SUHTEELLISUUS

  Pari päivää sitten ostin talvipäähineen. Se oli jäännöskappale, maksoi Tokmannilla 2 €. Tänään ostin samasta liikkeestä henkselit. Toppapuvun huosuissa pitämäni kannattimet ovat aikansa eläneet. Ne ovat niin virttyneet, että eivät enää jousta lain. Siis ostin uudet. Mustat, leveät perushenkselit. Ne maksoivat 13,95 €. Seitsemän kertaa sen, minkä hattu. Ovatko hinnat oikeassa suhteessa? Jos ei ole talvipäähinettä, paleltuu pää pakkasella. Jos ei ole henkseleitä, tippuvat housut nilkkoihin. Onko housujen tippuminen nilkkoihin seitsemän kertaa pahempi juttu kuin pään paleltuminen? Ei minusta. Pään paleltuminen on vakava asia. Housujen tippuminen nilkkoihin voi olla ikävä tai nolo tapahtuma, ja voi johtaa kompastumiseen sekä kaatumiseen. Mutta housujen putoaminen voi olla hyväkin juttu. Vaikka tarpeilleen mentäessä se on suorastaan välttämätön. Ja joitain muitakin fyysisiä toimenpiteitä suoritettaessa. Niihin en tässä kaikille sallitussa blogissa tarkemmin puutu. Pään paleltuminen on nähdäkseni kaikissa tapauksissa huono juttu.  

  No, ehkä älytön vertailu tuo on. Mutta kaikki on suhteellista. Riippuu katsantokannasta. Suhteellisuus on suhteuttajan mielessä. Ja jonkun suhteuttajan mielessä ovat vapaat suhteet. 

  Suhtalaisen (suhteellisen ja kohtalaisen fuusioituma) varmaa on, että tänään mennään hiihtämään. Messilän satamasta jäälle mennään. Kesänaapurit, Hannilan pariskunta, tulee myös. Sovittiin eilen aika tapaamiselle. Aurinkoista keliä, viittä pakkasastetta, näyttää sääkartta iltapäivälle. Loistava olosuhde. 

 Meillä oli tarkoitus lähteä Anttolaan kuun viimeisellä viikolla. Nyt asia on muuttunut. On tunnistautumiskäynti Poliisilaitoksella 22.2. passin uusimista varten. Hakemus täytettiin jo netissä, mutta koska edellisestä tunnistautumisesta on yli kuusi vuotta, ei pelkkä kuva riitä. On Liisan 1-vuotissynttärit (oikeasti 18.2., pidetään 27.2.) Sitten on minulla aika labraan verikokeisiin torstaina 4.3. Jos kelit ovat hyvät, niin sen jälkeen lähdetään. Ikävä sinne tietysti jo on. Tässä kuva pääsiäiseltä 2013 (30.3.). Kuistin kaiteella näkyy olevan valkoviinilekkeri. Nykyään en viitsi sellaista painolastia jäitä pitkin saareen raahata. 

Varmaan pilkilläkin käydään. Tämä otos vuodelta 2019.

  Toivottavasti pitkä pakkaskausi on jäädyttänyt jään päällä olevan veden ja hyyhmän yhteen. Jos, niin siellä on hyvä liikkua. Toiveissa on, että hiihtäminen onnistuu. Jos vettä on, kohva pettää, mennään lumikengillä. Melko raskasta se on, vetää täyteen lastattua veskelkkaa monen kilon painoiseksi takertuneen losakan ja jään ansiosta muuttuneilla lumikengillä (nimimerkki "Kokemusta on"), mutta ei matka kovin pitkä ole. 

  Sen puoleen onnellisessa asemassa olemme, me eläkeläiset, että emme ole lukkoonlyötyjen lomien armolla. Sovitut jutut tehdään, muuten mennään minne mennään, jos olosuhteet ovat sopivat. Maaliskuun alkupuolella arska jo lämmittää kummasti. Luulen, että kolmen viikon kuluttua on Saarelan pirttikin lämmin. 

