa ja voimia riittää, pitää tulevina kesinä, tai siis jonain tulevista kesistä, oikoa vaja kunnolla. Se tarkoittaa sitä, että pitää siirrellä tavaroita, purkaa lattiaa muutamasta kohtaa, tunkata juoksujen alta. Samalla vaihtaa, tai ainakin vahvistaa rakenteita. Rannan puoli on reilun puolen metrin tolppien päällä, joten ongelma on lähinnä talolle päin oleva sivu. 

  Kannattaa homma kuitenkin tehdä, sillä tämä n. 10 X 6 metriä kooltaan oleva rakennus on kyllä kullan arvoinen. Siellä mahtuu säilyttämään kummasti koneita ja kaluja. On työpöytää ja pystyy kaapan ja halkaisusirkkelinkin virittämään pientä askartelua varten. Verkot saa vappeellen sisätiloissa, syyssateelta, miksei kesäkuuroltakin, suojassa. Kierrätys kulkee myös venevajan kautta: on jätesäkit muoville ja kartongille, peltiämpärit lasille metallille. Ei tule paljon roudattua sekäjätettä Aution tiehaarassa olevaan pisteeseen, siihen, mistä vuosittain maksetaan. 

  Huomenna on tuuli luultavasti maltillisemmissa lukemissa. Täytyy arpoa seuraava työtehtävä. Mutta vasta aamulla. Elämässä pitää olla jännitystä! 

  Torstaina käydään Mikkelissä. Käydään viikon eväät. Sitten jaksaa päivittäin duunailla aamulla arvotut hommat.

 

  Puolipäivätyönä meikäläisen puuhailu jatkuu, vaikka eivät helteet enään voimia rasita. Oikein hyvin sopii 7-11. Iltapäivät ovat pyhitetty nokosille ja kulttuurille. Kulttuuri sisältää hieman lukemista ja suoratoiston katselua. Talonmiehen hommat tulee kuitenkin hoidettua tarvittaessa, vaikka iltapäivisin. Kuten tänäänkin, saunanlämmitys. Saunomista en laske työaikaan kuuluvaksi. Se on vertattavissa aamukahviin, lounaaseen, päiväkahviin, illalliseen, iltakahviin, hampaiden pesuun, huussissa tai kaukaisimman nurkan takana käymiseen, eli jokapäiväiseen elämään. Paitsi että saunominen on yleensä jokatoinenpäiväistä. 

  Selvitykset loppukoot. Taidan heittäytyä kokovartalon nojalle.

  PS. Onneksi ei ole sähkökatkoja tullut. Alueuutissa kerrottiin, että Etelä-Savossa on talouksia ilman sähköjä. Vilkaisin häiriökarttaa. Ei näköjään kovin paljon kynttilän valossa kyhjöttäviä sentään näkynyt olevan. 

JOLLAIN LAILLA

  Sateisesta Hollolasta ollaan palauduttu sateiseen Anttolaan. Ei sentään läpikotaisin kastuttu venematkalla, vaikka kaiken aikaa ripotteli. Nyt on tavarat sisällä, muonat jääkaapissa, pakastimessa ja komeroissa. Ai niin, ja pitsa uunissa. Päivän ensimmäinen ateria on lämpenemässä. Yksi kerrallaan pitää meillä pitsat lämmittää, sillä aikanaan hommattu perusliesi ei ole niin perusteellinen, että siinä olisi kiertolämpötoimintoa. Ei huolta, syödään ensin toinen puoliksi, sillä aikaa kun toinen lämpenee. 

  Juuri tuli Annalta viesti, että hekin ovat kotonaan Espoossa. Lähtivät näet meiltä Aija-mummille Lahteen syömään vähän ennen kuin me suunnattiin nokka kohti Etelä-Savoa. 

  Molemmat lapset, Iiris sekä Liisa, olivat olleet muutaman päivän yskässä ja nuhassa. Nyt olivat jo melko pirteinä, minkä nyt vähän köhää ja lopuillaan olevaa nuhaa. Liekö vielä taudin oireita, kun Iiris aamulla yläkertaan tultuaan kävi sohvalle pitkälleen. Liisa tietysti häntä paijaamaan!

  

  Aika pian nousi tyttö kuitenkin istumaan, kun sai luvan katsoa yhden pätkän Netflixiltä. Ja Liisa viereen, vaikka ei toosaa kuullemma yleensä jää tuijottelemaan.

  Jonin lippis on tuossa kuvassa päässyt sopivasti esille. Voin paljastaa, ettei mies itse ollut sohvan takana.

  Aamulla ei Hollolassa vielä satanut. Join kahvit kuuden jälkeen, ja koska ketään ei elävien kirjoihin ilmoittautunut, toimeuduin aamulenkille. Ilman sauvoja tosin. Kiersin Kunttiksen kautta. Hollolan pääkirjasto komeili utuisessa aamussa klo 7:00 näin edustavasti.

  Pieni, mutta viihtyisä lukusali oli tietysti ilman aamulehtien tiirailijoita. Vaikka omatoimikirjasto on sunnuntaisinkin auki aamuseitsemästä alkaen. 

 

  Lukukausi alkaa minulla, Hilpalla myös, marraskuun alussa. Pitkä lista on kertynyt Lastukirjaston suosikeihin. Alkaa lukukausi ja varauskausi, sillä suurimman osan havittelemistani teoksista joutuu varaamaan. Aika hyvin olen edellisinä talvina saanut suosikkilistan tyhjennetyksi. Ja monen monta muuta nidettä myös luetuksi. Talvi on siis lukukausi, kesä muukausi. Kausivaihtelua ei meillä muuten sitten olekaan. 

  Eilen tein hankintoja. Jostain syystä sain viime viikolla päähäni, että ostan metsurin viiltosuojahousut ja turvasaappaat. Tähän saakka olen huidellut ilman suojavarusteita. Tai no, on minulla kuulosuojaimet ja visiiri sahatessa ollut. Uskoisitteko, että ainakin kuulosuojaimet? Kun olen näin kauan selvinnyt ilman vahinkoa, niin ehkä paras olla koettelematta onneaan enempää. 

  Yksi todellinen vaaratilanne on ollut. Jokunen vuosi sitten tarttui teräketju housunlahkeeseen reiden sivussa. Onneksi olin hereillä! Tempaisin sahaa ylöspäin. Ohut housukangas repesi, eikä teräketju ehtinyt imaista laippaa lihaa leikkaamaan. Olisi voinut käydä huonosti. En edes tuosta tapauksesta tullut järkiin, vaan jatkoin vuotuisia sahauspuuhiani entiseen tapaan. Lopulta järki voitti. Nyt on emmeet hyvät. Kyllä, ihan meikäläisen tapaisten jästipäiden takia, pitäisi jollain lailla tähän asiaan puuttua. Vaikka jollain lailla. Mutta toisaalta, sekin laki tulisi jästipäiltä kevyesti rikotuksi. Mikään ei mukavampaa kuin lain rikkominen. Paitsi veronkierto. Täytyy tarkentaa, että en nyt tarkoittanut itseäni. Vaikka lakia ei tule juurikaan tahalliseti rikottua, niin joskus saattaa tulkinta olla löysää. Verot olen maksanut. Jos en aina rallatellen, niin kumminkin ilman kommervenkkejä. Kun sen on tehnyt, ei omatunto kolkuta terveyspalveluja käytettäessä. Joillakin tuntuu olevan suunta päinvastainen. Orpoa kuunnella Orpoa. 

  Äsken syötiin Lidlistä ostetut neljän juuston pitsat. Uusi tuttavuus. Ei ole pakastepitsa, vaan eineshyllystä löytyvä. Hyvänmakuinen oli. Aika suolainen kyllä. Ja melkein Haapasalon Villen hatsapurin veroinen pommi. Toivottavasti ei ala mahassa uhmomaan. Hilpalla nimittäin alkoi. Mahaa uhmoa. Kun kesällä 2020 syötiin Puumalan satamassa hatsapurit. Ei sentää uhmonut niin rajusti kuin Päätalon Kallea, kun hän oli ahminut jouluna lanttulooraa!