  Ensi torstaina tulee perhe Tiilikainen yhdeksi yöksi Hollolaan. Perjantaina he menevät Jonin veljen perheen kanssa jollekin vuokramökille, oliko se Himoksessa?, viikonlopuksi. On mukavaa heitä nähdä. Liisa ottaa askelia, sanoja on alkanut tapailla. Ja Iiris on Iiris. 

  Talvi kuluu tavallaan, korona ajallaan. Ei taida kesä, ainakaan alkukesä, olla vielä maskitonta aikaa. Mennään ohjetten mukaan, kuten tähänkin asti. Yritetään pysyä loitolla tavallisista ja muuntuneista viruksista. 

ARKTISTA MEININKIÄ

  Talvea pitelee. Aamulla oli mittarissa -21, tuntuu kuin -31. Enpä heti pimeän selkään lenkille lähtenyt, mutta kun kaupassa oltiin käyty, autolla, uhmasin pakkasherraa, lähdin pienelle kävelylle. Niin uhmakas en ollut, että olisin sauvojen kera kulkenut, ihan normaalivauhtia vain tallustin. Ei pakkasherra uhmaamisesta suivaantunut; ei tuntunut missään, ei kylmä, ei viima. 

  Päässäni on ihan uusi hattu. Pistin elämän risaseksi, ostin päähineen aamulla Tokmanilta. Se oli viimeinen, eli joku jännöskappale. Oli varmaan jäänyt myymättä, koska se on pieni. Mutta kun minulla ei ole kovin suuri kallo, vaan täyttä tavaraa, niin sehän oli aivan sopiva, Ruhtinaalliset kaksi euroa piti kassalla pulittaa! Toivottavasti pakkaset jatkuvat, ettei tullut turhaa investointia tehtyä. 

  Päivällä varmaan lähdetään Hilpan kanssa vielä lenkille. Kun on uusi talvipäähine. Hiihtämään ei viitsi mennä. Viikonlopuksi ilma lauhtuu, sitten jäällä kyllä sivakoidaan.

  Etsin omista blogeistani yhtä juttua. Muistelen joskus kertoneeni Isaac Asimovin Säätiö-sarjassa mainitusta tieteenalasta. Sellaisesta, missä silmäätekevien puheet analysoitiin, ja niistä karsittiin kaikki turha pois. Osoittautui, että yleensä pikä puhe ei itse asiassa sisaltänyt yhtään mitään. Ei sanan sanaa jäänyt jäljelle eräänkään hepun pitkästä vuodatuksesta. Sen takia etsin, että olen unohtanut tuon tieteenalan nimen. Eikä minulla ole Säätiö-sarjaa. Joko alkuperäisen trilogian 1. tai 2. osassa tuosta "lingvistisestä logiikasta" kerrottiin. Sellainen tieteenala olisi tarpeen kehitellä nyt, kymmeniätuhansia vuosia ennen Säätiö-sarjan tapahtumia. Siinä määrin sontaa, epätotuutta ja mitäänsanomuutta nykypäivän kirjoituksista, puheista ja somepostauksista löytyy.

  Kun hain blogeistani sanoilla "Isaac Asimov", tuli tulokseksi toistakymmntä kirjoitusta. Ei kuitenkaan missään mainintaa siitä, mitä etsin. Kun noita blogeja kahlasin, huomasin jutussa V IIVEELLÄ VIESTITTYÄ  per 1.1.2016 seuraavan kappaleen:

   Kun innovaatiosaran ojan yli kerran harpattiin, niin miksei joku Pelle Peloton keksi ja kehitä sovellusta, mikä yhdistää mobiililaitteen  jääkaapiin, pakastimeen ja ruokakomeroon. Ei tarttis töihin lähtiessä kauppalappuja kirjoitella, ostoslistoja miettiä. Ei kun illalla K-Markettiin. kännykkä esiin. Ohjelma ilmoittaisi listan puuttuvista ruokatarpeista. Vaikkapa siten, että tiettyjen perusaineiden puutteet tulisivat aina listalle. Ja jos sovellukseen näpyttelisi, mitä aikoo illalla syödä, se ilmoittaisi puuttuvat raaka-aineet.