  Näihin ravinnepitoisiin sanoihin lopetan turinan. 

RAIDAN KIMPUSSA, RAITAA KORVISSA

  Päivän tehtävänä oli puun pilkkominen. Raidan pilkkominen tarkennettuna. Raitoja tulvi korviini myös. Tai eihän digiaikana enää raitoja juuri soiteta. Niin tai näin, Niilon musiikkia pitkästä aikaa kuuntelin. Ajattelin, että kulttuurimaailmaani pitää tuolta osin avata, koska rajoitukset hiljalleen poistuvat. Eli suorittaa pehmeää laskua mahdollisesti, luultavasti, edessä oleviin musiikkitapahtumiin. Myös Colorado-albumi tuli puita halki äheltäessä kuunneltua. Ja siltä raita, eikäku biisi, Rainbow Of Colors. Siinä lauletaan ihmisten värikirjosta USA:ssa. Värikirjosta, jota ei voi pestä pois. Ja siitä, kuinka johtajat muurien tällä puolella sanovat, että monien pitäisi mennä takaisin sinne, mistä ovat tulleet, toivottomuuteen, mahdolliseen kuolemaan.  Ja siitä, että ihmiset ovat vahvoja, ja he laulavat kanssamme, ja kun ihmiset ovat puhuneet, muurit ovat poissa. Joo, yleisesti, ja luultavasti myös yhden tietyn miehen muurista Niilo tässä laulussaan taitaa laulaa. 

  Kun biisiä kuuntelin, tuli kiitollinen olo. Kiitollinen siitä, että olen ollut niin onnekas. Niin onnekas, että saan asua Suomessa, saan asua osan vuodesta täällä saaressa. Täälläkin on muuri, mutta sen ovet ja ikkunat ovat auki. Ja tulevat aina auki olemaan.

Pelko kuitenkin työntyy kiitollisuuden rinnalle. Kuinka kauan Euroopassa ja Suomessa saadaan elää ilman muureja? Taas on sellaisia uutisia näkynyt, että jotkut maat rakentavat aitoja rajoilleen. Afganistanista tulevaa pakolaistulvaa kai pelätään?

  Ihmiset joilla on kaikki hyvin, ovat monesti niitä, jotka eivät ole halukkaita mistään luopumaan, vaan lisää tulisi saada. Lisää vaan, mitäs muista. Hieman kauhunsekaisin tuntein ajattelen seuraavia eduskuntavaaleja. Jos niitten jälkeen hallituksessa ovat Kokoomus ja Perussuomalaiset, niin köyhät köyhtyvät, turvapaikkaa ei pian saa edes hirttoköysi kaulassaan. Ja yleisisitovuus työehtoneuvotteluista poistuu. Ilmastonmuutoksen torjumiseen panostus loppuu, ainakin pienenee. Miettikää sitä, te työtätekevät, raskautetut ja lapsienne tulevaisuutta ajattelevat, jotka olette Persujen tai Kokoomuksen puolesta liputtaneet. 

  Se oli nyt sellainen osio. Osio kiitollisuudesta ja ahdistuksesta. Joku kysyy, että mitä minä enää tuollaisesta välitän, ehtoopuolen kulkija? Siksi minä välitän, että vaikka kuinka omahyväiseksi ja itsekkääksi luulisitte, niin jälkeeni jää alati suureneva määrä yhä heikomassa asemassa olevia. 

  Kun sydäntä purkamaan pääsin, antaa sitten tulla. Minusta ne, jotka eivät suostu ottamaan rokotusta, ovat varsinaisia paskiaisia. He jarruttavat yhteiskunnan avautumista, rajoitusten poistumista. Kyllä ne rajoitukset poistuvat kuitenkin. Viimeistään sitten, kun nuo luupäät ovat taudin sairastaneet. Minulla on tuntuma, että suuri osa rokotevastaisista kuuluu itseään isänmaallisena pitävään ryhmään. Mitä vi**n isämaallisuutta on hidastaa normaaliin elämään siirymistä?