 Kehittyneempi versio olisi tietysti eteisen komeroon asennettava laatikko, mikä olisi yhteydessä ruokavarastoihin, lämmitys-, ja ilmastointijärjestelmiin, saunan kiukaaseen, digiboxiin, hälytyslaitteisiin, you name it. Älylaite kommunikoisi tämän "keskusyksikön" kanssa säädellen tarvittavia asioita, listaten olemassa olevia puutteita. Saattaapi olla jo olemassa, tuollaisia systeemejä. Voisi jonkin krediitin kustantaa, moinen ylellisyys. Mutta mukavuudesta pitää olla valmis maksamaan. Kiireiselle ja unohtavalle ihmiselle tuiki tärkeä lisäominaisuus. Minäkö muka kalkkis?

  Taidan olla visionääri? Viisi vuotta sitten uumoilin asioita, jotka ovat täyttä totta tänään. Mitenhän käy samassa blogissa esitelylle toiselle näkymälle:

  Miksei ihminen viisaudessaan ole keksinyt laitetta, mikä kertoo vaikkapa alle kahden metrin etäisyydellä olevan lajitoverin mielentilan; onko tämä rauhallinen, jännittynyt, kuohuksissaan, raivoissaan, amokin riivaama? Luulisi aivokäyrien etäluennan olevan mahdollista tässä langattoman teknologian maailmassa. Siinä olisi konsti ehkäistä määrättömästi aiheettomia solvauksia, spontaaneja pahoinpitelyjä,  provosoituneita päällekarkauksia ja huonosti suunniteltuja ryöstöjä. Moni mieleltään vinksahtanut jäisi patoutumiaan purkamaan poistuvalle selälle, moni nyrkki livahtaisi ilmaan, moni veitsi huitoisi tyhjää, moni Siwan kassa ehtisi painaa nappia, moni perheväkivalta jäisi toteutumatta, jos piippari pärähtäisi, värähtely varoittaisi. Nokialta potkitut sun muut startupilaiset, tässä teille ilmainen vinkki.

  Tällainen sovellus olisi näin korona-aikana siinäkin suhteessa etevä, että se ilmoittaisi, jos joku tolvana hivuttautuisi turvaväliä lähemmäs. Voi olla, että ei kuitenkaan ehdi tähän hätään. Mutta onhan laseriin perustuvia etäisyysmittareita melko edullisesti saatavilla. 

  Pakkaspäivän päivitys on tehty. Vähän uutta, vähän vanhaa. Sellaisia ne tuppaavat immeisen päivät olemaan. 

ISOSSA KUVASSA LÄHTÖKOHTAISESTI HEKTINEN VIIKKO

  Isossa kuvassa tilanne on lähtökohtaisesti haastava. Haastavammaksi se tulee, jos ei ota koppia  argumenteista. Poliittista jargonia parhaimmillaan (lue "pahimmillaan"). Jargonia arkielämään soveltaen: Meillä on alkamassa isossa kuvassa lähtökohtaisesti hektinen viikko. Nykyiseen, koronarajoitusten entisestäänkin tasapaksuunnuttaman eläkäläisen arkielämän lähtökohtaiseen hektisyyteen ei isossa kuvassa paljon vaihtelua tarvitse olla:

  Tänään käytiin kaupasta puolen viikon eväät.

  Huomenna mennään Lahteen. Hilpalla on aika kampaajalle klo. 9:00. Minä aion sillä välin kävellä kunnon lenkin Pikku-Veskun ja sataman suunnalla.

  Keskiviikkona mennään passikuvaan. Passit menevät vanhaksi huhtikuussa. Samalla saan uuden kuvan viranomaisille. Se menee myös Trafiin. Keväällä minun täytyy uusia ajokortti. Se käy tietääkseni netissä, jos on uudehko kuva ja tiedot saatavilla. 

  Passit uusitaan, vaikka pienintäkään hajua niitten tulevasta tarpeellisuudeta ei ole. Ei meillä ole, kuten entisellä "liikemiehellä": Aina passi ja pankkikirja povitaskussa. 

  Torstaina käydään kaupasta loppuviikon eväät ja tehdään netissä passihakemukset.

  

  Perjantaina huilataan. 

  Viikonloppuna palaudutaan raskaan viikon aiheuttamista henkisistä ja fyysisistä rasituksista. 

  Pakkasia pitää. Alle viidentoista miinusasteen kelissä ulkoilu menettelee, varsinkin jos ei isommin viima käy. Aamulla oli täällä -11, oikein hyvä keli vetäistä 9000 askelta sauvojen kanssa. 

  Noin yleisesti: kannattaa laittaa nastakengät jalkaan tai liukuesteet kenkiin. Niin, ja ne kengät jalkaan. Kaksi hyvinkin tuttua ihmistä kaatui viime viikolla, loukkasi itsensä. Jonin äiti Aija oli murtanut nilkkansa, kävelee nyt kyynärsauvoilla. Kaatumisen olosuhteista en sen tarkemmin tiedä.

 Naapurin rouva oli kaatunut kotonaan lumisillä kengillä liukkaalla parketilla, murtanut lonkkansa kolmesta kohtaa. 

  Ei ole siis tietoa siitä, olisiko liukuesteiden käyttö estänyt nuo onnettomuudet. Ei ainakaan omalle parketille kukaan mielellään hokit jaloissa edes mene. Mutta kun eilen päiväkävelyllä Hilppa pyllähti kaksi kertaa, niin päätin, että tästedes laitan nastakenkät lenkeilleni. Tuulikaapissa ovat nastakengät ja talvilenkkarit vierekkäin. Lenkkarit on kuitenkin helpompi laittaa jalkaan, joten helposti tulee niitä käytettyä. Paitsi jos jo ollut vesikeliä, ja kulkuväylät ovat iljanteisia. Myöhästyneenä uuden vuoden lupauksena lupaan parantaa tapani. 

  Ne Hilpan eiliset kaatumiset olivat onneksi ainoastaan hyvin hallittuja istahduksia. Pahemmin olisi voinut käydä. Tosiasia on, että näillä vuosin eivät luuviat enää korjaannu hetkessä. Ei vara venettä kaada, joten hokkia jalan alle!

  Nyt aloitan henkisen valmistautumisen muutaman päivän hektiseen menoon. Lopuksi laitan Fingerporin selitykseksi siitä, että en ole kirjailijan työtä aivan vakavasti harkinnut:

KIUKAAT, YLE, COVERIT, olkaa hyvä toverit

  Kun pakkaset tulivat, niin alkoi taas näkyä juttuja saunojen, ylipäätään puulämmityksen, vaikutuksesta. Siis päästötasoista. Totta varmasti on, että päästöjä pääsee. Toisista uuneista enemmän kuin ensimmäistä tai kolmansista, kuten sanoo yliopistotutkija Jarkko Tissari YLE:n jutussa. Asiaa mies varmasti puhuu. Mutta jutun lopputiivistyksen, mikäli minulta kysytään, olisi voinut antaa matalammallakin koulutuksella:   Hyvä kiuas lämmittää saunan hyvin, ja siinä päästötasot ovat matalat. Huono kiuas taas saattaa kyllä lämmittää saunan, mutta päästöt voivat olla korkeat. Kaikkein huonoin on kuitenkin sellainen, joka ei lämmitä saunaa, mutta jossa päästöt ovat korkeat.

  Häneltä jäi, oppineisuudestaan huolimatta, yksi vaihtoehto mainitsematta. Hän ei kertonut, onko kiuas, jonka päästöt ovat matalat, mutta joka ei lämmitä saunaa, hyvä vai huono. 

  Eilen tuli Areenalle BBC:n sarja The Fall, sen kaikki kolme kautta. Tapahtumat sijoittuvat Belfastiin, jonne pääosan esittäjä  Stella Gibson (Gil­lian Anderson) tulee Lontoosta selvittämään nuorten naisten fetissimurhaajan henkilöllisyyttä. 

  Hesarissa oli sarjasta pieni juttu. Siinä kerrottiin, että sarjan päähenkilöt on nimetty kitaramerkkien tai kitarantekijöiden mukaan. No, sillä ei mitään merkitystä itse juonen kannalta kuitenkaan ole, detaljina kylläkin. 