  Nyt on tärkeimmät patoutumat purettu. Voin siis todeta, että syksyn värejä alkaa näkyä. Ja samalla lisätä, että se ei saa minua alakuloiseksi. Ei värit, ei syksy.

  Sade alkoi äsken, melko pienen ripotteluna vielä. Satakoon. Sain raitakasan pilkottua. "Raidat" korvissa, ilman raitapaitaa. 

  Naapurit tulevat iltapäiväkahville. Hilppa on duunannut omenista jotakin herkkua. Huomenna on taas puotaa. Taidan maalailla saunan ulkoseiniä.

  Lauantaiaamuna lähdetään Hollolaan. Perhe Tiilikainen tulee sinne myös. Sunnuntaina taas takaisin Anttolaan. Jos ei ole enää kesää jäljellä, niin muutamia puuhia on varastossa.

  Loppuun kysymys: Millaista painia on ristipaini? Varmaan ristiotetta yleisesti siinä käytetään. Kysymys heräsi, kun yle otsikoi Arpajaislakia uudistetaan ristipaineissa. 

PUUHAA SOPIVASTI

  Pientä hommaa piisaa. Eilen käänsin lapiolla pottumaan mustalle mullalle. Hiekkaa luultavasti kaipaisi kasvupohja. Multaa on, saveakin hieman löytyy. Ja kastematoja! Niitä oli, maanmuokkaajia, suorastaan ylettömästi. 

  Siinä yhdelle päivälle. Täytyy taitavasti jakaa hommia, että riittää marraskuun taitteeseen puuhaa. Paitsi että lisäksi laskettiin naapurin kanssa ahvenverkot. Ja saunottiin. 

  Tämä päivä alkoi tietysti verkon nostolla. Kävi niin, että ei ollut Ahti parhaalla tuulella; minun verkoissani kolme ahventa, naapurilla yksi. Yleensä, jos jommalla kummalla on parempi saalis, tasataan sitä niin, että molemmille riittää. Tässä tapauksessa, sotamiesneuvoston yksimielisellä päätöksellä, sain kaikki neljä kalaa, sillä ei niistä tasaten olisi kumpikaan pariskunta tullut kuin äkäiseksi.

  Päivä jatkui moottorisahan kanssa. Pätkin mieliharmista, eli piha-aitan takana kasvaneesta/kasvavasta puolilahosta raidasta kolmannen haaran. Kaksi on jo aiemmin lihoiksi pantu. Neljäs, viimeinen ja tervein, samalla se, joka on pahiten kenollaan sähkölinjan päälle, on vielä pystyssä. Syksyn aikana sekin saadaan Hanelin kanssa, vinssin avustamana, kaadettua yöunia häiritsemästä.

  Melkoinen raitajätti tuo puu alunperin oli, kuten yhden haaran pätkitty kasa todistaa.

  Hilppakaan ei ollut toimettomana. Hän puhkoi ja fileroi ahvenet, paistoi ne lounaaksi. Lähiruokaa: Omia pottuja, omia porkkanoita, aamulla verkosta otettuja ahvenia. 

  Välissä ehti Hilppa kerätä kukkien siemeniä kuivamaan. Oikealla krassin, vasemmalla kehäkukan. Olemme noitten suhteen omavaraisia, jopa pienimuotoiseen markkinoitiin kykeneviä.

  Sitten vielä asiaa vesihuollosta. Olemme viime vuosina tuoneet juomaveden mukanamme muualta. Kaivon vesi on kirkasta ja hajutonta, sekä maultaan oivallista. Vesi tutkittiin jokusia vuosia sitten. Se ei täyttänyt enterokokin liiallisen määrän vuoksi talousvedelle asetettuja laatuvaatimuksia. Minä pesin kaivon painepesurilla ja jollain tarkoitukseen soveltuvalla aineella. Senkään jälkeen ei ongelma ollut poistunut. Ilmeisesti kaivoon pääsee pintavesiä. 