  Me katsottin sarjasta eilen päivällä kaksi ensimmäistä osaa. Kun illalla alettiin katsomaan kolmatta, meni sormi suuhun. Nimittäin jakso 3 puuttui kokonaan välistä. Yritin asiaa selvittää, mutta puhelin ja tietokone näyttivät samaa. Meillähän tuli Hilpan kanssa ihan sanaharkaa, kun minä sähläsin eri laitteitten kanssa kiroillen tasaiseen tahtiin. 

  Sarjan jatkaminen jäi illalla kesken. Kun äsken tarkistin tilanteen Areenalta, olivat he korjanneet asian. Ehkä muutama muukin oli virheen huomannut, siitä ilmoittanut.

  Ihan hyvä sarja se tuntuu olevan, taattua BBC-laatua. Katselu jatkuu tänään, ilman kiroilua, toivon. 

  

  Kyseisen sarjan tunnusmusiikkina on The Animalsien loistobiisi Don't Let Me Be Misunderstood. Ei alkuperäisversiona, vaan jonkun naisihmisen laulamana. Tästä sain kimmokkeen ladata puhelimeen vanhoja Animalseja. Aamulla kävelin Lidliin, kiertototietä, kuunnellen Eric Burdonin hienoa laulua. Kova jätkä. Kyllä The House of the Rising Sun on mielestäni yksi parhaista covereista, jos nyt kansanlauluista voi covereita tehdä. 

  Covereista voisi kirjoittaa enemmänkin. Niistä on laadittu jos jonkinlaisia listoja, laiteltu paremmuusjärjestykseen. En siihen ryhdy. Mainitsen vain pari. Jimi Hendrix'in  All Along the Watchtower on ehkä ykkönen ikinä. Viime aikoina kuunnelluista lähimpänä sydäntä  Rickie Lee Jones'in  esittämä Niilon Only Love Can Break Your Heart. Biisi lyötyy Rickie Lee'n v. 2012 jukaisemalta albumilta The Devil You Know. Tuo levy on kokonaan covereita, Niilon lisäksi mm. The Band, Donovan, Rollarit, Van Morrison ja Tim Hardin ovat edustettuina. Uusi tuttavuus minulle, tuo levy, ei Rickie Lee Jones.

  Vielä se pakollinen. Kuva tältä aamulta ennen yhdeksää. Kuvan todellisuuteen kannattaa suhtautua varauksella. Se on, kuten valitettavan moni totuus näinä päivinä, vääristelty. Puolustukseksi sanottakoon, että vain hieman.

KEN KURITTA KASVAA...

  En muista minua lapsuudessani isommin kuritetun. Ehkä olisi pitänyt? "Ken kuritta kasvaa, se kunniatta kuolee." Toki minua kiellettiin, jyrkästikin. Samoin asetettiin sääntöjä ja rajoituksia. Huonolla menestyksellä, ainakin teini-iässäni. 

  Pari ruumiilliseen kuritukseen liittyvää muistoa minulla lapsuudestani on. Piskolan tuvassa kulkevat penkit pitkin seinustoja, kuten maalaistaloissa yleensä. Kulkevat vieläkin, samat penkit. Yhdessä nurkassa oli tapana säilyttää vanhoja sanomalehtiä. Joskus pino oli suuri juuri ennen poisvientiä. Olin ehkä neljän, korkeintaan viiden ikäinen. Sain jonkun raivarin. Syytä en muista. Joka tapauksessa aloin paiskomaan lehtiä pinosta lattialle. Kun työ oli tehty, oli ison tuvan lattia päällystetty Länsi-Savoilla, Savon Sanomilla ja Uusilla Suomilla. Naisväki komensi minua keräämään lehdet takaisin. Minä tein julkisen tenän. Komennot äityivät, sanat suurenivat, mutta minä en ollut moksiskaan. En, vaikka uhattiin isä-Erkin hakemisella ja piiskalla. Niinpä joku kipaisi kertomaan isällä. Tämä tuli tupaan kuin myrskyn merkki ukki-Aleksi mukanaan. Tiukat komennot jatkuivat, vaan eivät tehonneet. 

  "Selvä", sanoi isä. "Nyt lähetään hakemaan piiska!" 