  Asiaa on nyt pähkäilty muutama vuosi. Kaivon kunnostustakin ollaan mietitty, mutta kovat hinnat ja netissä löytyneet kommentit ovat lykänneet päätöstä. Kaivon kunnostus ei sinällään edes takaa lopputulosta, ja kaivo tulisi huoltaa joka tapauksessa muutaman vuoden välein. 

  Elokuun alkupuolella innostuimme perehtymään tarkemmin keväällä vireille panemaamme asiaan, nimittäin veden suodattimiin. Netistä löytyi sen ja sen valmistama hanaan liitettävä suodatinlaite, jossa on pinnaltaan keraaminen sisukseltaan aktiivihiilinen suodatin. Lähetin viimekesäisen vesinäytteen tutkimustuloksen kahdelle tätä tuotetta myyvälle firmalle. Sain kummaltakin vastauksen, että suodatus toimii. Niinpä hankimme laitteen Mikkelistä. Haimme tuotteen eräällä kauppareissullamme. Kysyin firman vastuuhenkilöltä, että entäs sitten, jos tutkitutamme veden ja osoittautuu, että se ei vieläkään ole kelvollista? Hän sanoi, että sitten varmaan kokeillaan uutta suodatinpatruunaa, ja jos ei vieläkään pelaa, niin rahat takaisin, tai sitten on mahdollista kokeilla tulojohtoon liitettävää kaksivaiheista suodatusta.

  Me siis laitteen ostimme, asensimme paikoilleen, aloimme käyttää. Ajattelimme, että tää on liian hyvää ollakseen totta. Laite ei ollut kovinkaan kallis, ja uusi suodatinpatruuna maksaa muistaakseni 55 euroa. Se pitää vaihtaa 2000 litran käytön jälkeen. Karkeasti arvioituna tämä tarkoittaa meidän kulutuksellamme kahta kesää, sillä suodattimen kautta ei tarvitse ottaa kuin juoma- ja kahvivesi. Muun märän voi ottaa suoraan hanasta. Eikäpä kovin järkevää olekaan apk:n ja pk:n käyttämää vettä suodattaa. Eikä käsienpesuvettä. Eikä potunpesuvettä. Eikä..., no, ymmärsitte yskän. 

  Päätimme kuitenkin, tietenkin, ja totta kai, tutkituttaa veden. Tilasimme näytepullot postiin, otimme näytteen, veimme sen kotireissulla suoraan Eurofinsille Lahteen. Eilen tuli sähköpostiin raportti. Vesi täyttää talousvedelle annetut laatuvaatimukset! Voitte uskoa, että se sai meidät iloisiksi. Olin kyllä melko luottavainen ollut siihen, että tulos tulee olemaan sellainen kuin on. 

  En ole mainosmies. Siksi en ole tarkemmin nimennyt suodatuslaitteen tietoja. Jos joku tuntee omalla kohdallaan tarvetta tällaiselle vempeleelle, niin ottakoon mielihyvin yhteyttä, niin selvitän asioita perusteellisesti.  

  Näihin iloisiin tunnelmiin päätän selkokielisen osuuden. Huomenna mennään puolukkaan, mikäli sää sallii. Sienikori on völjyssä, tottakai. 

ANNUAALI

  Eilen oli perinteeksi muotoutuneen vuotuisen tapaamisen hetki. Tällä kertaa se oli Moisaloiden mökillä. Tapahtuma on kahden saarimökkiläispariskunnan mukava iltapäivä ja alkuilta jutuskelun, muistelun, hyvän ruoan, sekä kohtuullisesti nautitun viinin (mieltymyksen mukaa puna- tai valko-) merkeissä. Koska tämä ei ole maksettu, eikä ylipäätään minkäänlainen, mainos, jätän noista merkeistä viinimerkit tarkentamatta. Hauskaa aikaa tuli taas monta tuntia vietetyksi. 

  Ennen kahta lähdettiin Avokkaansaaresta kohti Paajalansaarta porhaltamaan. Seitsemän sekuntimetrin kaakkoistuulta näytti sääkartta. Meidän rantaan ei sen suuntainen tuuli juuri tunnu, mutta katse Luonterilta Vierunselälle vyöryviin aaltoihin antoi esimakua tulevasta. Aikamoista ryskettä matkanteko olikin. Alumiinipaatti, niin hyvä kuin se onkin, ottaa töyssyt melko kovina vastaan. Kiukuanselällä tuuli oli onneksi myötäinen, joten aallot eivät niin terävinä täräyttäneet. 