  Minä itkua tihertämään, mutta lehtiä en keräämään vieläkään alkanut.

  Suunnilleen niskasta roikottanen isä kiikutti minut pihalle. Painelimme peräkkäin riihelle johtavaa tietä, kunnes löytyi pajupuskia. Isä käski minut katkaisemaan vitsan. Kädet täristen yritin tehdä työtä käskettyä, mutta eihän sitkeä paju katkennut helposti. Ei, vaikka muistelen taivutelleeni varsin pientä vitsaa. Lopulta isä työnsi minut syrjään, rouhaisi itse melkoisen pajunvarren irti. Taas kuljettiin peräkanaa, nyt takaisin tupaan. 

  "No nyt on viimenen hetki kerätä lehet!", sanoi isä. 

  Sisuni ei vieläkään antanut periksi, vaan heittäydyin lattille makaamaan.

  "Selvä, housut pois!", komensi isä, "ja tällä hetkellä!"

  Tällä kohtaa ymmärsin, että tosi on kyseessä. Kovaan ääneen vollottaen ryhdyin haalimaan lehtiä takaisin. 

  Piiskaa ei siis tullut. Olisi varmasti tullut, jos en olisi nöyrtynyt. Anteeksi jouduin pyytämään, kaikilta erikseen. Aleksi-ukki, jonka en muista koskaan muuten puuttuneen lasten tekimisiin, sanoi, kun häneltäkin anteeksi pyysin vakiosanontansa "anna olla laitimmainen kerta!"

  Kerran oli tehnyt jotakin vilukia, eli päästellyt suustani sellaista, mitä Maija-täti ei suvainnut. Hän nappasi minut mukaansa, lähti kiikuttamaan kohti puuceetä, sanoi "nyt tervataan suu!"

  Piskolan pihapiirissä oli, navetan ja rekiliiterin kulmassa, kaksikamarinen puucee. Oli naisten- ja miesten osasto. Kummassakin oli kolme isompaa reikää, sekä yksi pienempi lapsille. Jostain syystä isoa terva-astiaa säilytettiin miesten puolella. 

  Tälläkin kertaa heittäydyin armoille ennen rangaistusta. Anteeksipyyntörituaalin jouduin suorittamaan. Aleksi ei tainnut olla paikalla, koska en muista "laitimmaista kertaa". Enkä tosiaan muista, millaiset sanat olivat johtaneet suun tervausuhkaan. Aika erikoinen oli Maijan rangaistuskin. Suun peseminen saippualla on tutumpi konsti kirosanoja tai rivouksia päästelevän taaperon suitsemiseen. 

  En tosiaan muista minua koskaan oikeasti kunnolla kuritetun. Luunappeja tuli joskus otsaan, päälakeen. Tukkapöllyjäkin taisin saada. Ne ovat kuitenkin melko lieviä juttuja. 

  Olisiko kunnon selkäsauna silloin tällöin ollut oikeampi tapa? Olisi se vaikuttanut elämääni? Ja jos, niin miten? Tiijä häntä. Noin yleisellä tasolla ruumiillinen kuritus on tuomittavaa. Tuskin minustakaan sen kummempaa kulkijaa oilisi ruoskan avulla tullut. Ehkä mieluummin katkerampi ja väkivaltaan innokkaampi persoona. Enkä katso, että kun noutaja tulee, niin "kunniatta kuolen". Jos en kovin kunniallakaan. Keskivertoelämän keskivertokuolema se varmaan tulee olemaan.

  Mistä noita aiheita tulee? Erittäin hyvä kysymys. Tämäkin vitsajuttu ei tarvinnut edes virstaa väärään, eli aamulenkkiä 15 asteen pakkasessa (tuntuu kuin -23). Tuli vaan jostain sopukasta äsken mieleen.

  Loppukuvaksi loppukuvan paikalle on päässyt tänään 3. helmikuuta napattu aurigonlasku Keinokartanontien risteyksestä. 

LÖYDETYT

  Eilen valittelin tekemisen puutetta, oikeastaan kaipasin vaihtelua koronaelämään. Fb-kaverini A-P ehdotti, että ryhtyisin kirjoittamaan kirjaa. Vastasin, että siihen tarvitaan kunnon inspis. Niin tai näin, kirjoitan kuitenkin. En kirjaa, mutta tälle foorumillle.

  Tekun aikana oltiin kerran kapakassa. Oltiin toki useamminkin, mutta nyt kyse on juuri tästä kerrasta. Siis oltiin kapakassa, Topi, Pekka, Oippis, Kubelowitz ja mä. Lähipöydässä joku jätkäporukka kehuskeli ansioillaan. Oippa kuunteli tovin, kääntyi puhujiin päin, sanoi "Tuon verran löytää hyvä mies kävellessään!"

  Onneksi ilta oli nuori, tunteet pysyivät kurissa, asiasta selvittiin pienellä verbaalisella kädenväännöllä. 

  Kun tuo kapakkatarina muistui mieleeni, ryhdyin pohtimaan, mitä minä olen elämäni aikana löytänyt. No, sellaisia löytöjä, joilla on rahallista arvoa, ei ole paljon. Kolikot jätän tietysti kokonaan pois luettelosta.

  Rahaa olen löytänyt pari kertaa. 1990-luvun lopulla löysin eräänä lauantaina lompakon. Siinä ei ollut paljon rahaa, olisiko ollut pikkuseteli ja kolikoita, mutta oli ajokortti ja pankki-, sekä luottokortti. Ajokortista näin nimen, soitin numerotiedusteluun, löytyi lankanumeron Hollolaan. Soitin siihen. Joku mies vastasi. Kerroin asiani. Hän sanoi, että kyseessä on vaimo, joka on töissä kirjastossa. Sanoin olevan aivan kirjaston lähellä, vieväni lompakon sinne. Niin tein. Kirjasto oli juuri auennut. Löydön omistaja löytyi tiskin takaa. Hän ilahtui ikihyviksi. Ei ollut vielä edes huomannut tapahtunutta, ja sanoi varmaan tipauttaneensa lomsan avaimia etsiessään.

  Oli vuosi jotain 2000, siis elettiin markan loppuaikoja. Löysin koirankusetusreissulla 50:n markan setelin. Ihan kuivan, rypyttömän. Oli tietysti turha sen omistaa ryhtyä etsimään. Luultavasti olisi löytynyt useita. Mutta kuka on se oikea? Pidin rahan.

  Taisi olla vuosi 1976. Olin Ruolalla rakennusmiehenä. Oltiin erään kaverin kanssa pliktaamassa, eli tekemässä maaperätutkimusta lyöntikairauksella eräällä rivitalotontilla Liipolassa. Löydettiin eräästä puskasta ruoholla peitetty vodkapullo. Sisältö tasattiin yhteisellä päätöksellä, nautittiin seuraavana viikonloppuna. Ainakin minä tein niin.

  Olen löytänyt myös heijastimia, aurinkolaseja, polkupyöränpumppuja, parittomia ja parillisia hanskoja, sekä yhden kravatin.

  Olen löytänyt metsästä sohvia, televisoita, jääkaappeja, liesiä, kirjahyllyjä, jopa pari autonromua. Löydöt eivät ole mieltäni lämmittäneet.

  Ei siis Oipan väittämä minun kohdallani pidä paikkaansa. Tästä seuraa, että en ole hyvä mies. Tosiaan aika vähän olen mitään merkittävää löytänyt. Enemmän olen hukannut, tosin en kovin isosti sitäkään.

  Mitä muuta, arvokastakin, olen löytänyt? 

  Löysin lukemisen 1960, kun muutettiin kirkonkylään, ja pääsin kirjaston palvelujen ääreen. 

  Löysin musiikin 1965 Mikkelissä tovin asuessamme. Asiaan myötävaikuttivat Ruikku, Lassi ja boogi,  myös Räsäsen Ilu.

  Elämänkatsomukseni löysin aikuisuuden kynnyksellä. Se on vuosien varrella, jos ei jalostunut, niin ainakin hioutunut, mutta perusteet ovat pysyneet samana.  