  Koko lailla täsmälliseti sovittuun aikaa, klo. 14:00, rantauduttiin Voken ja Urkin valkamaan. Sieltä erottiin hieman ennen yhdeksää. Silloin ei hämärä ollut vielä pimeäksi kääntynyt, viinikiintiökin oli kutakuinkin lainlaatijan asettamissa lukemissa. Voke toivotti meille jo veneessä oleville turvallista matkaa, ja varoitti vielä lopuksi, että muista tuo selkäkivi. Minä siihen, että nyt kyllä aliarvioit kippari-Peppen taitoja. Asia on niin, että tuon Selkäkiven ohi olen jo kansakoulun alkuluokilla soutanut keväisin ja syksyisin kouluun kuutena päivänä viikossa. Niin, ja takaisin myös. Siispä ei porhallettu sille kivelle, ei karille millekkään. Tuttua tutumpi kuuden kilsan taival taitettiin lenseäksi muuttuneessa tuulessa turvallisesti omaan laituriin. 

  Erittäin vinhaan kuluneesta liki työpäivän mittaisesta tapaamisesta en sen enempää ryhdy tarinoimaan. Joidenkin kuvien myötä kuitenkin tunnelmia valotan.

  Tässä urkin ottamassa hienossa heijastuskuvassa olen päässyt hyvään seuraan.

 

Nuoruudenystävät iloisina.

Voke, Urkki ja minä pihalla, mutta ei ihan pihalla.

Ruokaa ja viiniä...

...sitten jälkiruokaa.

Vielä Voke, Urkki ja Peppe... 

...sekä Voke Urkki ja Hilppa hieman ennen Yamarin Cross-merkkisen veneen poistumista.

  Saarelaan ehdittiin sopivasti katsomaan Elämäni biisi-ohjelmaa. Eivät sen kaltaiset formaatit yleensä minun listoillani korkealla ole, mutta tuossa ohjelmassa on jotain. Ainakin artistit ovat huippuluokkaa, puhumattakaan orkesterista, jonka ammattitaito on Suomen kertakaikkista huippua.

  Tänään oli aamulla ulkona viisi astetta, plussaa sentään. Se on eräs raja. Raja, jolloin on aika helpottaa ilmalämpöpumpun uurastusta laittamalla leivinuuniin tulet. Joten ensimmäistä kertaa sitten toukokuun alun nousee savu siitä piipusta. Kirjoitellessani olen uunia lämmitellyt, nyt on aika mennä laittamaan pellit kiinni. Huomattavasti parempi laittaa nyt pellit kiinni kuin olisi ollut se tehdä eilen. Vanhuus on tuonut käyttäytymiseen ryhtiä ja malttia. Onneksi. 

LUSIKKAUISTIN

  Pitkän päivän ilta. Aaamulla lähdettiin saaresta jo puoli seitsemältä. Ajettiin Hollolaan, sieltä Espooseen. Annalla oli etäkoulutusta (vaikka onkin hoitovapaalla vuoden loppuun) 12-16, joten menimme lapsia kaitsemaan. 

  Iiris pääsi yhdeltä koulusta. Vein hänet kahdeksi luisteluharjoituksiin. Jäin hallille katselemaan. Hienosti on tyttö oppinut homman. Pyörähdyksiä, hyppyjä, vaakoja, vaikka mitä. Yritin ottaa videota tytön luistelusta, mutta homma katkesi alkuunsa. Jäältä rupesi kuulumaan kovaa käsien taputusta, ja kun siirsin katseeni puhelimelta, näin toisen ryhmän ohjaajan, isokokoisen äijänkörilään, näyttävän, että kuvaaminen ei ole soveliasta. Minä nyökkäsin, lopetin ikuistamisen. Ihan puskista minulle tuo tieto tuli. Anna on lähetellyt kuvia Iiriksen luistelusta, joten pidin asiaa selvänä. Muikuilin seinille, ilmoitustaululle, mutta mitään kieltoa en huomannut. Myöhemmin kysyin Annalta, eikä hänkään asiasta tiennyt. Sanoi vain, että ei ole kukaan hänelle tullut mitään sanomaan. Näinköhän ne luuli miekäläistä ties miksi pedariksi?

  Luisteluosuus kesti vajaan tunnin, sitten ryhmäläiset lähtivät toiseksi tunniksi ulos tekemään muunlaisia harjotteita. Minä lähdin dallailemaan katuja. Oltiin Kauniaisten puolella. Sen kyllä huomasi. Talot Vanhan Turuntien varessa olivat sen näköisiä, että miljoonalla ei olisi edes piharakennusta päässyt katsomaan. Varakasta seutua. Sentään Espoon puolelta pääsee luisteluryhmiin. Tai hehän Iiriksen Lähderannan luistelukoulusta bongasivat, mukaan houkuttelivat. 

  Liisa oli taas kasvanut, ja Liisan tukka, ja sanavarasto. Mukavaa oli lapsia tavata, vaikka vain lyhyen aikaa, tällä kertaa. Me lähdettiin ennen viittä ajelemaan Hollolaan. Piti käydä kirjastossa ja apteekissa, sillä aamulla jatkuu matka takaisin Anttolaan.

  Kun Espoosta kotiuduttiin, löytyi postilaatikosta paketti. Paketti minulle. Tiesin kyllä, mittä siinä olisi. Tieto oli tullut alkuviikosta. Siinä oli 70-vuotislahja. Lahja ystävältäni Ruikulta. Myöhässä se tuli, syystä, toisesta, tai ehkä kolmannesta. Ei se ole tärkeää. Tärkeää on, että se tuli, ja ajatuksella tehtynä. 

  Joku saattaa arvata, mitä paketti sisälsi. Eikä väärässä olekkaan! Siinä oli hopealusikka. Eikä mikä tahansa hopealusikka, vaan hopealusikkauistin! Minäpä näytän: 

  Kuvasta saattaa olla paha erottaa, mutta yläreunassa lukee  PEPPE 70. Alareunassa on teksti KAHVIT. Toisella puolella, näkymättömissä, lukee KONJAKIT. Sitten uistin toisin päin.

  Tuossa tissien välissä lukee ELOVENA. Kun Ristolle soitin ja kiitin lähetyksestä, hän sanoi sen  olevan siksi, että muistaisin syödä kaurapuuroa joka aamu.

  Monella kalamiehellä ja -naisella on pakissaan lusikkauistimia, mutta epäilen, että kellään ei tällaista. 

  

  Eikä siinä vielä kaikki. Risto oli laittanut mukaan bonuksen, KOSSUU!-mallin Ruikun ruususta.

  Oli tainnut ystävälle tulla kiire postittamisen kanssa, sillä maanantaina sanoin hänelle, että torstaina tullaan käymään Hollolassa. Kolmihaarakoukku puuttui näet uistimesta. Mutta se oli laitettu mukaan pakettiin, kaik' kiinnitysrenkaineen. 

  Kyllä Ruikku taiteilija on. Olen nähnyt hänen käsiensä kautta vuosien saatossa mailmaan ilmestyneiden esineiden kirjon: On, uistimia, pilkkejä, on lusikoita, puukkoja, kyniä, on sähkökitaran volyyminuppeja, on pienoispatsaita, on sormuksia, pinssejä, on ties mitä, sellaista, jota en nyt saa muististani irti. 

  Parin viikon kuluttua Risto täyttää samat vuodet, jotka minä jo ehdin saavuttaa. Poikaseksihan minä olen häntä leikilläni sanonut, kolme kuukautta nuorempi kun on. Pakko kehittää Ruikulla joku juttu merkipäivän kunniaksi. Aikaa ei ole paljon, mutta ei Risto nokkaannu, vaikka lähetys vähän myöhästyy. 