  Itseni olen löytänyt ja hukannut useita kertoja. Ehkä vanhemmilla vuosillani ole lopulllisesti itseni löytänyt, päätellen siitä, että hukkaamiset ovat lakanneet. 

 Last but not least. Löysin Hilpan 1971. Sieltä Meiskin nurkilta Hilppa löytyi. Tuossahan se yhä istuu ja katselee jotain aamusaipppuaa tv:osta.

  Syksyinen kuutamo Saarelan rannalla sopii, tai on sopimatta, loppukuvaksi.

EI MITÄÄN ASIAA

   Hauskaa helmikuun ja viikon viis alkua. Suunnilleen sen verran on asiaa mielessä. Juuri mitään ei tapahdu, juuri mitään, mistä kirjoittaa haluaisin. Kyllä tietty maailmalla tapahtuu. Kotosuomessa tapahtuu. Myös Hollolassa tapahtuu. Mutta meillä ei. Hiljaista nyhväämistä, lumenluontia silloin tällöin, lenkkeilyä, normaalit päivärutiinit. Olen melko tasainen luonne: aina joku mieltä painaa. Nyt alkaa lasti tullaa liian painavaksi. Jotain vaihtelua kaipaan.

  Mieli tekee Anttolaan, mutta ei sinne vielä lähdetä. Vasta vajaan kuukauden kuluttua, mikäli olosuhteet sallivat. 

  Nuorempana olisin saattanut mennä kapakkaan. Ei se enää kiinnosta. Ihan paukun tai kaljan persolla ravintolaan tai kulman kuppilaan lähdöistä on vuosia kulunut rutosti. 

  Matkustus on pois suljettu. Eikä se ole meikäläisen alaa muutenkaan. 

  Elokuviin tai teatteriin ei tee mieli, sattuneesta syystä. En edes tiedä, pidetäänkö esityksiä. Musiikkitapahtumia ei ainakaan livenä ole. Vähän tietysti talvella olisi muutenkaan. Pubikeikkoja ehkä, jokunen isompien estradien konsertti mahdollisesti. Jos kesä tilanteen muuttaa, joku festari pitää nähdä. 

  Ei mitään järjellistä vaihteluvaihtoehtoa (hieno sana) tule mieleen. Arkiaskareiden tekeminen toisessa järjestyksessä? Ei sekään kuulosta hyvältä idealta. Onko otettava vanhasta neuvosta vaarin? Taisin olla toisella luokalla Mikkelin Lyseossa, kun joku tuplannut ja minua vanhempi, isompi myös, kysäisi ennen tunnin alkua "Lehkone, onks siulla mittää tekemistä?"

  "Eipä oo."

  "No, raavi persettäs ja haistele kynsiäs!"

  En varmaksi muista, mutta taisi lehtori ehtiä parahiksi luokkaan, joten testaaminen jäi sillä erää suorittamatta. Eikä asiaan myöhemmin palattu. Onneksi, sillä aika hallitsevia pojankoltiaisia oli pari kappaletta silloin luokallamme. En siis vanhoilla päivillänikään ryhdy tuollaista ajanvietettä harjoittamaan. 

  On tyytyminen tähän. Toisaalta, mikäs tyytyessä. On lämpöä, on apetta, on kirjoja, on katseltavaa televisiosta. On melkoinen yhteisymmärrys asuinkumppanin kanssa. On Annan perhe ja videopuhelumahdollisuus päivittäin. Paljon huonommin voisivat asiat olla. 

  

  Siinä se. Vaikka ei mitään asiaa ollut, niin jokunen rivi silti tuli naputeltua. Koittakaamme kestää, kukin tavallamme, tätä rajoitettua elämää vielä sen vaatima aika. Jos välillä alkaa vi****amaan, eikä ole mitään tekemistä, kokeilkaa vaikka tuota vanhaa konstia, mistä kerroin, mieluummin kuin että menette kartsalle räyhäämään.

  Loppuun kuva kymmenen vuoden takaa, 1. helmikuuta 2011. Silloin oli työni aika vapaata, joten kävin usein aamuisin lumikenkäilemässä Vesijärven jäällä. Kuvassa arska nousee Teivaanmäen takaa. Lahden maamerkit näkyvät myös mukavasti.