SYKSYN ALKU, TRAMPAN PURKU

  Syys on tullut, ainakin alkaneen kuun nimessä. On ilmanalakin syksyiseksi muuttunut. Eilisestä viiden asteen tiputus päivälämpötilaan. Luonto ei vielä tietenkään ruskan värejä pursua, mutta vuodenajan näkee monesta muusta seikasta.

 Koska tuli syksy, aloittelin syyshommia. Varovasti vielä, totutellakseni. Aluksi purin trampoliinin. Rungon alaosan jätin paikoilleen, mutta turvaverkon, maton ja reunapehmusteen irroitin, kuivatin ja varastoin odottamaan paria vuoden verran venynyttä pomppijaa. 

 

  Otin sitten kesäkurpitsalavan ympäriltä pois jänisten mieliharmin, eli lintuverkon. Kurpitsa on satonsa luovuttanut, nauttikoot jänöt, rusakot, jos mieli tekee. 

  Omenoiden varistaminen ja keräys oli sitten vuorossa. Tiimellyksessä sain pari omppua päähäni. Onneksi Newtonin Iisakki on jo painovoiman keksinyt. Ei tällä haavaa olisi ollut aikaa niin merkittävään toimenpiteeseen ryhtyä. 

  Kolme ämpärillistä Hilpan kanssa kerättiin. Latvaoksiin jäi vielä satoa varmaan parin ämpärillisen verran. Painovoima, joka onneksi on keksitty, tuo ne aikanaan alas. Yksi ämpärillinen on jo hillona. Eihän tuo mikään merkittävä saavutus ole, mutta tälle vanhalla ja leikkaamattomalle puulle muistini mukaan paras tulos. 

  Tähän lopetin syystöihin totuttautumisen. Piti lähteä syömään. Satelemaan alkoi myös, aurinkoisen aamupäivän päätteeksi. Nyt, klo. 11:56, näkyy arska taas pilkistelevän. 

  Lounaaksi syötiin paistettujen perunoiden kanssa muikkuja. Eilisten paismuikkujen tähteet ja haikumuikkuja. Osan saaliista savustelin eilen iltapäivällä. 

  Hyviä olivat, muikut. Niitä muuten oli kahdessa verkossa jotain 130 kappaletta. 15 millisestä verkosta tulivat helposti läpi, 14 millisestä piti osa ottaa pois takaperin. Muikuista. Onneksi. Sillä en tiedä, osaisiko edes takaperin kaloja päästellä. Pitää joskus kokeilla. 

  Hilpan syksynaloitus oli puolukkahillon keitto. Monta purkkia tuota herkkua on nyt jäähtymässä. Huomenna, kun mennään iltapäiväksi Espooseen, viedään Annalle tämän vuoden puolukkahillopurkki ja ämpärillinen omenia. 

  Huomenna siis käydään Espoossa, ajetaan sieltä yöksi kotiin Hollolaan. Perjantaina taas aamulla kohti Mikkeliä ja Anttolaa. Syyshommia jatkamaan, kun alkuun on päästy. Pottumaan kääntö tulee ensimmäiseksi tehtäväksi. "Ennen tehtiin kaikki käsin, mutta onneksi on nykyään lapiot", sanoi lattiamies Kotrokin, kun lapiolla kolmatta kuutiota lattiamassaa levitteli. Sitä vissiin halusi mestari Lehkoselle tähdentää, että olisihan tähän tilaan Bobcatillakin päässyt. Niin olisi, mutta koneen puuttumiseen oli vankka peruste. Eikä se peruste ollut nuukuus. En minä omistani olisi maksanut. Eli tuolla haluan sanoa, että lapiolla minä pottumaan käännän, en käsin. Enkä jyrsimellä. On sellaista tietoa tullut, että parempi on syksyllä kääntää lapiolla, keväällä sitten ennen istutusta möyhentää jyrsimellä. Olen mr. Googleen luottanut ja lapion kanssa heilunut ne muutamat syksyt, kun meillä kasvimaita on pidetty. 

  Näihin alkusyksyn aatoksiin ei tällä kertaa ole lisättävää. Kerta se on seuraavakin, lisäilen silloin.